Työväen oloja Lontoossa.
”En viivyttele kauan kertoessani ensimäisestä viikosta tehtaassa, vaikka se kyllä oli hauska kokemus. Saattaisi olla paljonkin kerrottamaa siitä kauheasta henkisestä ilmastosta, jonka tuntui vaikuttavan paikan jäinen kylmyys, sen siveellinen ilma, joka ulkonaisestikin tuntuu kovalta ja kolkolta. Alamme työn kello 7 aamulla. Kello 8 vyöryy koko joukko taas ulos aamiaiselle ja häviää lukemattomiin likaisiin kahvitaloihin, jotka tuossa lähellä meitä vaanivat kuin uhriaan odottelevat, hyönteitä syövät kasvit. Hyi sentään, kuinka inhoittavia ne ovat, nuo likaiset, korkeaselkäiset penkit, jotka jakavat ruokailuhuoneen pieniin parsiin, pöydät kaadetun ruuan tahraamina, ilma täynnään paistetun sillin ja eltaantuneen silavan hajua. Täydellinen Babel huutoja ja tilauksia, ”Vehnäskahvia tänne!" ”Puolipullollinen olutta ja viipale silavaa, pian!” ”Joutuun, jos on aikomus tänään syödä se aamiainen!” ”Onko tuo pilaantunut muna hienointa mitä teillä on tarjottavana, häh?” Tämä köyhälistön elämä on rumaa, sen minä jo näen. Siltä puuttuu kauneutta enemmän kuin ruokaa ja juomaa. Ateria! Mitä se voikaan olla, jos ruoka tarjotaan siististi ja puhtaasti. Mutta ilman sitä, kuinka se kaikki tuntuu eläimelliseltä. Näissä ruokaparsissa näyttää meillä olevan yksinomaisena tehtävänä vatsamme täyttäminen. Tämä on täällä enemmän kuin tavallisesti silmiinpistävää. Olemme yhtä uuraat syömään kuin sikajoukko altaillaan. Eikä täällä tuhlata aikaa tervehdyksiin ja ystävällisyyteen. Toisinaan nyökäyttää päätään kun on hyvällä tuulella. Voi näet nyökätä ja syödä yhtaikaa. Mutta ei muuta mitään.
Täsmälleen kello 9 vyörymme takaisin tehtaaseen, rautakellon soidessa, jonka ääni on synkkä kuin kuolemanilmoitusmerkki vankilassa. Ne, jotka oikein järkevästi ovat itsensä hoitaneet ja nielaisseet aamiaisensa oikeaan tai vasempaan vilkuilematta, niiden on onnistunut hankkia itselleen kymmenen minuuttia sauhuja vetelläkseen. Vanhimmat ja järkevimmät eivät ole virkkaneet sanaakaan koko aikana, suu yhä ruokaa täynnä mutuuttavat he milloin ruokaa milloin piippua. Isosta portista kulkiessamme koputamme poron piipuistamme toiseen porttipylvääseen. Piipunkoppaan on tietysti aina jäänyt hiukan palamatonta tupakkaa, ja siinä on aina katupoika niitä aarteita korjaamassa. Muutamina päivinä saattaa poika saada lakastuisi kokoon parikin naulaa tupakkaa, meitähän näet on koko 200 miestä. Sen tupakan hän sitten myö puolesta hinnasta, puhdistettuaan sen ensin itse keksimällään keinolla. Sellainen on hänen vaatimaton teollisuudenharjoittajatoimensa. Sillä toimellaan ja avaamalla ja sulkemalla ihmisille ovia elättää henkensä tuo pieni raukka, joka tuntuu olevan aivan tarpeeton tässä maailmassa.
Portista tutkiessamme merkitsee portinvartija nimemme. Kaikki tapahtuu niin säännöllisen jäykästi kuin rangaistusvankilassa. Täällä ei ainakaan ole mitään humbugia siitä, että ”työ on Iloa”: me olemme ikuisessa rangaistustyössä olevia ihmisiä. Siltä se ainakin tuntuu.
Kello yksi taas ulos päivällistä syömään samalla lailla kuin aamiaistakin, sillä eroituksella vain, että meillä puolen tunnin sijasta on koko tunti käytettävänämme. Päivällisen syötyä seisoskelemme päiväpaisteista tehtaanmuuria vasten piippuinemme urheilu-uutisia ja poliisi-raportteja lukien, ja keskustellen viimeisestä murhasta ja vedonlyönneistä kilpa-ajoissa. Kyllä sanomalehdet pitämät huolta siitä, että me saamme ne asiat tietää. Milloin joku hevonen kaukana Dortshiressä aamulla on ruvennut liikkaamaan, niin me saamme heti sen tietää. Eipä silti, että hevosista välittäisimme. Mutta siksi, että tarvitsemme jotain, jota voi käyttää kansallisarpajaisissa, ja siihen kansallisurheilu mainiosti kelpaa. Hankkikoon parlamentti voittoja nimeksi kuinka paljo tahansa, mutta asiaa emme aio antaa sen meiltä riistää. Sillä urheiluarpajaisissa, niissä on viimeinen ja täydellinen toivomme koskaan päästä paremmalle puolen tässä maailmassa. Kun kadunkulmassa kuuluu sanomalehtipojan kimakka huuto: ”kaikkein Derbyvoittajien luettelo”, silloin herää toivo kerran vielä uudestaan murheellisimmissakin rinnoissa.
Kello kaksi taas takaisin työhön. Silloin on päivä enemmässä kuin puolessa. Ja kello kuusi on se aivan loppunut. Yhdeksän ja puoli tuntia kestää työaitamme".
* * *
Istun tyytyväisenä huoneessani. Luulen oppineeni kaksi asiaa tällä ensimmäisellä viikolla. Ensiksi — — —
Äkillinen huuto kajahtaa takapihalta. On aivan kuin joku huutaisi apua? Murhaaja! Murhaaja!
Silmänräpäyksessä ollaan kaikki liikkeellä, rynnätään sinne tänne, huudetaan ja ovia rämäytetään kiinni ja auki. Koko talo näyttää elämän ja liikehtivän vallan kuin vanha juusto suurennuslasilla katsottuna. Mutta kumminkin olen väärässä, löytyy yksi poikkeus. Minä koputan ystäväni Coveyn ovea, ja ryntään sisään odottamatta vastausta. Hän näyttää olevan jossain toimessa. Vastaani tunkee hieno suloinen ääni kuin jonkinlainen soitto, hiljainen, musikaalinen liritys, jonka hän saa ilmoille vesilasiin puoleksi pistetystä lasiputkesta. Hän näyttää harjoittelemaan matkimaan linnun soidinta, ihastuttavan hieno ja hyväilevä ääni. Ellei olisi kuulunut tuota kamalaa huutoa tuolta takapihasta, niin en parempaa pyytäisi kuin saada jäädä kuuntelemaan.
”Mikäs hätä siellä nyt on?” kysyy hän kärsimättömästi, kuin joku primadonna, jota häiritään harjoituksissaan.
”Ettekö kuullut sitä kauheaa huutoa?”
”Taisinpa jotain kuulla.”
”Varmaan siellä murhataan — minusta se oli naisen ääni.”
”Saattaa olla. Lauantai-iltana niillä toisinaan on hatussa.”
”Olen menossa katsomaan mitä siellä on tekeillä.”
”Arvasin juuri! Te kun olette uusi tulokas täällä.”
”Mutta tulkaa Jumalan tähden mutaan.”
Hän vetää lasiputken hiljaa vedestä, pyyhkii sen varovasti paitansa hihaan ja laskee uuninreunustalle.
”No niin, antakaapa luistaa sitten. Minä olen mukana. Alkakaa mennä. Minä olen alhaalla yhtä pian kuin tekin.”
Minä juoksen. Joukko olentoja, miehiä ja naisia sekaisin matkalla takapihaan. Siellä kuutamossa seisoo iso vankka nuori tyttö selkä talonoveen painettuna. Hänen jaloissaan mataa pieni, repaleinen katupoika. Tytönkädet ovat nyrkiksi puristetut, eikä hän näytä olevan vasta-alkaja. Häntä vastapäätä seisoo puoleksi juopunut merimies, jonka kasvoissa on verinen nyrkiniskunjälki, ja oikealla kädellään hän ikäänkuin hyväilee suurta kääntöpääveistä, epämiellyttävällä liikkeellä. Syrjäkuvana taulussa, mutta kumminkin aivan sen keskessä, seisoo vielä nuori mutta kuihtunut nainen, jonka olento on sanomattoman siivoton. Hän se nähtävästi apua huusi. Hänen silmänsä ovat rajusti ammollaan ja hän näyttää olevan melkein tiedotonna.
”Kukako häntä löi?” huutaa tyttö uhkamielisesti. ”Sen tein minä! Ja minä isken vielä toisenkin kerran jos hän vain uskaltaa liikuttaa penikkaa. En minä mahaakaan häntä pelkää. Saakaas vaan veitsi hänen kädestään niin kyllä minä hänestä suoriudun.”
Niin veitsi, niin! Siinä se juuri on. Tuossa ilkeässä hymyssä on jotain veitsen tapaista. Siitä ei voi erehtyä. Tyttö on nähtävästi kukkainmyyjätär. Hänen korinsa on melkein tyhjänä maassa ja leninginkaulus on tappelussa tullut rikkireväistyksi. Musta tukka on päässyt irti ja riippuu irrallaan hartioilla. Hänen toinen nyrkkinsä on verinen, huulet puolittain auki ja silmät kiiltävät kuutamossa katseen seuratessa veitsen pienintäkin liikettä. Minunkin silmäni seuraavat niitä voidakseni heti tarvittaessa heittäytyä väliin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä pääsemme kumpanenkin vaivautumasta sen takia. Jokseenkin hitaasti ja välinpitämättömänä oli ystäväni Covey seurannut minua portaita alas pihalle. Mutta huomattuaan tytön harppaa hän viimeiset portaat yhdellä askeleella huudahtaen: ”Kas toverihan se onkin” ja heittää merimiehen maahan yhdellä ainoalla, hyvin tähdätyllä nyrkiniskulla, niin äkkiä ja niin varmasti, jotta tämä makaa maassa tiedotonna ja heittää kädestään veitsen, jonka Covey aivan rauhallisesti pistää taskuunsa ja vetää tiedottoman miehen seinivierelle tointumaan.
Kilvan sitten kertomaan miten se tapahtui. Noissa portaissa onkin aina penikoita ja tulee aina olemaan niin kauan kun ei panna siihen valaistusta ja portti jätetään raolleen. Niin, merimies hän oli kompastunut ja kaatunut lapseen, jota sitten potki ja löi suutuksissaan yhä pahemmin ja pahemmin, kunnes kutkainmyyjätär tulee ja puolustaa lasta, iskee nyrkillä merimiestä ja tämä vetää veitsensä ja siivoton nainen huutaa ”murhaaja” — niin ja loppu tiedetään.
”Minunko penikkani?” huudahtaa tyttö äkäisesti. ”Eipä suinkaan minun!” ”Elkää luulkokaan!”
”Eipä hän juuri näytä siltä että hänellä koskaan olisi äitiä ollutkaan,” virkahtaa toinen nainen katsellen asfaltilla makaavaa lasta. ”Vastaa Kalle, mikä on nimesi? Kuules!”
Ja kukkainmyyjätär kääntyy taas lapseen, joka uudestaan laittautuu nukkumaan. Poikaparka! Hänellä on jokseenkin iso maksamaton lasku yhteiskunnalle, ihmiskunnalle. Hän on sanalla sanoen kaiken puutteessa. Ei vaatteita, eikä lihaakaan mihin niitä ripustaisi jos olisikin. Olkapäillä repaleinen paita ja housuresut eikä muuta mitään. Takaa pistää esiin repaleinen paidanhelma. Hänellä ei ole kenkiä, ei lakkia, ei mitään maailmassa. Mutta nyt huomaa tyttö, että pojalla on verta kasvoissa, ja äkkiä herää taas nainen hänessä. Hän nostaa pojan syliinsä, painaa rintaansa, kuiskailee hyväileviä sanoja, ja koettaa kömpelösti esiliinansa nurkalla pyyhkiä pois veren. Mutta poika tekee vastarintaa. Tuo voimakas käsi tuntunee hänestä pahalta, niin hyvää kuin se tarkoittaakin. Hänen kokemuksensa on varmaan että ihmiskäsi aina tekee pahaa. Tyttö laskee hänen maahan ja juoksee sisään hakemaan vettä pestäkseen haavan. Mutta kun hän hetken kuluttua palaa käsissään vesimalja ja mahdottoman suuri voileipä, niin on poika näkymättömiin hävinnyt. Hän on hiipinyt takaisin avaraan maailmaan, kadun ihanaan vapauteen. Mitä hyvänsä! Mutta mitään siteitä ei!
Suomen Kansa no 9 18.1.1901.
