Francois Coppée Alphonse Daudet'ista.
Tunnettu ja suosittu ranskalainen kirjailija Francois Coppée kuvailee ystävänsä Alphonse Daudetia seuraavasti:
Sulkiessani Alphonse Daudetin viimeseksi julkaiseman kirjan ja nauttiessani vielä siitä tunnelmasta, johon tämä viehättävä kirja minut vaivutti — kuvastuu mieleeni, tuohon vanhaan valokuvaajaan, joka säilyttää kaikki laattansa — moniaita kuvia siitä kirjailijasta, jota ihailen, ja ystävästä, joka kauan on ollut minulle rakas.
Ensinnäkin soma nuori mies sarasenilaisella profiilillään, kaunis kuni kuva, ja kuuluisa jo kahdenkymmenen vuoden vanhana, sellaisena, jommoisena kohtasin hänet — esihistoriallisena aikakautena, ennen sotaa, saksalaisia ja vuosisadan loppua — kirjailijain suosimissa kahviloissa, muutamissa bohemikorttereissa. Niinä naiviisina aikoina ei kukaan kammoksinnut esiintyä ulkoasunsa puolesta taiteilijan pukimessa, kukaan ei kammoksunut pitkää tukkaa, eikä liioin samettiliiviä. Daudet ei itsekään tajua, kuinka suuressa määrin hän vaikutti minuun silloin halkaistuine partoineen ja lumoavine silmineen.
Hän oli kuuluisa mies, minä aivan mitätön. Hänen ”Lettres de mon moulin” (kirjeitä myllyltäni) olivat jo julkaistut Le Figarossa, ja vaikka olinkin vasta alkaja, tajusin täydelleen, niiden olevan mestarillisesti kirjoitettuja, oikeita taideteoksia — toisin sanoen — täynnänsä runollisuutta ja suloa. Sydämmeni sykki kovasti — niinpä niin Daudet ystäväni — sinä iltana, jolloin ensi kerran istuin yhdessä sinun kanssasi Bobinon kahvilassa muutamien runoilija-alkujen parissa, jotka kyllä eivät puolestaan rikastuttaneet isäntää, siinä istuessaan ”mazagreninsa” ääressä puoliyöhön saakka.
Tapasin sinut monasti siellä ja muualla, ja minä solmin lähempää tuttavuutta kanssasi. Muutaman toverin välityksellä uskalsin esittää sinulle suorasanaisen kertomuksen. Se ei ollut mistään kotoisin. Sinä lausuit sen suoraan minulle, vaikka kohteliaalla tavalla tietysti, ja minä luotin täydellisesti sinun arvosteluusi. Tämä tapahtui tuona kultaisena aikakautena, toistan sen vieläkin.
Kaikessa tapauksessa olivat muutamat sepittämäni runot sinusta tuntuneet, ”ei hullummilta”, ja sen vuoksi osoitit minulle myötätuntoisuutta. Muistatko vielä, miten kerran kutsuit minut muutamana sunnuntaina syksyllä päivällisille luoksesi pieneen huvimajaasi Clamartissa? Olisin valmis lyömään veikkaa, unhoittaneesi koko tuon tapahtuman. Paljon oli vieraita, ja tuskinpa enään tuntisinkaan sinun silloiset tilapäiset vieraasi.
Minä esitin ainoastaan mykän osaa, sillä minua tenhosi sinun kertomakykysi, joka oli niin tummaa väriä, niin kekseliäisyyttä täynnänsä ja kuvarikas harvoine sanoineen, ja somine kärkineen. Ja minä kuulen äänesi — jonka provensaalilainen sointu ei nykyään enään ollut muuta kuin keikailemisia — kaiun tyynenä kesäiltana, sillaikaa kuin kultasade valuu alas suurista puista.
Toinen Daudet, joka kuvastuu mieleeni, istuu yhdessä minun kerani Theodore de Bauvillen herkullisissa päivällispöydissä, tahi hienon hienoa sikarria poltellen vanhan Flaubertin nuoren miehen kodissa.
Mutta tuo entisten ajain haaveilija, tyhjän toimittaja, kiertolainen on kadonnut. Nainut ja perheenisä on hän syventynyt mitä ahkerimpaan työhön, eikä lakkaa työtä tekemästä, ennenkun aika ajoittaisin on julkaissut uuden kirjan. Hän on nykyään Ranskan etevimpiä kirjailijoita, kirjailijoita, joka koko maailma ihailee, Tartarinin, Fromont nuoremman, Jad'in, Rabobin Kuninkaat maanpavossa nimisten teosten tekijä. Hänellä on luo verraton tyyli, jonka joustavuutta ja suloa lukija ihailee, tyyli, jossa ei huomaa vähintäkään työn tuottamaa vaivaa, ja jossa kuitenkin jokaisessa lauseessa, jokaisessa sanassa piilee tunne min valtava, että sen tuntee hermojen äärimmissä säikeissä. Hän on ruhtinas kertojien joukossa, ja hänen teoksissaan, jotka niin suuressa määrin mieltä kiinnittävät puoleensa, liikkuu nykyinen yhteiskunta katsottuna hiottujen lasien läpi, ja henkilöitä, jotka ovat käyneet tyypillisiksi.
Alphonse Daudet, silloin yksi romani triumvireistä Goncourtin ja Emile Zolan vertainen, Alphonse Daudet täydessä toiminnassa, ei enään, se olkoon suoraan sanottu, ollut nuoruutensa kukoistuksessa, hänen kasvonsa tosin olivat vieläkin kauniit, vaan ylenpalttinen työ oli uurtanut niihin juovansa. Hipiä, joka oli käynyt entistään kellervämmäksi, kertoi kuumeentapaista työtä. Taiteilijainnossaan kannusti hän luonnettaan liiaksi, tuhlaten rikkaita aarteittaan. Yhä häntä painosti joku tekeillä oleva uusi kirja. Juuri siten runoilija kuluttaa itseään, maineen ja kauneuden himosta kuolettaa hän itseään, mielyttääksensä sinua, oo Alhenan kansa!
Se Daudet, jonka näen edessäni nykyään, se on naapurini maalla muutamia kesiä sitten, tuo rakas sairas mies, jota ajattelen hellyydellä ja surumielin, palatessani Chimprosaysta Maudresiin, shakspearilaisessa kuutamossa läpi Senartin metsikön. Voi miten hän äskettäin, kun hänen piti kulkea muutamia askeleita puutarhassaan, vapisi, tuo ystäväni raukka! Kuinka raskaasti hän nojasi käsivarteni ja keppinsä varaan ... Mutta minä olen vähällä loukata hänen sankarimaista kärsivällisyyttänsä, hänen sankarimaista kärsivällisyyttänsä, hänen uljasta altistuuttansa.
Mitäpä itse asiassa merkitsee se, jos käsi ja kynä hieman tärisee, kun kirjoituksensa kuitenkin on yhtä kaunis kuin ennenkin? Mitäpä merkitsee valkea vaahto hiusten aaltoloissa, aivojen säilyttäessä selkeytensä ja nerokkaisuutensa? Majakka on tosin rauniona, vaan ylhäällä tornissa välkkyy vieläkin ajatuksen valo vähentymättömässä loistossa.
Oulun Ilmoituslehti no 56 17.5.1895.
