Siunattu aamupäivä.
Kirj. Pelle Molin.
(Suomennos ”Suomen kansalle”).
Ensinnä tulee minun mainita, että vällyjen tekijän akka oli pitäjän pahin torapussi ja hänen poikapuolensa Joonas suurin houkkio koko likikulmalla. Ämmä ja poika sopivat yhteen kuin hampaat rattaassa — vaikka ämmä toisinaan oli yksin hampaallinen.
Nyt oli isä tekemässä vällyjä ihmisille, mutta iltahämys piti hänen kotiutua. Ämmä oli juossut kylään kielimään, kunnes leivinuuni lämpiäisi, ja Joonas oli luikkinut jälessä nähdäkseen, mihin sitä mentiin, jotta sitten voisi laskea, pitkänkö ajan hän saattoi uhrata omiin yksityisiin harrastuksiinsa, joihin tämä siunattu aamupäivä erityisesti soveltuis. Hän näet oli hankkinut hieman ruutia — todellista ruutia. Oli perin tärkeätä panna toimeen tuo ampuminen eukon poissa ollessa.
Uskallikko nuorukainen ei tullut takaisin jalan. Aitauksessa oli hän hoksannut pukin ja arvellut ratsain pääsevänsä nopeammin taloon. Hän siis ajeli, mutta jotenkin hassusti. Aika ajoin hän istui hajareisin, mutta se teki niin hävyttömän kipeätä — tuo — terävä pukinselkä (se, joka on pukilla ratsastanut, tietää kyllä millainen pöytäveitsi sen selkä on) ja siksi hän vaihtoi jalkaa ja nilkutti yhdellä koivella, samalla kun toinen oli selässä. Joskus matka kulki joutuin; toisinaan pysähtyi tuo siivo eläin yhtäkkiä. Pukilla ja Joonaksella oli eri ajatukset. He olivat harjoittaneet oppiratsastusta eivätkä sopineet yhteen. Joonas siitä piti, pukki ei. Heillä oli siis eri ajatus asiasta. Nyt olisi Joonaksen samalla pitänyt varoa rohtopulloa, missä hänellä oli ruutinsa, ja siksi täytyi hänen pitää toista kättänsä taskussaan — aarteensa ympäri. Sentähden kävikin hullusti tuvansillan edessä, missä Joonas kieri maahan ja pukki riemuitsi voitostansa pitkäveteisellä mä-ä-ä-ä-huudolla. Hän näytti hullunkuriselta, tuo pieni herrasmies. Hän piti pudotessaan kiinni pukin sarvesta, ja piti vielä noustuaankin. Pukki ei niinmuodoin voinut puskea ja sen se huomasi, mutta se saattoi jarruttaa neljällä jalallansa ja siksi se teki sen. Joonas ponnisteli omalle tahollensa ja niin he tempailivat toisiansa vastaan kiskoen kumpikin puoleltansa. Joonaksen posket paloivat, silmät mulkoilivat tylsinä pukkia kohti. Pukin silmät vilkkuivat tuuheiden silmäripsien takaa niinkuin pörräisen villakoiran; ei näyttänyt hänkään hyvältä. Joonas seisoi kauan mykkänä: pukki oli puolestaan vaiti hänkin. He edustivat kumpikin eri kantaa, siinä kun seisoivat. Pukki passiivista ja Joonas aktiivista. Tukka pörhätti lakin alta, kyynärpäät paidan läpi, polvet vilkkuivat hoisuista ja likasenharmaa paidan kaistale takapuolelta. Nenä oli märkänä; hän oli toimivan nuoren herran perikuva.
Vihdoin sanoi Joonas arvokkaasti ja miettiväisesti:
”Senkin vietävä!”
Tähän ei pukki vastanut mitään, vaan jurotti hetkisen ja vetäytyi sitte takaperin muuatta hakkuukonetta kohti. Joonas oli heikompi hänen täytyi tehdä seuraa. Vilkkuvat silmänsä olivat keksineet naskalin pölkyllä ja hän päätti kostaa, jos pukki olisi kyllin hävytön vetämään hänet perässään sinne. Hän saavutti naskalin.
Täällä maalla teurastetaan vuohia ja pukkeja silla tavalla, että mies asettuu kahdareisin eläimen selkään ja puristaa sitä polviensa väliin samalla pistäen naskalin parin kaulanikaman väliin. Siitä se tavallisesti kuolee. On kovin epäterveellistä sovittaa tuota tapaa sellaisiin vuohiin ja pukkeihin, joita tahdotaan ainoastaan rangaista. Parempi on silloin lyödä niitä päähän kirvespohjalla tahi kangella jonkun aikaa, josta ne tulevat nöyriksi ja sävyisiksi. Ne eivät kapuile yli aitojen samana päivänä, kun ovat saaneet sellaista maistaa.
En tiedä, aikoiko Joonas teurastaa pukin tahi rangaista sitä. En niinmuodoin tiedä, voinko ottaa puolustaakseni häntä vai enkö. Mutta hän otti naskalin, tähtäsi tarkasti hetken aikaa ja sivalsi.
”Mää-ähh-ähh-ähh-ähh— .”
Pukki huusi täyttä kurkkua. Naskali oli sattunut vain lihaan, mutta verta vuoti. Pitkin pihaa tanssivat he yhdessä ja yksin pukin valitus kuului. Joonas oli kauan ääneti, mutta sanoi vihdoin (hän pelkäsi että ruikutus kuuluisi kauaksi) hiljaa ja nuhtelevasti: ”Paru siinä! Tietysti se vähän koskee, mutta siitäkös sinun täytyy ruikuttaa!”
Kun tämä soimaus ei auttanut, sai heittiö matkoihinsa.
— — —
Tämä alkunäytös ei varsinaisesti kuulu tähän, mutta ellen saa sitä kertoa, en voi mitään kertoa. Ruutipullo oli eheä, ja siitä Joonas oli iloissaan. Hän piti sitä pivossaan kuten vangittua lintua mennessään tupaan hakemaan johtolankaa. Ei ole suinkaan pieni konsti ampua ensi kertaa oikealla ruudilla. Sen tiesi Joonas ja älysi, ettei voinut pistää tulitikkua suorastaan ruutiin, vaan että piti olla johtolanka. Kauan näperteli hän, ennenkuin sai villalankapunoksen korkin läpi, vaan se sai luvan mennä: mutta lopulla ohjelmaa kävi hullummin.
Kissa istui kuten ainakin siellä, missä oli lämmin, ja nyt se oli poraillaan leivinuunin aukossa, jossa hiilos hehkui lämpimänä.
Nyt tahdon kertoa, miten kävi, kun uuni oli pistoolina ja kissa etulatinkina. Joonas pani ampumisvehkeensä uuninsuuhun ihan kissan viereen. Hänen pitää saada vähän huvitella, hänenkin, joka sai aamumaitoa, kun Joonas ei koskaan saanut kuin piimää. Jos se nyt hajoisi, jäisi ehkä silloin tällöin hiukan maitoa Joonaksenkin osaksi.
Hän sai tulitikun, nosti toista koipeansa ja puhkui tuleen urhoollisesti kuten oli nähnyt isän tekevän ja sytytti sitten sytytyslangan, jonka tehtyään hän pötki pakoon, minkä housuista lähti.
Pihalla juoksentelivat toiset lapset kaikessa viattomuudessaan aavistamatta pahaa. Joonas laittoi niin, että he korjasivat koipensa ja itse hän seiso: keskellä pihaa pamausta odottaen. Mutta siitä ei pitkiin aikoihin tullut mitään.
Mistä se johtui, ei Joonas ymmärtänyt, mutta hiipi empien ikkunalle ja kurkisti sisään. Kissa makasi paikallaan ja piilo sen vieressä. Ei mitään palanut eikä hehkunut. ”Tässä on paras varoa kinttujansa,” tuumi Joonas ja laskeutui alas. ”Täällä ei ole mitään hätää,” ajatteli hän ja kapusi ylös. Kissa makasi paikallaan ja pullo sen vieressä.
”Mitähän jos menisin sisään” — ja niin hän meni sisään, mutta seisahtui ainakin kymmenen kertaa ja odotti laukausta. Mutta kun hän ovesta kurkisti, makasi kissa paikallaan samaten kuin pullokin.
Villalanka ei ollut palanut kuin korkkiin asti.
Joonas älysi, että olisi pitänyt saada parempaa lankaa, mutta hänen sitä hakiessa, tuli muori kotiin. Säikähdyksissään paiskasi Joonas pullon uuniin suoraan hiilukselle, näytti pitkää nenää kissalle, joka makasi paikallaan aukon edessä ja marssi rohkeana ja kiireisin askelin akan ohitse tuvansillalla.
Akka näki, että pojalla oli ollut jotakin hommaa ja kiiruhti sisään nähdäkseen mitä se oli ennen kuin poika ehtisi käden kantaman loitommalle.
Samassa kun ämmä astui sisään — pang!!
Uuni oli kuin iso pistooli, siitä leimahti tulta ja sauhua ja kissa — latinki — lensi yli lattian toiseen seinään liekkien ympäröimänä.
Ämmä paiskattiin pyllylleen niin että lattia sano muks. Jopa nyt jotakin!
Ämmä oli kuin nuoli rakkaan pojintimansa kintereillä. Tämä näki hänen tulevan mutta ei tahtonut tavata häntä tällä kertaa, vaan poikkesi nopeasti ison kiven turviin.
Kiven vieressä oli kuusenrunko. He ottivat vauhtia yksin ajoin, mutta poika oli muutamaa askelta edellä, ja joka kerta kun hän juostessaan kiven ympäri, tuli murrolle hyppäsi hän sukkelasti sen yli, mutta eukko oli pakotettu nostamaan hameitansa ja kiipeämään joka kerta kun oli suorittanut matkan kiven ympäri. Heillä oli ankara ponnistus kauan aikaa, eikä sanaakaan vaihdettu, vaikka väliin katsottiin toisiinsa. Joonas oli ammatintuntija, akka sitä vastoin harjoittelija. Poika oli vielä parhaassa vauhdissa, kun toinen rupesi huohottamaan. Tämä teki pojan kopeaksi ja varmaksi voitostansa. Esteratsastus oli hänen erikoisalansa — siihen määrään että hän otti sen noin vaan leikin lannalta. Siksipä hän takertuikin kuuseen ja oli yks kaks turvallaan maassa. Tuumi kyllä noustakseen ja alottaa keskeytyneen kilpailun uudelleen, mutta eukko olikin saanut haivenista kiinni.
Nipistäen poikaa toisesta korvasta haki hän raipan ja antoi sen kanssa hyvän aikaa.
Kilpajuoksu oli hengästyttänyt häntä eikä vitsominen parantanut asiaa.
Hän oli pakotettu levähtämään rupeamaan. Joonas, joka oli pitänyt suunsa tukossa koko ajan, antoi akan huokaista viisi minuuttisen, mutta kun näki että siihen alkoi tulla toiset viisi lisää, puhutteli hän häntä nöyrästi ja sävyisästi ja sanoi:
”Oletteko jo levännyt tarpeeksenne? Eikö olisi viisainta että lopettaisimme tämän pelin — onhan meillä muutakin tehtävää.
”Senkin vietävän mullikka”, sanoi ämmä ja sutki kaikin voimminsa pitkin ja poikki pojan runkoa ja selkäpuolta ja päätä ja joka paikkaan. Ja sitä hän teki kunnes väsyi uudelleen.
Sitten hän meni sisään katsomaan, vieläkö kissa eli.
Joonas piteli toista silmäänsä, mihin yksi sivallus oli sattunut. Hän joutui ymmälle, kun tunsi silmänsä turpoavan ja istuutui miettimään, näinköhän hänestä nyt tulisi sokea vai eikö. Hän nosti silmäluonta ja tirkisteli. Ei, kyllä hän vielä näki yhtä hyvin — mutta se oli hullusti kun se niin ajettunut oli.
”Kyllä akan vielä pitää siitä saada!”
Hän oli kauan kiven takana, makaillen ja miettien päivällisiin asti. Silmäluomi oli paksu kuin kakku. Jo Joonas oli tuumaillut yhtä ja toista.
Eukko lähetti toiset pienokaiset hakemaan Joonasta ja nämä taluttivat poikaa, joka ei nähnyt niin hituistakaan.
Ämmä oli vallan ymmällä.
”Siunaa ja varjele, miten on silmäsi laita”. — Niin, minä olen sokea nyt, teidän kai on hyvä ollaksenne”. — ”No, eihän nyt sentään”, — Mutta niin se nyt kuitenkin on. Mitäs teidän tarvitsee niin mahdottomasti hosua — mutta odottakaas kun isä tulee kotiin!”
Muija istahti. Hän ei pysynyt jaloillaan. Hän itki yli voimiensa. — ”Rakas kultunen poika, etkö sinä nyt ollenkaan näe? — En, kuinka voitte vaatia sitä”. —
Ja Joonas päästi suuren ja pitkän porun, joka päättyi hiljaiseen vikinään. Ämmä itki toistamiseen ja tahtoi ottaa pojan polvilleen ja katsella silmää.
”Ettekö voi olla kajoomatta minuun. Eikö ole hyvä nyt, kun minä olen sokea”. —
”Voi, minä tulen ikipäivikseni onnettomaksi! Lupaa ettet kantele, kun ukko tulee kotiin”. Hän nyyhkytti, jotta ruumis vapisi.
”En, minäpäs sanon sen”. — Joonas niiskutti myöskin.
”Ei, — — uhh— hu—hu— uhh”.
”Sanonpas — — uhh—uhh—hu — hu— ”.
”Etkö voi sanoa, että olet loukannut itsesi — uhh— hu—”.
”On synti valehdella isällensä”.
”Joonas — —uhh — uhh— hu”.
”Ja se, joka valehtelee, joutuu kadotukseen. Ja minä tahdon tulla autuaaksi, äiti, vaikka olenkin sokea”.
”Minä tulen vallan kipeäksi, jos puhut tuolla tavalla — —”.
”Pääseekö ne taivaaseen, jotka ovat tulleet sokeiksi, kun heidän äitinsä on tehnyt heidät uhh sokeiksi? uhh!”
”Minä itken, jos puhut tuolla tavoin, pikku sinä et saa olla paha minua kohtaan enään — . Minä en uhh— uhh— koskaan enään lyö sinua. — Tahdotko voileivän, pikku Joonas?”.
”En, mutta tunnen itseni niin heikoksi ...”
”Jes siunatkoon, mitä minä olenkaan tehnyt — minä kannan sinut sänkyyn”.
Mutta sitä hän ei saanut tehdä. Joonas yritti mennä omin voimin. Kännettyään akalle selkänsä, hän pisti kielen suustansa ja meni ehdon tahdon vesisankoon ja romahti sen niskoille yhtä taitavasti kuin sokea konsanaan.
Akka tietysti oli aivan suunniltaan. Hän kantoi pojan sänkyyn, kuori maitopurtilon ja siveli silmäluonta kermalla.
”Tiedän että se tekee hyvää. Näetkö ollenkaan, pikku Joonas?”
”En, minusta ei taida enään tulla näkevätä tässä elämässä — minä — voi — en — — ”.
Ämmä valitteli ja itki.
Joonas sanoi sen tekevän kipeätä — ja ruikutteli. Toiset kakarat ympärillä itkeä tillittivät kukin omalla nuotillansa.
”Kulta Joonas, anna minun voidella, tiedän että se on hyvä. Ehkä koettaisit pikkusen syödä kermaa”. — Kyllä, Joonas tahtoisi vähän maistaa, jos äiti sitä ehdottomasti tahtoisi, vaikka kyllähän kuolema paras olisi — nyt — kun — hän — oli — sokea — uhh.
Ämmä kuori toisen kaukalon ja syötti sen Joonakselle lusikalla. Kerma on hyvää, sen jokainen tietää, ja kuitenkin meni se hitaasti Joonaksen kurkusta alas. (Hän näet tahtoi nauttia hitaasti ja jokaisesta pisarasta, tuo ovela lurjus.) Ämmä ruokki häntä ja hän aukoi kitaansa kuin linnunpoikanen ja voivotteli toisinaan pitääksensä akan hyvänä.
Tämän kestityksen jälkeen kallistautui hän maatakseen.
Muori käveli levottomana ympäri eikä malttanut pysyä sängystä viittä minuuttia.
”Pikku Joonas — näetkö sinä mitään vielä?”
”En, minä en näe niin hiukkaakaan — mutta karvasteleminen on vähempi kun voitelitte kermalla”.
”Minä voitelen niin kauan kun mulla tippakaan on”.
Sillä kurilla kerma hävisi vähitellen Joonaksen silmäluomeen ja mahaan.
Kävi ikäväksi sairastella kauempaa; ei siltä että Joonaksella olisi ollut muuta tehtävää. Hän päätti vähitellen ruveta parantumaan.
”Äiti hyvä, nyt luulen että näen hiukan”.
”Luojan lykky, mitä sinä sanot — kiitos ja kunnia — nyt voitelen vieläkin kerran — huolitko enemmän kermaa”.
”Ky—y—yllä”.
Ja häntä voideltiin sisältä ja ulkoa, kunnes kerma oli lopussa, ja silloin poika huomasi, ettei maksanut vaivaa olla kauemmin sokea. Hän toipui vähitellen, jotta kykeni kävelemään.
”Mutta te ette saa hutkia niin jumalattomasti, jos toinen sattuu jotakin tekemään”.
”Minä en enään milloinkaan lyö sinua, pikku Joonas”.
Tämän lupauksen saatuaan Joonas meni tiehensä. Oven takana hän teki ilmahypyn, näytti pitkää nenää ja väänsi kasvonsa onnistuneesen naurunvirnistykseen.
Suomen Kansa no 18 2.2.1901.
