Kupariseppä.
Kirj. S. Schandorph
Suomennos »Suomen kansalle»
I
Kupariseppä Zedlitzin työpaja oli kaupungin syrjäkadulla. Se oli jokseenkin iso huone kellarikerroksessa. Kesät talvet se seisoi auki epätasaisesti lasketulle kadulle, jossa kivien välissä kasvoi ruohoa. Törkyjen ja viholaisten täyttämä oja, jonka toisella puolen oli kiviaita, eroitti kadun pelloista. Kiviaitaa koristi kaikellaiset toisiinsa kietoutuneet pensaat ja kasvit. Kupariseppä sai toisenkin kerran pelastaa kylän ajattelemattomia lapsia, kun he pyrkiessään tuon saman aidan yli pelloilta kadulle, jäivät riippumaan pensaikkoon allaan tuo likainen syvyys. Kupariseppä tiesi näet salaisen, lujan, ojan yli vievän laudan, josta taas pääsi vanhalle, aidan yli johtavalle polulle. Pelastettavansa hän sitten ripitti mongertaen saksalaisen äidinkielensä ja uuden isänmaansa kielten sekoitusta:
»Katsos nyt, lurjus, mimmoiseen kuiluun olit pudota ikuiseksi suruksi isälle ja äidille. Mutta minäpä annan sinulle hyvän muistoläksytyksen ja sitte saat viedä kotiin terveisiä vanhalta Zedlitz-mestarilta.»
Syyllinen asetettiin poikittain kuparisepän polville, ja tämän tavattoman iso, musta kämmen antoi pari hyvin tähdättyä läimäystä sopivaan paikkaan. Ja vapaaksi lasketun lapsen nyyhkyttäen kulkiessa katua alas osoitti kupariseppä häntä mustalla, suurella etusormellaan virkkaen:
»Muista nyt toistaiseksi, penikka!»
Toinenkin seikka häiritsi toisinaan kuparisepän hiljaista elämää. Juopuneita eksyi näet toisinaan hänen alueelleen. Ukko itse oli täydellisesti raitis, ja hänen viisaustieteensä pääpykäliä oli se, että jos viinanpolttaminen tykkänään kiellettäisiin ja samalla tehtäisiin sopimus, että polttamisessa käytetty kupari muutettaisiin talousastioiksi, — joiden kaikkein hänen mielestään pitäisi olla joko kuparisia tai läkkisiä — niin olisi maailma kokonaan toisellainen ja oikein onnellinen. Nähdessään juopuneen hoipertelevan kadulla, joutui hän sellaiseen vimmaan, että heitti käsistään työkalunsa ja työnsä ja lähti kadulle. Siellä alkoi hän sitten matkia juopunutta, lyhyillä, väärillä säärillään kävellä vinkuroiden toisen edellä, josta tämä kävi entistään höperömmäksi ja epävarmemmaksi ja vihdoin matkijan iloksi kaatui katuojaan. Kupariseppä meni siihen hänen luokseen ja torui:
»Kelvoton ilkimys! Eikö tuntosi soimaa sinua? Eikä se heittiö osaa vastata sanaakaan. Ja miksei osaa? Siksi ettei kieli käänny puheeseen, mokoma!»
Ja hän pui nyrkkiä ilmassa ja intoilee:
»Viina! Viina!»
Nämä heikot yritykset yhteiskunnan parantamiseksi olivat kuparisepän ainoat toimet työpajansa ulkopuolella. Hän oli näet naimaton, eikä käynyt missään ja aikalaisensa olivat hänestä vieraantuneet. Niiltä ajoilta, kun hän oli ollut kaupungin ainoa kupariseppä oli hän säästänyt itselleen oloihinsa nähden sievän elinkoron. Kun kauppatuttavat, enimmäkseen seudun talonpoikia ja herrasväen palvelijoita juttelivat hänelle entisistä oloista ja ajoista arveli hän ettei välittänyt ruveta kilpailemaan höyryn ja sähkön kanssa, että vanha Zedlitz osasi kuparia ja läkkiä käyttää paremmin kuin höyry ja sähkö ja galvanismi ja itse paholainen.
Ukko oli muuten suuri naisten ihailija. Hän ei malttanut olla pistämättä sormiaan tyttöstenleuan alle ja pyöräytteli pyyleviä matameja. Eräs köyhäinhoitolan asukas, vanha suutari, kalkutti aina kieltään kupariseppävanhuksesta ja panetteli häntä. Mutta suutarin jutuista ei suuria välitetty, ne kun olivat niin hirveän vanhoja jo, ja sitten toisekseen oli kuparisepän viinanviha niin yleisesti tunnettu, että hyvin ymmärrettiin miksi hän oli suutarille silmätikkuna.
II
Oli kaupungin kesämarkkinoiden ensimäinen päivä. Torin ja katujen hälinästä tunkeusi vain hiljainen maininki kuparisepän syrjäiselle asunnolle. Tuon tuostakin kiroili ukko markkinoita, jotka hänen mielestään vain vahingoittivat kaupungin kauppiaita ja antoivat aihetta sen paheen harjoittamiseen, jota hän enin vihasi: juoppouden. Hän ajatteli entisaikoja, kuinka hän pystypäisenä uusissa vaatteissaan käveli nuorten neitojen kanssa — ja muistojen valtaamana puhkesi hän hyräilemään muuatta vanhaa ammattilaulua.
Hän tunsi erinomaista viihdytystä; sen vaikutti lämmin kesäpäivä ulkona, kirkas päiväpaiste, joka vuodatti valovirtojaan pölyiseen työpajaan, kirjaili kupari- ja läkkilevyt, hyppi kiviaidan pensaiden lehvillä, ojan nokkosilla ja pärtyillä. Hän oikein pudistelihe hyvinvoinnista. Kuinka mukavaa ja hauskaa olikaan sentään istua näin omassa tuvassaan ja talossaan tarvitsematta tehdä enempää työtä kun jaksoi ja halutti, ja tarvitsematta hankkia komeita vaatteita ja korjuuttaa taloa. Olivathan tosin ikkunanpielet hajalliset ja kalkitus putoili seiniltä kuin tulirokkoa poteneiden sairaiden nahka, mutta se silti kestäisi yhtä kauvan kuin hän itsekin. Sitä paitsi olisivat kaikki korjauspuuhat vaikuttaneet tyytymättömyyttä hänen vanhoissa hyyryläisissään: eläkkeellään elävä vanha tullivirkamies kuuroine sisarineen ja 70 vuotias konttoristi yhdenikäisine vaimoneen. Nämä olivat asuneet kuparisepän talossa 30 vuotta ja olivat samallaisia erakoita ja omituisia ihmisiä kuin isäntänsäkin, eivätkä he nähneet toisiaan muulloin kuin hyyryn maksun aikaan kahdesti vuodessa. Ja kupariseppä oli sangen tyytyväinen hyyryläisiinsä ja hekin häneen.
Hiljaisen mielihyvän valloissa syväytyi ukko näihin mietteisiin, vallan kuin vetelehtijä aamuisin muistaessaan ettei hänen tarvitse sinä päivänä nousta aikaisin ylös vaan voi nukkua tunnin tai pari ilman että hänen toimensa siitä mitään vahinkoa kärsii.
Äkkiä hän kavahtaa ylös tuoliltaan — hiljaiselta kadulta kuuluva räyhinä hermostuttaa häntä:
»Kaikellaisia silmälasia kaikellaisille silmille, sinettisormuksia 50:stä äyristä, koreita nukkeja pikkutyttösille, läkkilaatikoita, tupakkapiippuja, sikarikoteloita, rintasokuria, tinasotamiehiä, hiiren- ja rotanpyydyksiä ynnä muuta, ynnä muuta! Ensi luokan tavaraa! Huokeimmat hinnat!»
Puolittain vihaisena ja pahoillaan tirkisti vanha kupariseppäikkunasta. Kadunkulmassa seisoi pitkä mies merimiespuvussa. Vaatteet kiilsivät päiväpaisteessa ja näyttivät niin ahtailta kuin olisivat ne halkeamaisillaan. Mutta saappaat eivät kiiltäneet, niissä oli kuivettunutta savea ja rapaa tieltä, ja ne olivat niin isot kuin eivät ne olisi olleet tehdyt ihmisjalkaankaan. Olkahihnassa riippui isohko säkki, tukka oli pörröinen ja kasvojen alapuolen peitti poskiparta. Hän heilutti ilmassa haaleansinistä sotamieslakkia kuin säestääkseen käheää mutta läpitunkevaa kiljumistaan.
»Kirottuja markkinaroistoja!» mutisi kupariseppä. »Eivät jätä hiljaista katua ja hiljaista miestä rauhaan! Inhoittavaa roskatavaraa!»
Kahdella harppauksella hän joutui ovelle, rämäytti sen kiinni ja sulki rautakangella.
»Mokomat siat eivät saa kellariini tulla!» hän virkkoi. Kerjäläismäiselle kauppiaalle hän uhrasi vain pikaisen silmäyksen hänen ohitse astuessa, vaikka tämä pysähtyi ja näytti ihmettelevän sulettua ovea. Itsekseen mutisi kupariseppä seuraavan ennustuksen hänestä:
»Puoleksi humalassa näin aamupuhteella. Ilkiö! Päivällisen aikana hän jo on päissään kuin tikku ja illalla tiedotonna! Inhoittavaa kapakkaelämää näin markkina-aikana! Viina! Viina!»
Nähtyään miehen kasvojen rajapiirteet oli hän tuntevinaan hänet ... mutta erehdys se mahtoi olla! Moisia olentoja hän ei ollut tuntenut viime vuosina ja kauppias saattoi olla ... niin ... eihän hän enää niin nuorelta näyttänyt. Yli neljänkymmenen ... Ei, kupariseppä Zedlitz ei tuntenut häntä.
Nyt oli kauppias jo seuraavassa kulmassa. Iloisena aukasi kupariseppä taas ovensa, tervehti aurinkoa kuin vanhaa tuttavaa, nyökkäsi kupari- ja läkkilevyille ja arveli itsekseen ruveta markkinoiden pitoon. »He-hee! Vaarainmehua ... veden kanssa ... sangen hyvää ... hehee ...makeata ja vilpoista kesäkuumalla!»
Ukko otti penkin alta vaarainmehupullon, kaasi siitä lasiin ja sekoitti vedellä ja hyräili vanhaa juomalaulua:
»Parempaa kuin viini ja punssi ja likööri ... ja paljonkin parempaa kuin kirottu viina», hän sitten lisäsi.
Tuskin lienee kukaan katolilainen tuntenut itsensä niin synnistä vapaaksi synninpäastökirjan saatuaan kuin kupariseppä Zedlitz tällä hetkellä.
Taaskin tulvailivat päivänsäteet eloa herättävinä kuparisepän huoneeseen, hyppivät läkki- ja kupariastioilla ja asettuivat lepäämään kullan ja hopeanhohtaviin pilkkuihin ja juoviin.
III
Vanha meklenburgilainen yritti juuri ruveta illallisaterialle, kun uudistettu räyhinä kadulta taas häiritsi häntä. Tällä kertaa kuului pitkäveteistä ulvontaa ja ähkinän keskeyttämää hurraamista.
»Tuhat tulimmaista , ... piru vieköön ...uusia juopottelijoita!»
Suuttumus saattoi kuparisepän sielun kuohuksiin. Hänen täytyi lähteä ulos matkimaan juopporattia, vaikkapa joutuisikin kadulle kokoontuneen poikajoukon ivanesineeksi.
Kadulla oli kauhea meno. Kahden juopuneen miehen ympärille oli kokoontunut ei ainoastaan poikia vain nuoria miehiä ja kaikellaista markkinarahvasta iso joukko. Juopuneista makasi toinen katuojassa ja toinen katukäytävällä.
»Kun ette tullut ennen, herra Zedlitz», sanoi muuan mies, »niin olisitte matkinut noita kahta tuossa».
Kupariseppä tunsi heti toisen humalaisista suutari Rindiksi köyhäintalosta… hän se makasi katuojassa. Mutta kukas tuo toinen oli? Mies makasi kasvot puolittain alas käännettyinä käsivartensa päällä ... jopas hän tunsikin miehen takista ja mahdottoman isoista saappaista. Se oli markkinakauppias aamupäivältä.
»He . . hee . .. enkös minä sitä jo sanonut? Moisiksi sioiksi ne muuttuvat ennen iltaa! Sanoinhan sen jo!»
Kupariseppä mietti. Hän tuumi miten tässä parhaiten saisi ilmi vihansa juoppoutta kohtaan yleensä ja suutari Rindiä kohtaan yksityisesti, tuota ilkiötä, joka oli kiusannut vaimoraukkaansa kunnes hän kuoli. Keksitty!
»Kuulepas, Kristian», virkahti hän muutamalle pojalle. »Juokse näillä penneillä ostamaan kimröökkiä».
Hän viittasi mustaa, kadulle antavaa ikkunatonta ulkohuonetta.
»Jo ymmärrän!» huusi poika. »Oikein herra Zedlitz! hurraa! hurraa!»
Koko poikajoukko hurrasi vaikka kupariseppä kieltäytyi kunniasta sanoen:
»Pidättekö suunne kiinni, mokomat! Hiljaa, hiljaa!»
Kristian oli oitis arvannut ukon tuuman, se kun oli niin poikamainen, että se yhtä hyvin olisi voinut pälkähtää hänen omaankin päähänsä. Hetkisen kuluttua tuli hän juosten käsissään harmaa paperikääre, jota hän riemullisesti heilutti ilmassa.
»Pojat voidelkaa ne, niin mustiksi kuin kaksi neekeriä — he — hee!» huusi kupariseppä kiihkeästi.
Pojat, tunkeilivat päästäkseen jokainen osalliseksi tähän iloon. Zedlitz hymyili, hykersi käsiään, oli poikain toverina tässä kujeessa ja yhtyi heidän riemu-ulvontaansa kun teko oli tehty. Suutari oli maannut aivan liikahtamatta, mutta markkinakauppias oli päästänyt muutamia outoja ääniä, kun hänen päänsä käännettiin ylöspäin. Zedlitz raapi korvallistaan ja mieli kävi vakavaksi, sillä noissa ylöspäin käännetyissä kasvoissa oli kumminkin jotain tuttua, vaikkei hän nytkään voinut löytää johtavaa lankaa unhotuksen läpi.
»Elkää enää voidelko tuota outoa miestä, velikullat !» kielteli hän poikia, mutta ajatteli sitten kumminkin: »Eihän siitä mitään vahinkoa ole! Päinvastoin saattaa rangaistus vaikuttaa hyvää ja kenties parantaa se häntä inhoittavasta juoppoudesta».
Työn tehtyään meni kupariseppä kotiinsa. Pojat ilvehtivät hetken aikaa mustien kasvojen ympärillä, mutta lopulta hekin väsyivät leikkiin ja hajosivat mikä millekin suunnalle. Katu oli yhtä hiljainen ja rauhallinen kuin muulloinkin. Kupariseppä istui työnsä ääressä, mutta se ei tahtonut sujua. Mieli oli levoton, mutta hänen oli mahdoton arvat miksi. Tuon tuostakin heristelihe hän kuuntelemaan kuuluisiko mitään ulkoa.
Kesäillan hämärä alkoi vuotaa maahan. Auringonkuvat läkki- ja kupariastioilla haihtuivat ja kolkko hämärä täytti työhuoneen.
Neljännen tai viidennen kerran kuunnellessaan tuntui kuparisepästä kuin olisi jokin liikkunut pitkin huoneen seinää ja kadulta kuului kuin hissuttavia askeleita. Ukko nousi ja meni ovelleen.
Pikimusta olento ilkeine silmineen ja suu, josta näkyi rumat hampaantynget, ammollaan tuli hänelle vastaan.
»Mokoma saksalainen maankavaltaja ... kaikki saksalaiset kun näet ovat maankavaltajia ...minäpä sanon sinulle muutaman asian, sinä vanha ulkokullattu veijari ... katsos en minä olekaan humalassa tänä iltana ... kenties sitten myöhemmin».
Vaistomaisesti nosti kupariseppä vasaransa suutarin vastenmielistä olentoa kohti, mutta tämä vain irvisteli ilkeään tapaansa.
»Katsos vanha ystävä, olen tänään pysytellyt selvänä vain sinun hauskuudeksesi ... ja tuodakseni terveisiä sinulle Liisavainajalta tuolla hautausmaalla ... katsos, se on hänen poikansa tuo tuossa ... joka makaa humalassa ... hän on käynyt sinun isänmaassasi ja siellä oppinut kaikellaisia hyviä tapoja. Joimme tänään sinun maljasi kuules hää hää hää!»
Vasara putosi vanhuksen käsistä, se putosi helähtäen kiviselle lattialle. Tajuunsa päästessään löysi hän itsensä istumassa penkillä työhuoneessaan ja ruumista puisti kuin vilulla lämpöisessä kesäilmassa. Silmälasit olivat pudonneet syliin. Hän pyyhkäsi kädellä otsaansa. Kaikki äänet hänen sielussaan olivat vaienneet, mutta sen syvimmässä syvyydessä työskenteli jotain hiljaisuudessa. Näennäisesti tylsänä ja välinpitämättömänä istui hän siinä penkillään, mutta välinpitämättömyyden alta pyrki ilmoille suuri päätös vanhan miehen sisimmästä sielusta.
Ilta oli käynyt niin pimeäksi, kuin kesäilta voi pimetä. Kaupungin keskustasta tunki kaikellaisia ääniä. Kupariseppä nousi ja astui kadulle, astui siihen, mihin markkinakauppias oli jäänyt makaamaan, ja jossa hän vieläkin loikoi. Suutarin lähdettyähän oli vierähtänyt katuojaan hänkin. Hän oli jäänyt siihen makaamaan vaikka kaupungin yövartiat olivat tarkastaneet jokasopen. Mutta järjestyksen valvojat olivat itse niin ankarasti viininjumalaa palvelleet, etteivät sellaisesta ilmiöstä kuin kadulla makaavasta juopuneesta miehestä suuresti välittäneet.
Vanhus raastoi ja raahasi kunnes sai taidottoman olennon jaloilleen. Sitten hän ohkien raahasi sen työhuoneeseensa, sulki tarkoin ovet ja laski taakkansa sille tuolille, jolla hän istui työtä tehdessään. Hän pyyhki sotkuisen tukan miehen otsalta, käänsi ylös hihansa ja pesi saippualla pois mustan hänen kasvoistaan. Sitten riisui hän hänen kuin lapsen, puki puhtaaseen paitaan, kuletti kamariinsa ja pani vuoteelleen, mutta itse hän meni istumaan penkilleen työhuoneessa. Pieni yölamppu valaisi kaiken yötä suurta, mustaa huonetta. Vuoroin valveillaan ja unessa, unien verkkoon kietoutuneena ja raskaisiin, epäselviin ajatuksiin, istui hän siinä tehden jonkinlaista tiliä entisyydestään, kauan sitten eletyistä päivistä, tiliä ilman selvyyttä ja tyydytystä, mutta josta kumminkin oli tuloksensa tuskallisen pelon ja vavistuksen alla. Sillä tili tehtiin omantunnon syvyyksissä. Kyyneleet nousivat vanhuksen silmiin.
Kun kirkonkello löi kaksitoista kumeata lyöntiä, nousi vanhus. Hän kävi katsomassa vieläkö vieraansa nukkui, meni sitten ja otti makuuhuoneensa ikkunalta kukkivan orvokin ruukkuineen, huoneen ainoan kaunistuksen, ja hiipi huoneesta ulos. Ilma oli ruvennut sateiseksi. Vesipisarat putoilivat kylminä kuparisepän kuumille käsille. Hän kantoi kukkasensa hautausmaalle ja laski sen monta vuotta sitten kuolleen naisen haudalle. Sittemmin hän ei koskaan siellä enää käynyt.
IV
Kupariseppä Zedlitzillä ei ollut koskaan ollut kylttiä. Hän oli halveksinut moisia uudenaikaisia reklaamilaitoksia. Hän päätti, että kaupungissa, jossa hän oli asunut niin monta kymmentä vuotta löydettäisiin hänet ilman sitä, ne nimittäin, joilla oli hänelle asiaa.
Eräänä kauniina päivänä hämmästyivät harvat ohikulkijat nähdessään kyltin kuparisepän oven yläpuolella, ja kyltti oli uusi, vastamaalattu ja kiiltävä. Mutta ihmettely kävi yhä suuremmaksi kun havaittiin, ettei kyltti ollutkaan kupari- eikä läkkisepän kyltti vaan suutarinkyltti, ja siinä oli nimi »Hans Rind nuorempi».
Kellarikerrokseen oli tehty kaksi työpajaa, ja sinne oli asetettu kaksi penkkiä, toisella istui vanha kupariseppä ja toisella keski-ikäinen suutari. Ensiksi mainittu teki työtään enemmän huvikseen. Ja sunnuntaisin kulkivat kupariseppä ja suutari yhdessä kirkkoon, ja suutari oli niin siistin näköinen uusissa vaatteissaan. Mutta suutari Rind vanhempi ei koskaan pistänyt nenäänsä kupariseppä Zedlitzin kadulle ei juopuneena eikä selvänä.
Suomen Kansa n:ot 17 ja 19 1. ja 4.2.1901.
