Mennyttä kalua
Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maalaistalossa ystäväni maalari ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylältä, kauniilla paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkun kirjan kanssa hänen läheisyydessään ja nukuin tuon tuostakin ruohikkoon. Me mietimme onnellista ja huoletonta taiteilija-elämää, tyytyväisinä siitä, että meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että luulimme omistamamme kykyä niiden esille tuomiseen.
Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias, pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä. Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui ja toimi kaikkialla ja oikeastaan näytti johtavan koko talonmenon. Usein saunan jälkeen ja illallisen syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.
Mutta sitäpaitse oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut osaa yhteiseen seurusteluun ja jota ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä ja laiha mies, silmät syvällä päänsä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä. Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää, mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla ja kun muut tulivat porstuaan, niin vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi ja kun oli yhden topallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui ahkeraan ja näkyi joskus käyvän merroillakin. Sitäpaitse nouti hän kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan lyhyt pureksittu sikarin pätkä, josta hän loput poltti piipussaan. Lehdet luki hän tullessaan istuen maantien vieressä, josta hänet joskus kävelyillämme tapasimme, niihin vaipuneena.
Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme toisemme. Mutta sittenkun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme, kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, niin alkoi hän kesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä pisti hän sen heti taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.
Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen metsään seurasi hän meitä ensin loitommalla ja läheni sitten vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä salaa ja näin hänen, jännitetty eloisuus noissa muuten veltostuneissa piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa ja sen kuvaa.
— Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän on tullut aivan meidän taaksemme.
— En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.
— Ettehän ole renkikään
— Renkikö? En ole renki.
En voi kysyä sitäkään: ”mikä te sitten olette?” Ja kun hän ei meitä mitenkään häiritse, niin annamme hänen kulkea mukanamme, varsinkin kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.
Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.
Kysymme siitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.
— Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän taloon. Se on alkujaan herra, vaan ei ole osannut miehuuttaan pitää. Veljensä, jolla on virka kaupungissa, se sen kävi pyytämässä tänne meille asumaan ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äitinsä saa sen elatuksesta maksaa kymmenen markka kuussa, jotka tulevat sieltä suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se hetipaikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakusia ja kulkea talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa antaa väkeviä eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvit.
— Tiedättekö mitä hän on ennen ollut?
— Sitä me ei tiedetä eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan. Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuutta. Silloin siitä on vähän vastusta, kun tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä haluttu pitää.
— Tekeekö hän mitään?
— Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit päälleen ja lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluuni puita. Taikka kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mieleistä työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.
Kysyimme millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.
— Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin sen on herratkin nähneet tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten lienevätkään.
— Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli nokikynällä huoneiden ja puitten ja ihmisten kuvia, — selitti emäntä, joka oli tullut saapuville.
— Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä välinpitämättömästi.
Mutta ystäväni oli tullut utelijaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi nähdäkseen.
— Ei me ole heitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan mahtaisiko tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja — tietäähän ne humalaisen puheet.
Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään ja sieltä niitä löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen mutta näkyi siitä sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.
— Mutta on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka tyypillinen on tuo tyttö tuossa … ja katso, miten oikein on hevonen tehty. Se on aivan valmis eskissi. Nyt minä alan häntä ymmärtää!
Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu häneen lähemmin tutustumaan ja saamaan lisäselkoa hänen elämästään.
Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka ystäväni oli alottanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen venevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui vastaan rappusissa, vältti hän katsomasta silmiin ja vastasi tuskin tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän oli vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.
Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta salaperäisestä miehestä, jota kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan aukeamaan eteemme.
Juhannusyöksi oli talon taaksi karkealle keinukankaalle laitettu kokko vanhasta tervanvenheestä, jonka me olimme ostaneet ja vanhasta tervatynnöristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni nimipäivä, olimme päättäneet tarjota siellä totia vanhemmille miehille, nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonaadia ja makeisia.
Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi siellä koko päivän, vähemmin arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti, niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapusalla, niin kysyin, eikö hän tahtoisi tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.
Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän hätäisesti ja epävarmasti ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutakat olallaan kulki hän vähä väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui taas samaa tietä metsään uusia noutamaan.
Mutta niinpian kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän nopeasti seuraamme, jossa, paitse meitä molempia, istui pienessä kehässä talon isäntä ja muutamia muita naapurinmiehiä.
Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaato, vettä lasiin, ja sormet kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.
Siitä oli nähtävästi kauvan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jotka hän poltti aivan pumpuliin saakka ja sytytti hetikohta käskemättä uuden. Mutta yht’äkkiä hän kysäsi:
— Eikö kokkoa sytytetäkään?
Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin ja nuo synkät, jäykät piirteet olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin ja kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:
— Saanko luvan juoda herrain maljan … me emme vielä tainneet tulla esitellyksikään … nimeni on Forsberg.
Me vastasimme maljaan ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa puoliltaan kuiviin.
Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa:
— Sitten se oikein humahtaa! sanoi hän.
Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka ratisten kiiruhtivat eri haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.
Pikkupojat huutivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.
Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäälin, kädet housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi suupielessä. Hänen silmissään oli totinen tarkkaava ilme, joka muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat jotain motiivia. Ja yhtäkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan ja tulen rajaa ja sanoi minulle:
— Se on mainio efekti tuo ...
— On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.
— Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaset kasvot ja sininen esiliina, mitenkä ne luistavat ... se on komeata ... noissa tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...
— Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, entä voinut enää pidättäytyä kysymästä:
— Te olette maalari?
— Olen minä maalannutkin.
— Ettekö sitten enää?
Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asemassa. Silloin tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti ja minusta näytti kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä enemmän hänen päähänsä.
— Nyt yhteinen malja ... juokaa pojat ja tytöt olutta ja limonaadia ... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.
Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät siirtyivät lasineen lähemmä kokkoa ja me vetäysimme kolmisin lasiemme ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja hetikohta, kun häntä siihen kehoitimme.
— Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme saaneet toiset lasimme valmiiksi. Hän ryhtyi siihen koko sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.
— En minä ole enää moneen vuoteen …
— Mutta te piirustatte kuitenkin?
Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja tupakkaa pitkät savut keuhkoihinsa.
— Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa.
— Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko luvan kysyä oletteko tutkinut Düsseldorfissa?
— En ole ... minä olen ollut vaan Pariisissa.
— Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän nyt kaikki tätä nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ... siellä se maalasi Holmbergkin.
— Te tunsitte hänet?
— Miks'en olisi tuntenut, kun istuttiin jota ilta samassa kneipissä … Hän oli nero, huudahti hän ikäänkuin tuntien tarpeen yhtäkkiä purkaa kaikki tunteensa — … ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole ideaalismia, teissä ei ole ideaalismia ... mutta taiteessa täytyy olla idalismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!
— Mutta miksi ette te ole jatkanut? kysyi ystäväni, ivan vivahduksella.
— Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat, mutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja jaloa! ... Suomen taiteen malja!
Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa.
Veret alkoivat nousta yhä enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi sameaksi, niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä tarkastelimme.
— Onko teillä vielä tupakkia? — Kiitoksia! — Antakaa anteeksi! … mutta minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miks'ette ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme kuitenkin vanhoja tuttavia! ... Auch ich bin in Arkadien geboren! ... niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!
Te olette kovin pessimisti … mistä sen niin varmaan tiedätte?
— En minä tiedäkään eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä kalua ... mutta se riippuu asianhaaroista ja siitä kuka onnistuu … te olette niin praktillisia nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet ...
— Kernaasti!
— Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea se tekniikka, mutta ei se siinä ole kaikki ... Holmberg sanoi, että minulla on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään … roskaa ... mutta on minulla ollut kauvan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa kesäyö, jossa palaa tuli ja nuo väet kokon ympärillä ja tulen ja valoisan yövalaistuksen taistelu … ymmärrätkö? ... Ette te ymmärrä enkä minä osaa puhua … Hiiteen kaikki! Maljanne!
Hän näytti katkeroituvan mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi, että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hän sai vedet silmiinsä ja alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.
— Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika. Miksi ei sitä ole maalattuna. Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla toisella puolen järven ... usva hiipii rantoja pitkin ... ja kalastaja ruohikkorinnassa … karjan kellot kalkattavat … vaan ei se kuulu asiaan … vaan miks’ei kuulla … se taulu pitäisi maalata niin hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa ... ”ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla” ... taivaalla ... ”mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan valo tulee” ... en minä muista … ei mulla ole ollut energiaa … eikä tekniikkaa …
Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.
— Eih! — No, terve! En minä enää …
— Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte.
— Mitäh? Ei se käy … tiedättehän sen … minä näen sen silmistänne, että vaan sanotte sanoaksenne … mutta minua ei tarvitse sääliä, vaikkei minusta ole tullutkaan mitään … kuuletteko, että minua inhottaa … Jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!
Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi leikillä:
— Ei sille pidä enää antaa.
Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta vapauttivat hänen mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen sai hän rakkautta puhua ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mikä siellä oli pitkät ajat kantanut. Kenties kuinka kauan ajan perästä heräsi hänessä taas hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulotti esille toivoa ja melkein vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan nykyisyydestä. Kuin salama, iski viha hänen silmistään ja suu kävi ilkeisin kureisin.
— Mitä te täällä teette, mene tiehesi! huusi hän hänelle.
— So, so — olen sitä yhtä kutsuvieras minäkin … vaan jos nämä herrat käskee …
— Ei, ei istukaa vaan, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.
— Minä sanon teille, isäntä, että se on moukkamaista tulla sekaantumaan meidän keskusteluumme; mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä eli en.
— Ei mitään, ei mitään … mitäs se nyt Forsberg leikistä suuttuu?
— Se ei ole leikkiä … sinä olet kavala mies … sinä vartioit minua kuin salapoliisi … kyselet joka kylässä että onko se käynyt täällä taas juomassa ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä … oletko sinä minun holhooja?
— Kukas sen on sanonut … sanokaapa herrat oletteko kuulleet, että minä …
— Sitä sinä kehut … sinä olet tyhmä ja ahne … ja raaka mies …
— Tuolla lailla se ainka alkaa rakentaa riitaa … nyt sen näette herrat … se kun vähänkää juopi … ja herra hän on olevinaan, vaan renttuherra sinä olet sittenkin.
— Sinä olet moukka … minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle inholla selkäni!
— Kumma kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!
— Rahat minä maksan ruuastani!
— Sinä sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat … joka pennin, minkä itse saat, juot suuhusi.
— Sinä et raski juodakaan!
Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa puhtaalla konjakilla ja ryyppi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu ja hänen sanansa ja liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.
Meitä vaivasi tämä riita ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni: — ”Hyvähän on teidän, joilla on relatiooneja ja hyviä ystäviä ja stipendioita, mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen…” — ja sitten hän unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.
— Elkää nyt …
— Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit … minä olen mennyttä kalua … mennyttä kalua … mutta minä kostan, minä kostan koko maailmalle … kas tuossa!
Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.
Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat miehet häneen kiinni ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan ja kun hän oli saanut pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.
Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään — nukkui hän.
Hän meitä säälitti ja suretti ja samalla meitä inhotti talonpoikain kohtelu jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia hänen kustannuksellaan.
Vaatteet epäjärjestyksessä — ne vähäiset mitä hänellä oli — laiha rinta paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti hengittäen.
Aurinkokin oli noussut ja Juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.
Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin ja tähteitä olimme nähneet niistä mekin tuossa äsken.
— Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen — sanoi ystäväni alakuloisesti, — tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset ja ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljoa enemmän kuin minä itse ja moni muu. Hänen tauluunsa — muistathan, kuinka niitä kerran sinulle näytin — osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitäpaitse muistuu minulle aina Kivi mieleeni...
Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään ja muukin väki hajosi siitä kylälle. Sitten otti ystäväni takkinsa ja levitti sen hänen päälleen suojaksi aamukylmältä.
— Antaa hänen nyt nukkua . . huomenna täytyy meidän koettaa ottaa häntä huostaamme ... kenties saisimme hänet vielä jaloilleen.
* * *
Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan saunaan maata. Päällään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut. Lakkinsa ja ystäväni takin oli hän — saimme sittemmin tietää — vienyt kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan panttiin.
Meidän puheillemme ei hän enää antautunut koko kesänä.
Päivälehti n:ot 239-240 15.-16.10.1891.
