Mitenkä hänen hiuksensa valkenivat.
Suomennos
Vähäinen kahdenkertainen asuinrakennus oli keskellä kaupunkia ja yläkerrassa asui Eeva miehensä kanssa, joka oli upseerina muutamassa rykmentissä. He olivat olleet naimisessa ainoastaan muutamia vuosia ja oli heillä pieni kolme vuotias tyttö.
Oli kesä; kurenpolvet ja sinisirkkuset kukkivat puutarhassa.
Kurt Grabow — Eevan mies — oli kahdeksan päivää sitte täytynyt lähteä kaupungista. Joukot olivat heläjävän soiton raikuessa lähteneet suurelle harjoituspaikalle. Kaikissa akkunoissa nähtiin silloin ihmisnaamoja. Juoksupojat, tyhjäntoimittajat ja koulupojat seurasivat kappaleen matkaa ulos kaupungista; pian soiton säveleet hälvenivät ja kadut jäivät tyhjiksi. Myöskin rouva Eeva oli seisonut akkunan ääressä joukkojen ohi mennessä. Hän kantoi pientä Eevaa käsivarrellaan; ja kun isä-luutnantti kulki ohitse, taputti hänen pieni tyttönsä käsiään ja huusi selvällä äänellä: ”isä Kurt! isä Kuurt!”
Hän laski kalpansa ja katsoi ylöspäin; hän lähetti rakkailleen viimeisen jäähyväisen, viimeisen lempeän silmäyksen.
Jokaisena aamuna kävi rouva Eeva puutarhassa ja poimi kukkia, joilla hän koristi asuntonsa. Toisinaan hän poimi valkosia, toisinaan punasia ja milloin minkä värisiä kukkia, aina miten sattui. Toisinaan seurasi pikku Eeva mukana, välisti jäi hän Marian, palvelustytön, luo, joka piti hänestä paljon ja jota hän muka toisinaan auttoi kyökissä.
Jokaisen täytyi mieltyä pikku Eevaan: rakastettavampaa olentoa ei löytynyt ja muudan perheen ystävä sanoi, että hän oli niin sievä ja viehättävä, jotta oli varominen, etteivät poliisit veisi häntä kadulta.
Rouva Eeva hymyili ja loi lempeän silmäyksen aarteesensa, jolla oli isän silmät ja äidin hellyys.
Tämä oli edellisen viikon lopulla, Taivahalla kulki aurinko suurena ja majesteetillisena radallaan, suoden lämmintä ja valoa; ja sinä päivänä oli maailma niin ihana, että jokainen, jolla tuntoa oli ja ei uskonut, että kaikki tämä loistoisuus olisi ijankaillisuudessa itsestään muodostunut, täytyi täyttyä hurskailla mietteillä.
Ja rouva Grabow poimi kukkia kuni ennenkin; hän kokoili ruusuja ja viheriöitä lehtiä ja kävi ylös jälleen.
Muuten hän tavallisesti kävi puutarhassa, mutta tällä kertaa tahtoi hän tehdä muutamia ostoksia kauppiaan luona, joka asui vastapäätä ja siirtyi siis ylikadun sinne. Kun hän oli ostanut mitä alkoikin ja palasi takaisin, loi hän huolettaman silmäyksen ylös asuntonsa akkunoihin. Mutta hänen päätään huimasi ja kuvapatsaan tavoin jäi hän seisomaan, nähdessään pienen Eevan seisovan suorana akkunalla ja tarkasti seuraaman tapauksia alhaalla kadulla.
”Eeva!” tahtoi hän huudahtaa, mutta äidinrakkauden varovaisuus, joka heti keksii oikean tavan, tukehutti sanan hänen huuliltaan. Hän kiirehti huoneesen, hän melkein lensi ylös portaita. Missä oli Maria? Oliko hän jättänyt Eevan yksin. Hengittämättä, vapisevin polvin ehti hän ylös ja aikoi juuri aukaista ovea, kun hän samassa huomasi, että hän äkillisellä sisääntulolla voi peljättää lapsen ja siten aikaansaada sen, jota hän aikoi estää. Sanomaton tuska kuohui hänen rinnassaan: kahdesti koski käsi avainta, mutta kummallakin kertaa vetäytyi se takaisin. Siinä hän seisoi horjuvana ja päättämättömänä. Hänen sydämmensa sykki niin hurjasti, että hän kuuli miten se jyski; hänen ruumiinsa vapisi, hänen hengittämisensä oli läähättävä. — Laupeas Jumala, sinua huudan avukseni! — Johdata minua — mitä minun pitää tekemän — — —
Voi! Jos hän kyökitse kävisi sisään; silloin ehkei hänen tulonsa niin hämmästyttäisi.
Ei. tämä kuitenkin olisi vieläkin vaarallisempi. Ääni huoneen perältä helposti houkuttelisi lapsen kääntymään, ja silloin voisi seuraus olla hirveä.
Ja nyt — nyt kumartui Eeva vielä enemmän ulospäin nähdäkseen paremmin, sillä vaunut pyörivät juuri sivuitse. Hän riemastui aina nähdessään hevosia. Sellaisia ovat useammiten lapset.
Sekunnit kuluivat ja vielä seisoi tuo onneton nainen siinä tuskallisessa epäilyksessään. Polttamat hikipisarat valuivat hänen otsaltaan, kädet vapisivat. Ei! Jokainen silmenräpäys oli kallis. — Nyt tai ei koskaan! Hän aukaisi oven hiljaa. — — Ja nyt kuului huudahdus, sydäntä särkevin, mikä ihmisen rinnasta voi lähteä. Eeva ei enää seisonut akkunalla. Juuri äsken ajoivat vaunut ohitse. — Kenties oli lapsi tällä silmänräpäyksellä — — —
Hän syöksi akkunan luo — hän katseli ulos kuumeentapaisella, melkein hourailevalla levottomuudella. Hän oli ehtinyt akkunalle ja katsonut alas!
— Laupeas taivas! — —
Sortuneena ja voimattomana vaipui tuo onneton vaimo laattialle — kaikki oli hiljaa.
Rouva Eevan hiukset olivat naiden hetkien kuluessa valjenneet, ja kun hän taas avasi silmänsä, vetäytyi lemmikkinsä hänen rinnoilleen ja huusi toivottomin äänin: ”Herää äiti! Etkö kuule? Oletko vihainen minulle, rakas äiti?”
”Voi, rakas lapseni.” nyyhkytti rouva ja painoi selittämättömillä tunteilla pienoisen rintaansa vastaan.
Ja mitenkä oli kaikki tuo tapahtunut? Kun pikku Eeva oli katsellut tarpeeksi, hiipi hän alas akkunasta, kävi alas portaita ja puutarhaan, mutta nähdessään portin kadulle olevan avoinna. päätti
hän katsella siitä ulos, ja kumarteli ihmisille, jotka kulkivat sivuitse.
”Vaimo-raukkani! Kallis Eevani!” sanoi Kurt Grabow, palattuaan kotia ja rakkaudellisesti pannessaan kätensä nuoren rouvansa hopean valkeille hiuksille.
(Loppu).
Suupohjan Työmies no 12 20.3.1884.
