Mörsky vainaja.
Kertomus Itäkarjalasta
Vanha Mörsky ukko ajeli kiivistä kylätietä verkalleen kotiinsa Kuokkaniemeen päin. Antoi hevosen maleksia ominpäinsä niin hitaasti kuin ilkesi, itse istui kärryillä vaipuneena syviin mietteisiin.
Mörsky vainaja ei ollut kaikkien nerokkaimpia omassakaan kunnassaan, mutta hän oli sitkeä ja opinhaluinen, ja kun hänelle jotain uutta kerrottiin, harkitsi ja punnitsi hän sitä jälestäkäsin omalla järkivähäisellään tyystin ja tarkoin, punnitsi niin kauan kunnes sai tehdyksi jonkin varman päätöksen asiasta.
Nyt hänellä oli mietittävänään muuan seikka, joka kosti häntä itseäänkin sangen lähellä. Hän oli rahanansioilla ollessaan joutunut kyyditsemään muualta herraa ja tämä oli hänelle lämpimästi ja perinpohjin esittänyt yhtä seikkaa, josta Mörsky ei vieläkään voinut päästä selville, vaikka hän sitä miettiessään oli monta piipullista täyttänyt ja tyhjentänyt.
— Viina on tuhoksi koko kyläkunnalle, puhui hän itsekseen, se on totta. Sitä poltetaan, sitä juodaan ja sen kanssa raiskataan pyhät ja aret — totta on. Mutta ettäkö olisi oikein mennä ilmiantamaan, kantelemaan naapuristaan — ei, eihän sitä meillä suvattaisi.
Mörsky kopisti laaskin perät piipustaan, pisti uutta ja katsahti miettiväisenä ympärilleen.
— Mutta se herra väitti että kun sen tekee pahan poistamiseksi ja hyvän edistämiseksi, niin se ei ole väärin. Sillä tavalla voisi ehkäistä paljo kurjuutta ja onnettomuutta, jos saisi viinanpolton kotikylästä hävitetyksi taikkapa edes vähennetyksi — ja onhan siinä puheessa perää, on paljokin. Mutta sittenkin, olisihan se niinkuin naapurinsa ja lähimmäisensä pettämisiä ...
Aina sekaan ajatteli Mörsky, että mitäpä se tämä häneen kuulun, parasta on elää naapureinsa kanssa hyvässä sovussa, ja onhan sitä vikaa jos kennessäkin kun niikseen tullee. Vaan siihenkin se herra oli väittänyt, että jonkunhan sitä täytyy ensimmäisenä ruveta hyvää asiata edistämään ja vaikka uhrautumaankin sen edestä. Kyllä sitten muut tulevat perästä, niin oli sanonut, kunhan alku saataisiin tehdyksi — —
— Mene hänet ja tiedä! tuumi Mörsky. Sanoi se raittiusseuran maksavankin ilmiantajalle, tottapa nuo eivät tuota pidä vääränä eivätkä häpeällisenä, ja nehän tuon nyt ymmärtänevät. Tuntuu se minusta koiran viralta — mutta on tämäkin siivoa kun joka salossa savuaa polttonuotio, eikä sitä viikkoa ettei tapeltaisi. Vaan mitäpä se taas oikeastaan minuun tuntuu.
Tällä keinoin koetti Mörsky karkottaa nuo mielteet mielestään, vaan ne palasivat yhä. Hän saapui kotiin, eikä puhunut eukolleen mitään koko tuumasta, mutta hautoili sitä siltä mielessään. Hänellä oli kaksi poikaa, vielä kasvavata vesaa, ja hän oli jo pari kertaa nähnyt merkkejä että näidenkin teki joskus mieli mennä kyläläisien kesteihin, ja häntä alkoi huolestuttaa ja tuumituttaa vielä enemmän. Kirkolla käydessään kaupungissa kävi hän raittiusseuran esimiehen ja parin muunkin raittiusmiehen puheilla ja vahvistui tuumassaan yhä enemmän. Mitä lie tuntunut hänestä ennen ikäänkuin moitittavaa ja inhoittavaa tuossa ilmiantajantoimessa, sen näiden puheet ja vakuutukset vähitellen saivat tukahdutetuksi.
— On se häpeä kun tuossakin Vanhasessa, isossa talossa vähä väliä poltetaan pannullinen viinaa, mitäs sitten pikkutaloissa, puhui Mörsky pyhäiltana eukolleen, katsellen ulos tupansa lasipahasesta lahden taka Vanhasen pihalle, jossa taaskin näkyivät ja kuuluivat juomingit olevan.
— Eipähän niitä vallesmanni hätyytelle. Mutta mitäpä se meihin kuuluu.
— Kuuluu se siksi, että se on jumalatonta ja siivotonta. Minä käyn huomenna kaupungissa voinviennissä ja pistäyn samalla nimismiehessä.
— Ole hupsuttelematta ja varo omia niskojasi. Saisit niskaasi Vanhaset ja koko kylän.
— Anna tulla, ompa maassa laki ja oikeus.
— Mikä lie, vaan täällä Kuokkaniemellä on oma oikeutensa.
— Sepähän nähtänee onko vai eikö ole.
*
Kuokkaniemen metsäkylä Sortavalan pitäjässä on paikkakunnallaan pahassa maineessa. Siellä poltetaan viinaa, juodaan viinaa, eikä tätä pidetä paheena eikä minään. Oikeuden ja siveellisyyden käsitteet ovat siellä sekasin.
Kyläkunnassa vallitsee omituinen sisällinen yhteishenki ja vastuunalaisuuden tunne. Järjestysvallan on vaikea, usein mahdoton saada siellä mitään toimitetuksi. Saloilla höyryävät viinapannut, nimismies saapuu paikalle, hakee, tutkii, kyselee, käyttää kaikkea valtansa voimaa. Turhaan. Ei kukaan ilmoita mitään, ei tiedä mitään, ei ymmärrä mitään. Rikos tapahtuu, tappelu, murhapoltto tai muu. Pannaan toimeen poliisitutkinto: kaikki ovat viattomia, ei kukaan voi antaa mitään selitystä, joka voisi saattaa syyllisen edesvastuuseen.
Kylänkeskeinen yhteistunne kieltää kaiken kielettelemisen ja ilmiannon, eikä rohkene kukaan litkoa tätä itsetiedotonta sopimusta. Sanotaan tuon omituisuuden Kuokkaniemellä olevan perintönä ajoilta muutamia vuosikymmeniä sitten, jolloin tämän metsäkylän asukkaat melkein poikkeuksetta kuuluvat erääseen ankaraan ja suljettuun uskonnolliseen lahkoon, joka paikkakunnalla silloin oli hyvin levinnyt. Tuo lahko vältti niinpaljon kuin mahdollista kaikkea kanssakäymistä muitten ”suruttomain” kanssa, ja sen jäsenet pysyttelivät keskenään ahtaassa, toisiaan tukevassa ja puolustavassa veljellisessä yhteydessä. Uskonnollinen liike ja lahkolaisuus on nyt aikoja sitten vanhojen vainajain kanssa mennyt menojaan, vaan sen synnyttämä yhteishenki elää vielä, joskin aivan toisia tarkoituksia varten, tuossa pienessä sydänmaan yhteiskunnassa, minne kivikkoja metsäteitä ja soisia polkuja myöten vieraan jalka harvoin osuu.
Täällä Kuokkajärven rannalla eli Mörsky-vainajakin eräitä vuosia sitten rauhassa perheineen pienellä ruununtilallaan. Eli niinkuin naapurinsakin itäkarjalaisten huoletonta, puolittain kevytmielistä elämätä: muokkasi maata siksi kipeneen että vilja vähänkään kasvoi, korjasi syksyllä elot ja vei niistä puolet kaupungin kauppamiehiin velkaansa lyhentääkseen. Kevätpuoleen loppui leipä, hän teki uutta veltaa, osti jauhoa joukolleen, ja odotti syksyn uutta satoa, jotta saisi talvista velkaansa taas vähän lyhentää. Hän veti rahtia milloin sai, ansaitsi viisi markkaa tai kymmenen, eikä itkenyt vastaisia eloja. Vietti juhlina juhlapäiviä, joiksi heitti maailman murheet pois, suremalta huomisesta, ennenkuin se huomenen päivä valkeni.
Ei Mörsky-vainajakaan aikoinaan pitänyt aivan vääränä polttaa viinaa, kun sen vain niin osasi tehdä ettei siitä kiinni joutunut. Mutta sitten kun hän oli saanut enemmän käyneeksi rahdinvedossa ja liikkuneeksi ihmisten ilmoissa, oli hän tullut miettineeksi että sehän on sekä jumalatonta että rikollista lainkin edessä, ja hän heitti vähitellen pois viinan viljelemisen omasta kodistaan. Vaan muiden asioihin ei hän koskaan ollut aikonut sekaantua, ei ajatellutkaan sitä, ennenkuin sattui kyytiin sitä erästä herramiestä, jota oli kysellyt Kuokkaniemen oloja ja kehottanut vetämään niitä lain eteen. —
Nyt oli Mörsky ensimmäisen kerran esiintynyt ilmiantajana. Nimismies oli ensiksi häntä epäillen tutkinut, vaan sitten kun huomasi miltä kannalta hän katsoi asiaa ja että siinä todella oli perää, oli hän antanut mennä käräjiin. Ja nyt hän kehotti ja kiusasi Mörskyä vielä toiseen ja kolmanteen kertaan tekemään uusia ilmiantoja — sehän oli hyvin mukavata hänelle, kun epäkohdat Kuokkaniemeltä saatiin korjatuiksi ilman että hänellä itsellään oli siitä vaivaa tai vaaraa.
Mutta Mörskyä vastaan nousi kotikylässä myrsky. Tuo oli ennen kuulumatonta. Vanhanen oli saanut sakkoja ja oman kylän mies oli kannellut. Kuka nyt saattoi tietää kenen vuoro ensiksi tulisi, kun kerta sellainen mies eli tuossa nurkan takana, — ja vikaa oli vähän kussakin talossa jos tarkemmin alettiin haromaan. Se oli vaarallinen mies.
Mörskyltä katosi samana syksynä vasikka laitumelta. Haettiin salot ja suot ja vihdoin löydettiin raato aukinaiselta aholta, kirveen haava kaulassa. Talvikäräjissä saivat kahden talon miehet sakkoja Mörskyn ilminantajen johdosta. Mörskyltä paloi riihi keskellä talvea, — tulen syytä ei tunnettu vaan aavistettiin. Seuraavana kesänä saapui nimismies eräänä iltana äkkiarvaamatta voutien kera Kuokkaniemeen ja osasi suoraan mennä salolle jossa viinapannu parhaillaan kiehui; pannun otti talteensa ja pani miehet muistiin. Ensimmäisenä syksyn pimeänä yönä ammuttiin Mörskyltä kylätiellä ainoa ruuna kärryjen edestä ja hän itse sai seipäillä selkäänsä niin pahasti, että yksi kylkiluu vikausi ja hänen täytyi maata vuoteessa kovissa tuskissa kolmatta kuukautta kiireimpäin syystöiden aikana.
Naapurusten väli oli rikkoutunut, vihan ja vainon myrkyllinen siemen oli kylväytynyt kyläkunnan keskuuteen. Ja Mörskyn taloon siitä oli tullut onnettomuutta ja puutetta ja kovia aikoja.
Silloin piti velkaa tehdä entistä enemmän; ei ollut rahdinvetäjätä, ei saatu mistään puhdasta rahaa ja verot olivat maksettavat. Ei auttanut muu, piti kääntyä lainaajan luo ja kenenkäs muun puoleen kuin Poutasen. Poutanen antoi rahaa, mutta kirjoitti myös vekselin — kahdeksi kuukaudeksi. Ensiksi otettiin 10 ruplaa, sitten 20 ja tarpeeseen menivät. Mutta tuli makson aika. Ei ollut rahaa, vekseli kirjoitettiin uusi, pantiin vain vähän lisäksi korkojen varalta — ja kohta oli velkaa 50 ruplaa. Tuli seuraava uudistus ja taas kasvoi velka. Parinsa kolmessa vuodessa kasvoi se, kun aina uuttakin piti ottaa, nelinkertaiseksi.
Ja olihan niitä vielä vanhojakin rästejä kaupungin kauppiaille ja muille. Ja verot piti maksaa, kunnanmaksut ja muut. — Mörskyn ukkoa painoivat huolet. Hän kävi kärtyiseksi ja raihnaiseksi ja taipui lopuksi tautivuoteelle. Tuo saamansa selkäsauna oli häneltä jo aikuisemmin murtanut terveyden.
Naapurien viha ja kosto oli jatkunut yhtämittaa. Puolikymmentä kylänmiestä oli joutunut sakkoihin hänen ilmiantojensa johdosta, vaan minkä oli hän itse siitä hyötynyt? Sakkonsa olivat miehet enimmäkseen ottaneet vesileivässä eikä hän siis niistä ollut saanut ilmiantajan osaa. Raittiusseuralta sai hän 10 markkaa jokaisesta toteennäytetystä syytöksestä, — siinä kaikki, siitä piti todistajatkin palkata. Siveellisenä tunnustuksena tuokin vähänen kyllä ehkä oli hyvääkin, vaan Mörskyn ukko ei siitä elänyt. Hän velkaantui yhä.
Ja hän makasi vuoteessa taudin taittamana. Tuli sana Poutaselta että paperit ovat määräaikana jääneet uudistamatta; ellei viikon kuluessa makseta, panee hän uloshakemukseen.
— Ei saanut kuolla rauhassa, vielä kuolinvuoteellakin tuo jumalaton minua ahdistaa, valitti Mörsky vääntäytyessään luokissaan vuoteellaan pirtin pimeässä nurkassa.
— Elähän sinä hätäile, lohdutteli eukko kesken kyyneltensä, koetaanhan me tässä muutkin suoriutua. Johan se Janne on mies, menköön puhumaan.
— Puhumallahan se paranee. Ja mikä teistä sitte tulee kun minä kuolen. Uloshakemus ja huutokauppa ja mierolle ... Ja minun syyni kaikki!
— Eikö tuota elettäne vastakin ja vielähän siinä sinäkin kostut.
Mutta Mörskyn ukko ei enää kostunutkaan. Kun Kuokkaniemeläiset ensi pyhänä lähtivät kirkolle, veivät he pappilaan sanan että Mörskystä oli isäntä kuollut ja seuraamalla viikolla se jo maahan pantiin.
Janne oli käynyt Poutasen luona ja koettanut puhua miehen lailla vaan turhaan. Hän oli koettanut itkeä lapsen tavalla vaan turhaan. Kun korkuri kuuli että ukko itse, johon hän aina vähin oli luottanut, teki loppua, teki hänkin lopun asioimisesta. Hän lähetti velkakirjat uloshaettavaksi.
Sitä Mörskyvainaja vielä kauan ollut turpeen alla maannut kun jo vasarat paukkuivat hänen pihamaallaan ja lehmät, työkapineet ja tarvekalut hajousivat ympäri kylää enimmin tarjoaville.
Illalla istui perhe autiossa tuvassa, leski ja Janne ja nuoremmat lapset. Kaikki irtonainen omaisuus oli myöty, eikä velasta ollut vielä kuin puolet kuitattu. Taloa ei saatu myödä, se oli runnuntila ja kattoa oli siis pään päälle, vaan millä nyt elettiin talvi loppuun? Mitä syötiin, missä maattiin, mikä neuvoksi huomisesta?
Naapureiltako apua? Ei, he vihasivat Mörskyn joukkoa vielä vainajan tähden. — Uusia korkolainoja? Niitä ei saanut. — Mieroako kiertämään, kerjuulleko?
— Ja miten se isä, vaikka semmoinen työmies oli, joutui tuommoiseen velkaan? kysyi Janne siinä illan surullisen keskustelun kuluessa.
— Mikä hänet tiennee, vastasi leski. Mutta siitä se lähti kun vainaja rupesi tuota viinanpolttoa ahdistelemaan. Niihin asti oli eletty, siitä alkoi surkeus.
— Syylliset kostivat, tiettypä se. Ja apua eivät antaneet ne, joiden kehottamana hän rikkoi naapuriensa välin.
— Vähän auttoivat ... Mutta mitähän jos nyt olisi niiltä pyytää ensimmäistä elämisen apua?
— Ka olisiko tuota koettaa. Jos nyt orpoja muistaisivatkin almulla, niin se ei olisi paljo ...
Mörsky vainaja oli kukistunut sen aatteen palveluksessa, minkä hän oli imenyt muilta. Hänen hätääntynyt perheensä kävi nyt tästä vastapainoksi verottamaan niitä toisia, jotka tavallaan olivat olleet epäsuorina välittäjinä hänen turmioonsa. Ja nämä tunsivat velvollisuutensa, ja auttoivat ensikerran ja ja toisen ja kolmannen. He eivät tienneet minkätähden he vähistään uhrasivat uudelleen ja uudelleen kun Mörskyn leski ja lapset anoivat, — vaan he uhrasivat kumminkin ...
Janne pääsi niin vähitellen taas jaloilleen. Hän oli toimen mies ja ymmärsi käyttää oloja hyväkseen; hänessä oli karjalaisen sukkela ajatus ja viekas mieli. Hän maksaa velkojaan vähän — piti sen vain varana ettei hakemukseen pantu — ja osti lehmän ja hevosen, viljeli maata ja veti rahtia. Ennen vuoden loppua kuljetti hän jo nuoren eukonkin myötäjäisineen korjaamaansa vanhaan tupaan ja uuden, isomman tuvan perustukset hän jo on laskenut ja hirsikerros kohoaa siinä hirsikerroksen päälle verkalleen mutta varmasti.
Kun valituksia keräytyy liian paljo, lähtee nimismies joskus taasen siltavoudin kanssa ajamaan Kuokkaniemelle pitämään jonkunlaista tarkastusta tai ainakin tyynnyttämään virkamiesomaatuntoaan. He ajavat hevosensa vanhaan tapaan Mörskyn pihalle. Siellä olivat he ennen aina tottuneet saamaan tarpeellisia tietoja ja osviittoja.
Mörskyn nuori isäntä on kylläkin kohtelias ja järkeväkin kun muista asioista lienee puhe, vaan kun pakina kääntyy viinanpolttoon ja juomiseen, käy hän aivan tyhmäksi ja tietämättömäksi. Janne ei ole nähnyt mitään eikä kuullut mitään eikä kuullut puhuttavankaan koskaan mistään. Voivathan ne polttaa, onhan se mahdollista, mutta, hän puolestaan ei siitä tiedä mitään, ja vielä vähemmin kuka ja missä.
— Tiesipä sinun isävainajasi toisinaan yhtä ja toista, vaikkei hänkään itse ollut niissä osallisena, virkkoi nimismies tyytymätönnä.
— Isävainaja lie tiennyt, se olikin tarkka tietomies, minä en ole sattunut kuulemaan.
— Tai olet unhottanut, jos olet kuullutkin, lisäsi siltavouti silmää iskien.
Ominpäin lähtivät ruununmiehet kylälle ja kävivät kylän takanakin muka hakemassa viinan hetteitä, mutia eivät tietysti löytäneet mitään. Jälet olivat siksi hyviksi peitetyt ettei viinan vainu tuntunut. He palasivat takasin, viipyivät vielä hetkisen Mörskyn pirtissä ja lähtivät niin ajamaan pois Kuokkaniemeltä.
Janne seisoi veräjällä vielä hyvän hetken heidän lähdettyä. Hän näytti mietteisiinsä vaipuneelta.
Tyhjin toimin ne nyt palaavat täältä, tuumi hän itsekseen, — palatkoot! Näkyipä tuo miten kävi isävainajalle, kun heille oppaaksi rupesi. Ei kannata meikäläisen miehen ruveta asiatta naapurein kanssa käräjöimään … ei maksa … Parempi kun tässä itse koettaa elää omillaan ja antaa niitten muokata mitenpäin tahtoivat, — mitäpä se syrjäiseen kuuluu ...
Santeri Ingman
Päivälehti n:ot 241-242 17-18.10.1891.
