Kaksi kirstua.
Ylitöiksi veisteli
Vennu Virkkula.
Synkkä hauta elämän jälkeen. Runko kirstuun. Kirstu hautaan. Maakerros peittämään kirstua. Seppele kumpua koristamaan. «Lepää rauhassa,» toivottavat omaiset ja ystävät tunteihinsa vaipuneina.
Kule pois toimituspaikalta. Astu ajoneuvoihin. Nykäys. Hepo kulkee, — kuljettaa pois sinut maa-aukon ääreltä — synkkyyden reunalta. — —
Tänäpänä mainitset ehkä useammin vainajan nimeä, kuin vuosikausien ajalla yhteensä. Hänestä kun sinulla kohta ei enää vaivaa ole. Hänen muistonsa tuntuu vain hauskalta, viehättävältä. — — Puhu vaan. Muistele »muistorikasta vainajata».
Hänen olentonsa on kuihtunut — kuollut. — Ruumiinsa maatuu — maineensa haihtuu. Ponnistuksensa loppuivat — yrityksensä laantuivat. — — Ponnistuksiensa tulos: enkä eduksi monelle — kärsimykseksi usealle; mutta kaikissa tapauksissa itsellensä: h a u t a. — —
*
— Olipa se uljas ruumissaatto. Niin lukuisasti saattajia ja hienoa väkeä kaikki. Patruuni sen kyllä ansaitsikin.
— Ansaitsi! — ja tietysti niin komean kirstun jälestä kulkeakin ansaitsi…
— Kyllähän. Pitänytpä olisi minunkin liittyä saattoon. Saatanhan antaa kaikki anteeksi. Kuoleman jälkeen en enää tahtoisi vihaa kantaa. Petetty on toistakin, ei vaan minua, »Patruuni» -nimeä ei väliin varoin hankita. — Tarvitseehan rikastua jollain tavalla — tullakseen huoletta toimeen elämänsä aikana! —
— Ja saadakseen kuoltuaan komean kirstun — paljoine saattaja-ystävineen, kauniine puheineen, lukuisine seppeleineen...
— Uljashan oli se saatto…
— Niin, ja se kirstu ...
— Nyl-ky-ri ...
*
Mikä mies se Kainulainen oli eläissään.
— Kivenhakkaaja vaan. Mutta tulihan hän viimeisiin saakka omillaan toimeen, kunnes menetti tapaturmaisesti ensin toisen silmänsä, sitten oikean kätensä. Kuoli hän vaivastalolla.
— No, Kirstustahan minä sitä arvelin. Se oli niin köyhän ja alastoman näköinen. Kolme henkeä hautaan saattamaasa. Kirkonkelloja ei hänelle soitettu. Sotilas kulki saaton ohi, vaan ei viitsinyt tehdä kunniaa.
— Kukapas sitä vaivashuoneelta viedylle ...
— Mutta hän oli kaikin puolin rehellinen, kunnon mies. Ei ollut juoppo eikä tehnyt tuhmuuksia. Olisi häntä sietänyt rohkeamminkin hautaan viedä. Kirstu ainakin olisi saanut uhkeampi olla, kuin tuollainen höyläämättömistä laudoista tehty, tervattu köhellys.
— Mitäpä kirstusta. Mätänee se kumminkin sisällyksineen. Ilolla se vaan vaivaisen kirstusta menee. Hienommat kirstut ovat parempia ihmisiä varten.
— »Parempia!» Eivätkös he mätäne lainkaan — — — ?
Kuopion Uutiset no 18 17.4.1903.
