„Rauha maassa,
ihmisille hyvä tahto.”
ihmisille hyvä tahto.”
Aina metsien syvimpiin piilopaikkoihin painui talviyön pimeys saameana, läpitunkemattomana. Ei kuutamo edes valaissut tuota pimeyttä ei tähtönenkään tuikahtanut tummien pilvien lomasta.
Tuntui siltä kuin tuo mustanpimeä avaruus olisi ollut täynnä kiihkeää valitusta, vaikkei korva voinut kuulla pienintäkään risahdusta, heikointakaan ääntä. Vallitsi sellainen pimeys ja hiljaisuus kuin luomistyön aamuhetkenä, ennen kuin Jumala oli lausunut kaikkivaltiaan sanansa: „tulkoon valkeus!” Oliko aurinko, „elämän jumala”, sammunut ja kuolema lyönyt leimansa kaikkeen?
Mutta pimeys ja hiljaisuus oli vain näennäinen. Mahtavat voimat työskentelivät. Pilviharso vedettiin kuni näkymättömän toden koskettamana vähitellen syrjään, ja kaukaiset valomailmat syttyivät tuikkimaan toinen toisensa jälkeen, toiset lempeästi valaisevina kiertotähtinä, toiset säihkyvinä, punaiselle hohtavina kiintotähtinä.
Suurimpana jo ihanimpana nousi idästä vitkalleen eräs tähti yhä korkeammalle yli taivaanrannan. Se oli toisenlainen kuin muut ja levitti melkein häikäisevää valoa ympärilleen.
Samassa kuului ihmeellinen sävel halki avaruuden, ensin heikkona, väräjävänä,
sitte mahtavana, voimakkaana.
„Rauha maassa, ihmisille hyvä tahto.”
Laulu kaikui kautta metsien ja lakeuksien, kautta suurten kaupunkien ja pienten kylien, kautta saloseudun yksinäisyyden ja tiheästi asuttujen seutujen levottoman elämän yhäti nousemana tai vähitellen hiljenemänä sävelenä.
Ihmeissään kuuntelivat ihmislapset tätä laulua. Sen sointu oli niin eriskummainen, niin vieras.
Tähän asti ei ollut rauha vallinnut maan päällä. Sekä raakalaiset että ne kansat, jotka olivat omanneet korkean sivistyksen, kaikki he olivat kylväneet rauhattomuutta maan päälle, ja ihana maa oli veristä jälkiä täynnä. Ihmisiltä oli puuttunut „hyvää tahtoa” toisiaan rakastamaan ja ymmärtämään.
Myöskin eläimet kuuntelivat ihmeissään laulua, joka tunkeutui vuorten ja metsien syvimpiin rotkoihin. Niin suurilta kuin pieniltä pääsi ääni: „rauha maassa.” Pienet lintusetkin ylhäällä korkeudessa visertelivät: „rauha maassa!”
Ihmiset ja eläimet olivat tuhansien vuosien kuluessa tunteneet rauhattomuuden kirouksen lepäävän ylitsensä. Nyt oli vihdoin rauha odotettavissa, se suuri rauha, jolla on voima lääkitä kirveleviä haavoja ja jota jokainen sydämensä syvimmässä ikävöi.
Tuo ihmeellinen tähti taivaalla oli merkkinä siitä, että rauha nyt tulisi. Tuo laulu, joka kaikui halki avaruuden, oli enteenä siitä, että „aika oli täytetty”.
Nykyään, lähes kaksituhatta vuotta tuon ihmeellisen yön jälkeen, vallitsee yhä vieläkin rauhattomuus maan päällä. Veriset jäljet ovat ihmisriehunnan tunnusmerkkinä, viha ja väkivalta päivän tunnuksena. Veli veljeään riistää ja raastaa. Eläinten huokaukset kohoovat kohti korkeutta Jumalan luo. He valittavat ihmisten julmaa valtaa ja rakkauden puutetta. Mailmasta nousee korkeuteen valitushuuto, joka kauhistaa ja syyttää.
Mutta minkä tähden kaikki tämä kurjuus? Sentähden että ihmisiltä puuttuu hyvä tahto, tahto ymmärtää veljeyden suurta aatetta, sitä valon, voiman ja rakkauden aatetta, joka kerran on täyttävä maan. Itkusta ja valituksesta, aseiden kalskeesta ja sodan pauhinasta huolimatta on tämä aate kohoava yhä suuremmalla voimalla, se on julistava niinkuin enkelien laulu jouluyönä maan asujaimille: „rauha maassa.”
Tuokoon sama enkelien rauhan sanoma rauhan jokaiseen Suomen kotiin.
Toivotamme kaikille lukijoillemme rauhallista ja iloista joulua.
Länsi-Suomi no 148 24.12.1906.
