Ijankaikkinen elämä.
Carl Ewald.
Johanna oli vain yhdentoista vanha. Kumminkin on hänellä tärkeä paikkansa työtätekeväin naisten joukossa.
Varhain aamulla myyksentelee hän sanomalehtiä. Tämän tehtyään tekee hän eräässä paikassa perheaskareet. Viimeksi on hänellä kolmas paikka, jossa hän juoksee asioilla. Hän täyttää nämät kolme toietaan niin, että asiaan kuuluvat ovat häneen tyytyväiset, sillä Johanna on huolta pitävä henkilö, joka jo kauan sitte on tiennyt, että ihminen on tullut maailmaan työtä tekemään.
Kotona saa hän usein ruoskaa, siksi että hän saa niin vähän aikaan, mutta syö niin paljo ja kuluttaa äärettömän paljo vaatteita. Äiti häntä lyö, kun isä on viikkoansionsa vienyt kapakkaan, sillä silloin äiti tietysti on kiukuissaan. Mutta jos isä säännöllisesti on antanut rahat äidille silloin hän lyö, sillä hän tietysti on tuskaantunut noihin p—n penikoihin, jotka maksavat niin paljo.
K:lo 1 saapuu Johanna säännöllisesti kouluun.
Hän osaa aina läksynsä. Heti kun häntä on kuulustettu, laskee hän hiljaa päänsä käsivarrelleen ja nukahtaa penkille. Tapantuu silloin että joku tovereista ilmoittaa:
— Neiti … Johanna nukkuu!
— Niin ... anna hänen nukkua, vastaa opettajatar.
Kaikki tuntevat tämän pikkumehiläisen elämän ja suovat sille sen hetkisen rauhaa, kuin se voi saada. Vieläpä uskonnonopettajatarkin, joka on niin ankara, antaa Johannan nukkua.
Mutta tapahtuupa kerran ja juuri uskontotunnilla, että Johanna nostaa päänsä ja katselee suurine kirkkaine silmineen opettajattaren väsyneihin silmiin.
Neiti, sanoo hän, kaiketi on kuolema ihana.
Opettajatar näyttää hämmästyneeltä, epävarmalta tämän purkauksen edessä. Hän tutkii pieniä kasvoja, mutta ei näe muuta kuin loistoa ja iloa.
— Kyllä, vastaa hän silloin, sinä ajattelet ijankaikkista elämää Johannaseni?
— Niin … ja saada aina levätä … saamatta selkäänsä ...
Mikkeli no 107 15.10.1902.
