Saat anteeksi!
Kirj.
Ado Karrotom.
(Suomennos K. U:lle.)
Marja Alexejewna huusi miehensä perään kadulle avoimesta ikkunasta:
»Ossip, menet siis todella papin luo?»
Ossip Innokentjewitsch, tunnettu suurkauppias, kääntyi puhujaa kohti ja mutisi partaansa mitään vastaamatta.
»Punnitse vielä asiaa, Ossip!»
»Älä loruille! Omatuntoni ei jätä minua rauhaan, tahdon puhua pyhän isän kanssa.»
Ossip Innokentjewisch meni pitkin askelin vesitornia kohden. Hän oli pieni, mutta voimakas rakennukseltaan; hänen pitkä takkinsa kiilsi vyötäisten ja istuimen kohdalta. Hän käveli siinä pää pystyssä ja katse suunnattuna ulos maailmaan, kuin tahtoisi hän kunakin hetkenä jotakin saavuttaa, hänet nähdessään luuli epäilemättä suuria ajatuksia hänen aivoissaan liikkuvan. Oli kummallista, että sellainen mies kärsi omantunnonvaivoja. Mutta kyllä kai asianlaita kuitenkin oli niin, koska hän meni papin luo.
Marja Alexejewna katsoi vielä ikkunasta ulos. Hän huokaili ja huokaili. Maailma näytti hänestä niin tyhmältä, hän tuntui itse olevan ainoa viisas ihminen siiinä.
»Hyvä,» ajatteli hän, »menköön vaan mieheni vastoin tahtoani. Kyökissä kiehuu paraikaa rukkaa, jota Ossip aina niin mielellään syö, palakoon se pohjaan. Enkä liioin iltapäivällä tuo hänelle uutta popovilaista teetä. — »
Samassa kulki ajuri-hevonen nopeassa juoksussa katua pitkin. Ajuri löi piiskallaan hevosta, joka juoksi yhä kiireemmin. Vaunuissa istui mies hengellisen säädyn puvussa, pitkät hiukset hulmuillen tuulessa. Mies oli ajaa Alexejewnan ohitse.
Kun kauppiaan rouva hänet huomasi, huusi hän:
»Jumala siunatkoon, siinähän on pyhä isä, siinähän on Timofei, jonka luo mieheni lähti. Mieheni kantaa aina päätään niin korkealla, ja katselee ylä-ilmoihin; nyt hän varmaankaan ei ole huomannut pyhää isää.»
Äänekkäitä huutoja kaikui, että pappi pysähtyisi.
Hengellinen mies antoi ajurin pidättää hevosen, astui alas, ja meni taloon, josta rouva oli hänelle huutanut.
Marja Alexejewna kiirehti kirkon miestä aina portaille asti vastaan.
»Hyvää päivää, pyhä isä. Olen Marja Alexejewna Chwalynskaja, kauppiaan vaimo. Kuulun teidän seurakuntaanne. Mieheni Ossip Innokentjewitsch lähti juuri vastikään teidän luoksenne. Hän tahtoisi välttämättömästi puhutella teitä, pyhä isä, mutta nyt ei hän tapaa teitä kotona.»
»Minua on hyvin vaikea tavata. Mitä asiaa miehellänne olisi minulle.»
»Hänellä on omantunnon vaivoja, pyhä isä.»
»Vai niin! vai vaivaa häntä omatunto?»
»Niin, ajatelkaapas pyhä isä, häntä vaivaa hänen omatuntonsa.»
»Mitä on teidän miehenne sitte rikkonut?» kysyi pappi.
»Ei mitään,» selitti rouva vakuuttavasti ja miltei leikillisesti, »mitäpä rikoksellista tuo epäselvä pää saattaisi keksiä! Hän möi hiljattain suuren joukon jäniksennahkoja eräälle moskovalaiselle kauppiaalle, ja sovittiin hyvästä hinnasta. Voi, pyhä isä, se rahamäärä olikin niin suuri, että kymmenien sormien avulla vaan laskettiin summat yhteen. Noh, niin jäniksennahkoihin oli koi päässyt, ja karvat olivat paikoittaan lähteneet. Tämän tiesi mieheni, mutta möi siitä huolimatta jäniksennahat vikaantumattomina. Noh, pyhä isä, onko tuo teistä mitään? Kaupanteko on kaupantekoa. Mieheni kuitenkin haastelee petoksesta ja hankkii itselleen omantunnonvaivoja. Mutta minun täytyy vielä lisätä, että moskovalainen kauppias ei ole vielä maksanut näitä jäniksennahkoja, ja mieheni pelkää, että hän mahdollisesti jättää ne kokonaan maksamatta, jos sattuisi petoksen huomaamaan. Mitä sanotte tuollaisesta hyttysen-metsästäjästä, pyhä isä?»
Papin kasvojen ilme ei tämän kertomuksen aikana rahtuakaan muuttunut.
»Vai niin, sitäkö miehenne tahtoi tunnustaa? Jäniksennahkoja … Niin ... Jäniksennahkoja. Suoraan sanoen, tällaista tapausta jäniksennahkoineen ei minulla ennen ole ollut.»
»Nyt olkaa niin hyvä, pyhä isä, ja tulkaa taloomme. Mieheni palannee pian turhalta matkaltaan, ja silloin voitte kääntää hänen päänsä taas paikoilleen.»
Pappi osoitti kieltävästi molemmin käsin.
»Ei! rakas, hyvä rouva, ei! Minun täytyy lähteä soittimen-myyjän Stérinow'in luo. Minun täytyy, täytyy! Ajatelkaapa, kun Anastasiani täyttää huomenna 16 vuotta, minun täytyy lahjoittaa hänelle soittokone. Hän on jo kauan minua sillä kiusannut. Voi hyvä rouva, paljon rahaa nuo ihmiset vaativat koneistaan. 500 ruplaa, heti koko läjällinen paperia. Mutta koska vaan voin maksaa vähitellen, täytyy minun maksaa 50 ruplaa enemmän. Ja tämä painaa kuni kivi rintaani. 50 ruplalla voisin hankkia itselleni kauniin, silkkisen virkapuvun. Tahdon sanoa teille, Marja Alexejewna, että heti tämän matkan jälkeen olen miehenne tavattavissa. Hän voi silloin tulla puheilleni.»
»Mutta mistä on hän teidät löytävä, pyhä isä?»
»Niin, mistä? Konskin ravintolassa on suloisia pehmeitä nurkkasohvia, ja aina tuoreita, kuumia saratowilaisia makkaroita, mutta ravintoloihin emme me hengelliset saa mennä. Paras lienee, Marja Alexejewna, että paluumatkallani poikkean teille. Sanokaa miehellenne, että hän jää kotia, odottamaan minua.»
Marja Alexejewna sai onnellisena kunnioittavan kumarruksen aikaan, ja pappi lähti matkaansa.
Kohta sen jälkeen tuli Ossip Innokentjewitsch takaisin. Hän kirosi, kun ei ollut tavannut pappia kotona.
Hänen rouvansa kertoi, mitä sillävälin oli tapahtunut. Ossip sanoi siihen yhä vaan: »Aha, aha, aha!» Kun Marja Alexejewna oli kertomuksensa lopettanut, laski hänen miehensä itsensä raskaasti vaipumaan nojatuoliin ja sanoi vaan: »Vai niin, ymmärrän.»
Ovikello soi, vahtimestari toi sähkösanoman.
Kauppias avasi sähkösanoman ja luki sen.
Moskovalainen kauppias, joka oli jäniksennahat ostanut, ilmoitti, että hän pankkihuoneelle Chlystikow & Pojat oli sähköteitse antanut käskyn maksaa hänelle ostohinnan.
Ossip Innokentjewitsch kävi kovin levottomaksi. Oikealla kädellä löi hän taukoamatta polvellensa niin, että läiskähti.
»Minä aasi, miksi päätinkään mennä papin luokse? Nythän on kaikki mainiossa järjestyksessä!»
Koska hätikkö Marja Alexejewna kuitenkin jo oli asian papille ilmaissut, ei Ossip Innokentjewitschillä ollut enää muuta tehtävänä kuin odottaa isää.
Isä Timofei tulikin pian. Sisään astuessaan oli hänellä kasvoissaan ankarat piirteet, joten kauppiaan olisi täytynyt niitä kummastella, jos hän vain olisi nähnyt, miten miltei iloisesti väliäpitämätön hän vähää ennen koko olemukseltaan oli ollut.
Ossip Innokentjewitsch kumarsi syvään vieraalleen, niin kuin ainakin hengelliselle.
»Vai niin, niinkö teidän laitanne on, rakas ystäväni?! Minä tiedän kaikki, teidän aviorouvanne on sen minulle kertonut.»
Kauppias vastasi:
»Oh, ei niin huonosti, pyhä isä, ei niin huonosti. Enemmän leikilläni vain läksin kotoa, teiltä, pyhä isä, apua etsiäkseni.»
»Te teette syntiä näin sanoessanne, ystäväni,» huomautti pappi vakavana. »Sanokaa kumminkin, kuinka suuri on summa, joka teillä noista vioittuneistä jäniksennahoista on saatavana.»
Ossip Innokentjewitsch mainitsi summan.
Isä toisti summan, hämmästyen ja kunnioittaen niin suuria lukuja. Hän sanoi ratkaisevasti: »Se on suuri petos, suuri synti, ystäväni.» Kukapa tietää, mistä kirkonmiehen nyt valtasi semmoinen tunne, että hänen täytyi korjata pukuansa mukavammaksi ja sitte istuutua rentonaan perhesohvaan taiteellisen palmun suojaan.
»Summa on jo määrätty maksettavaksi,» huomautti kauppias kuivasti, jolloin kuitenkin taas jonkinlainen surumielisyys näytti hänet valtaavan.
»Määrätty maksettavaksi?» toisti pappi. »Hm., hm., jo määrätty maksettavaksi? Minun täytyy sanoa, ystäväni, sitä suurempi on teidän syntinne.»
Hengellinen mies selitti kauppiaalle hänen syntinsä laadun ja vielä paljoa suuremmalla painolla hänen tahallisesti tehdyn syntinsä seuraukset. Hän puhui pitkään, ankaran vakavana. Sitte kehoitti hän kadotettua maailmanihmistä tekoansa katumaan.
»Katumaanko»? kysyi Ossip Innokentjewitsch.
»Aivan niin. teidän tulee tekoanne katua, sitte vasta voi teille anteeksianto tapahtua.»
»Mutta miten tulee minun tehdä alku?»
»Te olette todellakin jumalaton ihminen, ystäväni, kun te noin voitte kysyä!» tiuskasi pappi suuttumuksen ilmeellä.
Isä Timofei selitti kauppiaalle, mitä katumus on.
Keskustelun jälkiosaan tarvittiin ainoastaan kymmenen minuutin aika.
Pappi huomasi kauppamiehessä oikeata, todellista katumusta. Ken kirkolle jotakin lahjoittaa, osottaa aina, ettei hän kirkolta vielä ole hukkaan mennyt. Kauppias sai edelleen vielä pitää 1700 ruplaa jäniksennahkain hinnasta, ja se oli enemmän kuin kylliksi mokomista pilaantuneista tavaroista.
Tässä silmänräpäyksessä astui Marja Alexejewna keittiöstä sisään, ilmoitti, että hernerokka oli valmiina, ja pyysi isä Timofeitä jäämään päivälliselle, jota hän olisi pitävä suurena kunniana itselleen.
Pappi kiitti kovin sydämmellisesti ystävällisestä kutsusta, mutta lausui olevansa kovin pahoillaan, ettei hänellä ollut aikaa.
Lähtiessään kauppiaan talosta mutisi hän: »Aivan maksettu, silloinpa se onkin viittäkymmentä ruplaa halvempi. Viisikymmentä ruplaa on aika läjällinen rahaa . . . kiitoksia!» —
Kuopion Uutiset no 18 17.4.1903.
