Sähkökengät
Pikajuna Brüsselistä Pariisiin saapui viimeiselle, Compiegnen asemalle. Ensiluokan vaunussa istui kaksi matkustajaa: noin neljänkymmenen vanha herra yksinkertaisessa, mutta aistikkaassa puvussa ja minä halvassa personnassani. Istuimme molemmat nurkassamme, hän vastapäätä minua. Olimme puhelleet hetken, huomasin hänet puheestansa ameriikkalaiseksi. Noita hulluja amerikkalaisia hän ei ollut, vaan todellinen gentlemanni.
Tuskin saapui juna Compiegniin, ennenkuin vaunun ovi reippaasti avattiin ja luova tuulenpuuska estämättä puhalsi sisälle. Matkatoverini näyttihe närkästyneeltä. Ovi jäi auki. Nuori, sotilaan näköinen herra näyttäytyi. Luuloni hänet siviilipukuiseksi upseeriksi vahvistui nähdessäni hänen matkakapineidensa joukossa miekan.
Ameriikkalainen nousi hitaasti ja sulki oven rajulla vetäyksellä. Yhtä rajusti se uudelleen avautui ja huolimatta matkatoverini ponnistuksista pysyi se auki.
— Sellainen aasi! murisi ameriikkalainen vetäytyen nurkkaansa.
— Minusta kuulosti — sanoi nuori upseeri kiivettyänsä vaunuun, kuin olisin kuullut sanan »aasi».
— Ketä tarkoitti se, jos saan kysyä?
— Teitä!
Tuskin ehti ameriikkalainen vastata, ennenkuin upseeri soi hänelle kaikuvan korvatillin. Otaksuin upseerin heti katuvan kiivauttansa ja ameriikkalaisen kostavan saamansa puustin — sitä ei tapahtunut. Matkatoverini koski vain, kuten näytti, lyöjää pitkällä jalallansa. Samassa näin jotain, jota en unhota, vaikka eläisin vanhaksi kuin Methusalem. Upseerin ylpeässä, arvokkaassa olennossa tapahtui heti muutos. Hän näytti tuntevan sanomatonta kipua. Jäsenensä vapisivat, silmät pullistuivat päästä, hänen hampaansa löivät loukkua kuin vilutaudissa ja hän päästeli ilkeitä älähdyksiä.
Myötätuntoisena kiiruhdin auttamaan häntä, kun ameriikkalainen käskevällä viittauksella minua siitä pidätti.
— Olkaa levollisena — sanoi hän hymyillen — niin pian kuin tahdon lakkaavat kivut.
— Armoa! huusi nuori mies langeten polvillensa.
Ameriikkalainen nauroi vaiti pilkallisesti.
— Armoa, uudisti upseeri, armoa!
— Hyvä, sanoi kiusaaja, minä suon teille anteeksi, mutta älkää vasta häiritkö minua.
Hän veti jalkansa takaisin ja upseeri vaipui kuin piinapenkistä vapautuneena nojatuolin pehmeille tyynyille, nojasi päätään käteensä ja lepäsi liikkumatta hetken.
— Uneksinko — vai oliko se totta, mutisi hän sitten.
— Kyllä, se oli totta, hymyili ameriikkalainen, totta se oli, vakuutan ettette hevin unhota lyöneenne minua, mr Maxtonia.
— En, sen tietää Jumala.
— No niin — sanoi John Maxtoniksi itseänsä nimittävä, minä selitän teille keinoni. Jos teitä huvittaa, lisäsi hän minulle, tulkaa lähemmäksi. Se maksaa kyllä vaivanne.
En antanut hänen kahdesti kehottaa itseäni. Ameriikkalainen heitti toisen jalkansa toisen päälle ja osotti toista syrjää kengistänsä.
— Näettekö nuo reunukset kenkieni syrjässä? hän kysyi.
— Kyllä!
— Hyvä, siinä onkin koko kostovoimani. Varokaa koskemasta niitä.
— Reunuksissa on kovan sähkövirran ulkonemiskohta, jotka virrat johtuvat patterista kengänkannassa. Tuskat ja pudistukset, jotka tuo herra äsken koki, vaikuttivat molempien sähkövirtojen yhdynnät hänen ruumiissansa. Luulen keksintöni yhdeksännentoistakymmenennen vuosisadan ihmeeksi, jota ei keksittäne kahdennellakymmenennelläkään. Edison tarjosi minulle puoli miljoonaa keksinnöstä, mutta en ole sitä niin vähäpätöisistä summista halukas myömään. Täällä pienessä loukossani, on minulla niitä kaksi paria.
Hän avasi laukkunsa. Gentlemanni oli keksinnöllensä kauppamatkustajakin.
— Paljonko maksavat parit tuollaisia kenkiä? kysyin uteliaana.
— Kaksi tuhatta — se on mitätön hinta, eikö totta?
— Todellakin, huudahti upseeri. Ettekö myö minulle paria?
— Suostun pyyntöönne.
— Minäkin ostan parin, sanoin minä.
— No, miksi ei, sanoi Maxton. Kuitenkin ehdolla, ettette käytä kenkiä muutamaan päivään. Ensin tahtoisin näyttää kenkiäni näyttelyssä.
Erotessamme Pariisin rautatieasemalla oli upseerilla ja minulla kenkäparit. Jätettyämme jäähyväiset mr Maxtonille erosimme. Nuo tärkeät kengät kainalossa kuljin katuja, kunnes Karnier kadulla sivutseni vieryivät vaunut. Kuulin niistä tuttuja ääniä. Tunsin upseerin ja amerikalaisen. Molemmat nauroivat kuin hullut. Epäilys pisti mieleeni. Menin ensin ravintolaan, joka oli edessäni, pyysin huoneen yöksi ja pannen kengät jalkaani menin ruokasaliin. Mutta niin paljon kuin kokeilinkin sähkökengilläni ja koetin niiden vaikutusta yhdessä jos toisessakin — kukaan ei tuntenut sähkövirtaa. Ainoa joka sitä tavallansa tunsi olin minä itse.
Tunnustan joutuneeni uhriksi parille lurjukselle, jotka peijasivat minulta kaksituhatta frangia.
Mikkeli no 114 31.10.1902.
