Matleena eukon kana.
kirjoittanut Ernst Ahlgren.
(Suomennos.)
Vaikka Matleena eukko asui vaivaishoitolaitoksessa, oli hänellä kuitenkin kana, ja tästäkös häntä moitittiin. Matleena oli hirveästi ylpeä, hän ei tyytynyt elämään ja olemaan niinkuin muut köyhät. Hänellä piti olla kana, — ollakseen muita parempi.
Tuo kana raukka oli aina syynä riitoihin eukkojen välillä. Jos Pernillan lapset särkivät jotakin, niin heti syytettiin kanaa kaikesta, vaikka Matleena vannoi Jumalan kautta, että se oli niin viisas, että Pernillan lapset olisivat saaneet kiittää Jumalaa, jos heillä olisi ollut puoleksi niin selvä järki kuin sillä oli. Ja jos pöydällä oli jotakin jota ei olisi pitänyt siinä olla, niin jopa taas oli kanan syy. Ja Matlena tiesi kuitenkin ettei niin siistiä eläintä ollut koko maailmassa, kuin hänen kanansa. Ennen tuota toki piteli kanaa paljain käsin, kuin pitkällä seipäällä kosketteli Pernillan sikiöitä. Kun Pernilla kuuli tuon, päivitteli hän kuin pyhimys ja sanoi että on se kuolema kurjinta laatua, jos täytyy kuolla kanan kirppujen tappamana, ja se taitaa olla hänelle määrätty. Mutta siihen oli Matlenalla kohta vastaus valmis; hän sanoi että vielä hitaammin ihminen sillä tavalla kuolee kun hanhet häntä yötä päivää nokkivat, mutta hän ei aikonut siitä nokkimisesta huolia, niin että se oli aivan turhaa vaivaa, jos he sitä koettivat — hanhilla hän tarkoitti Pernillaa ja hänen lapsiaan ja Tiinaa ja hänen puolikasvanutta tytärtään.
Ja koska Matlena oli pitkä ja roteva, koska hänen nyrkkinsä olivat yhtä väkeviä kuin hänen sanansa jyrkkiä, sai hänen kanansa olla siinä, johon hän oli sen asettanut, nimittäin hänen oman sänkynsä jalkapäässä olkien päällä. Silloin kuin se muni, makasi se siinä niin olkiin peitettynä ettei näkynyt muuta kuin pää ja suuret pyöreät silmät, jotka tarkastelivat kaikkia ympärillä ja olivat niin totisen näköisiä kuin rehellisen kanan silmät tulee olla. Siinä välissä se kulkea sipsutteli tuvan lattialla, nyykäytti päätään joka askeleelta ja kaakatteli vanhaa tunnettua virttään, mutta vähän surullisemmalla äänellä kuin muut kanat — luultavasti sen vuoksi että se oli siellä niin yksinään eikä kukaan sitä oikein ymmärtänyt. Välistä se ajan ratoksi alkoi räpyttää siivillään ja raapia jaloillaan, niin että kyllä näkyi että se oli voimakas kana eikä
ollut nälkääkään nähnyt.
Mutta Pernillalla oli poika, valkeatukkainen, likainen ihmis-alku, laiha ja omituisesti puettu. Hänellä oli nuttu, joka oli niin pieni ja lyhyt, että se ei ollenkaan ulottunut siihen, johon sen olisi pitänyt ulottua, ja aikamiehen vanhat housut, joista lahkeet olivat poikkileikatut, jotta hänelle sopisivat, mutta yläpuoli ei ensinkään tahtonut sopia. Tämä nuorukainen ei juuri milloinkaan pistänyt nenäänsä ulos tuvan ovesta, koska hänen housujensa yläpuolet vetivät kaikkien ihmisten huomion puoleensa, ja hän oli huomannut, että hän oli kovin hienotunteinen rakastaakseen julkisuutta. Sen vuoksi ei pidä luulla, ettei hänellä olisi ollut kykyä yleisön edessä esiintymään, hänellä oli päin vastoin eräs taito, jolla hän oli aivan mestari — tosin se oli hänen ainoa taitonsa —: hän osasi matkia kanaa. Hän asettui keskelle lattiaa tarkastaen kanaa, ja mitä ikänä kana teki, sen hänkin teki. Varsinkin hän oli erittäin hyvin oppinut räpyttämään.
Jaloissa hänellä oli suuret aikamiehen saappaat, jotka olivat kiven kovia voitelemisen puutteesta ja kärjestä ompeleet auki niin että varpaat olisivat olleet paljaina jos olisivat kärkeen asti ulottuneet. Oli oikein ihme että nämä saappaat pysyivät hänen jaloissan, kun hän kanan tavalla räpytteli. Ja kyllä sitä näytelmää kannattikin katsella. Kun hän pisti kätensä laajojen housujensa suuriin taskuihin, kohotti pitkää kaulaansa, kiikutti yläruumistaan ja suurilla kengillään raapi lattiaa, oli hän niin hävyttömän sattuvasti kanan näköinen, niin että tuvan muut lapset nauroivat niin että makasivat pitkin lattiaa. Enin he kuitenkin taisivat nauraa sille harmille, jonka he otaksuivat että tuo matkiminen vaikutti kanan omistajaan. Tämä ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan eikä näyttänyt suuttuneelta, vaikka hän sydämmensä sisimmästä pohjasta vihasi tuota poikaa. Kuitenkin on luultava, että vaikka Matlena eukko luuli tätä matkimista pilkanteoksi, niin se ei kuitenkaan sitä ollut, kuin viatointa, lapsellista hupia vaan.
Kanalla oli omituisia tapoja ja kaikkia niitä poikia huvikseen matki. Esimerkiksi se välistä ilman mitään syytä rupesi kaakottamaan ja juoksemaan ympäri tupaa, mikä tapa ei suinkaan sopinut vanhalle kunnialliselle kanalle. Tätä osasi poikanulikka niin mainiosti matkia, juoksien ja huutaen kuin hullu.
Mutta koska tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, oli kanallakin kaikkien hyvien ominaisuuksiensa ohessa suuri luonteen vika, jota ei edes Matlena eukko voinut kieltää. Sillä oli nimittäin hyvin kevytmielinen halu etsiä kumppania. Kun se poutapäivinä laskettiin ulos pihamaalle — joka oli aivan tarpeellista että se saisi maata hiekassa ja nokkia toukkia, sillä muutoin sen terveys kärsi ja kaikki munanostajat valittivat että munat olivat kovin vaaleita — , jos se silloin kuuli Niilo Matinpojan pihasta kanojen kaakatuksen ja kukon laulua, niin siltä unhottui sekä velvollisuus, kiitollisuus että koko kasvatus, ja se luikauti jostakin aidan raosta sinne eikä palannut, ennenkuin Matlena eukko kävi sitä hakemassa.
Se piti olla tietty, ettei kukaan mielellään käynnyt Niilo Matinpojan pihalta omaisuuttaan etsimässä. Niilo oli vanha, lapseton leskimies, äreä kuin vahtikoira ja ahne kuin susi. Ja joka kerta kuin Matlena eukko tuli kanaansa hakemaan, lohdutti hän häntä sillä että se vielä kerran tulee hänen pihaansa, niin hän tuolta kirotulta eukolta löisi ”sekä kädet että jalat poikki”. Tuota uhkausta hän aina käytti Pernillan lapsille ja muille, jotka varastivat omenia hänen puutarhastaan, eikä hän ruvennut kanan tähden sanojaan muuttamaan. Kun hän nimitti kanaa elukaksi, tarkoitti hän että se oli ahnas ja kovin rohkea. Se oli hirviö, jonka hän vielä kerran tappaisi.
Kun Niilo eräänä syyspäivänä seisoi ja siroitteli jyviä kanoilleen, juoksi Matlena eukon kana ilomielin pihaan ja tuli hänkin jyviä noukkimaan ikäänkuin hän olisi kuulunut joukkoon. Niilo suuttui niin että hän oli tukehtua. Hän otti kiven ja viskasi sen vihaisesti kanan päälle. Kaikki kanat, aikoivat huutaa ja juoksivat yksi sinne, toinen tänne, ja Matlena eukon kana erehtyi eikä juossutkaan kotiin-päin vaan Niilon latoa kohti. Siitä suuttui Niilo vielä enemmän ja viskasi siihen toisen vielä suuremman kiven.
Ja se kivi sattui pahasti kanaan.
Nyt on mainittava, että Niilo Matinpoika oli ihmisille hyvin ilkeä mutta eläville erittäin lempeä. Vaikka hän olisi nähnyt maahan pudonneen sittiäisen, niin hänen täytyi kummastua ja, surkutellen: ”a—ah”, nostaa se jaloilleen taas. Silloin kuin hän viskasi kiven kanaan, oli hänellä Matlena eukko ajatuksissa, mutta heti kun hän näki, että kivi oli sattunut, katui hän kovasti ja surkutteli kana raukkaa. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, ennenkuin hän ennätti päättää mitä hän nyt tekisi, oli kana jo yhdellä jalalla — sillä toinen oli taittunut — liikannut eräälle risuläjälle, johon se ääneti, valittamatta, kaivoi itsensä risuin alle. Tottapa se arveli että jos se siitä jaksaisi liikkua, niin se siitä helposti pääsi aidan alate kotiinsa. Mutta Niilo Matinpojalla oli oikein paha elämä ja syvästi katuen hän meni tupaan.
Vaan kun eukko iltapäivällä tuli kanaansa etsimään, oli Niilo tointunut. Hän seisoi pihalla polttaen tupakkaa.
Ensin Matlena eukko ainoastaan pisti päänsä portista sisään, ja silloin Niilo ei ollut häntä näkevillään, seisoi vaan tuvan oven edessä miettien mitä hän sanoisi.
Ensin Matlena eukko oli pitkä ja roteva, mutta kohtalon oikun kautta hän aina sattui saamaan vanhoja hameita hyvin pieniltä naisilta, niin että hameen helma oli vähintäin puoli kyynärää maasta. Hänen säärensä olivat kummallisia. Ei niissä ollut pohkioita eikä nilkkaa, ne olivat kuin hyvästä puusta veistetyt ihan suoria ilman mitään tarpeetonta koristusta, lujia vaikka eivät suinkaan kauniita. Etäältä näytti siltä kuin hän olisi kulkenut puujaloilla, varsinkin sen vuoksi että hänen kengistään oli kannat kuluneet pois ja varpaat siten tulivat olemaan korkeammalla kuin kantapäät, jonka vuoksi näytti siltä kuin jalat olisivat vaan taitetut säärestä eikä olisi niveltä ollutkaan.
Kun hän ei portinraosta mitään nähnyt, niin hän astui pihalle.
”Oiskohan minun kanani tullut tänne?” sanoi hän nenän kautta ääntäen. Kun häntä hävetti, niin hän aina puhui nenä-ääniä.
”Kyllä se on tullut. Ja minä olen lyönyt siltä jalat poikki. Tuossa se nyt on risuläjässä, etsikää siitä!”
Matlena eukko tarkasteli häntä hetken ääneti. Aluksi hän ei voinut uskoa että hän puhui totta.
Niilo seisoi väliäpitämättömän näkoisenä ja poltti niinkuin ei olisi mitään ollut. Ainoastaan ilkkuva katse hänen silmistään sattui eukkoon.
Nyt hän vasta ymmärsi.
”Jos olette ottaneet hengen, niin pitäkää ruumiskin,” sanoi hän tuskan vastustamattomalla ylevyydellä ja läksi pois.
Nyt oli riidan esine poissa, nyt olisi luullut rauhan palanneen vaivaishoitolaitokseen, ja rauha siellä olikin, mutta se oli raskasmielisyyden synkkä hiljaisuus. Matlena eukko ei virkkanut sanaakaan kenellekään. Hän kantoi katkeralla sydämmellä yksin surunsa. Lavea housuinen poika oli neuvotonna mitä hän nyt tekisi, kun häneltä oli paras toveri hävinnyt. Olipa kuin jos jostakin hyvin vilkkaasta perheestä yksi jäsen olisi kuollut ja pantu hautaan. On nähty perheen jäseniä joita kaikki ovat pitäneet joutavina, joista vaan on ollut muille vaivaa. Vaan jos joku semmoinen on kuollut, niin onpa koti tuntunut niin tyhjältä ja kolkolta, että on tultu siihen päätökseen ettei vainaa suinkaan ollut joutava olento. Niin oli kanankin laita. Ei kukaan ollut huomannut että se oli mistään arvosta ennen kuin se oli hävinnyt. Silloin he vasta huomasivat, että siitä heillä oli ollut aina ajanrattonsa yksitoikkoisessa elämäsään. Jopa huomasivat senkin, että ne pahan tuulen puuskaukset, joihin se oli ollut syypää, olivat pullahtaneet ilman; nyt oli ilma heillä tukahduttavan raskas. Vasta jälestäpäin muistettiin sekin, että kana oli heille tuottanut monta nautintoa. Matlena eukko oli monta kertaa vienyt
kymmenkunta munaa kaupunkiin myytäviksi ja palatessaan tuonut mukanaan kahvia ja sokeria. Hän oli ollut hyvällä tuulella ja oli tarjonnut kahvia muillekin. Siinä he sitte olivat istuneet kaikki yksissä tuumin kahvipannun ympärillä, ja juoneet ja puhuneet kaikilta maailman asioista, että Jussilan Jussin Kristina oli mennyt Amerikaan, taikka että Pekkaa ja Kaisaa oli kuulutettu, taikka kaikenlailta asioilta joita oli tapahtunut vaan joita ei olisi pitänyt tapahtua, ja ne asiathan olivat hauskimmat puheen aineet. Ja silloin olivat unhottuneet vanhuus ja vaivat ja maailman pahuus ja he olivat hetken olleet niin tyytyväisiä kohtaloonsa. Mutta nyt ei semmoista enää tullut kysymykseen. Matlena oli aina vaan huonon tuulen näköinen, ja kahvia he eivät saisi nähdäkkään.
Matlena ei ensin kertonut miten kanalle oli käynyt, ja muut eukot luulivat, että hän oli myynyt sen sen vuoksi, että sitä aina matkittiin. Mutta aikaa, voittaen he vähitellen saivat häneltä koko salaisuuden urkituksi. Ja silloin ei vaivaishoitolaitoksessa annettu Niilo Matinpojalle hyviä todistuksia.
”Rikkaat luulevat voivansa tehdä mitä he tahtovat,” sanoivat suuttuneet eukot. Ja paksuja ukkosen pilviä alkoi kokoontua yhteiskunnan varakkaita vastaan.
Mutta kohtalolla on omat kummalliset lakinsa. Nytkin ilma selkeni itsestään.
Kun Niilo Matinpoika eräänä päivänä antoi jyviä kanoilleen, rymi eräs kovin surkean näköinen olento ulos risuläjästä — laiha olento, ilman höyheniä, ei muuta kuin luita ja lihaa — se oli oikein kanan haamu vaan.
Mahdotonta on kertoa,mitä Niilo tunsi tuota nähdessä: sääliä, katumusta, harrasta halua sovittaa rikostaan. Kyyneleet silmissä ja vapisevalla äänellä hän sanoi itsekseen:
”Jumala paratkoon! Tuon näköinenkö se raukka nyt on!”
Ja hän vei risuläjälle koko kourallisen ohria. Kana parka kömpi toisella jalallaan ylös, ja kyljellään ollen se nokki Niilon antamat jyvät. Se ilahdutti Niilon vanhaa sydäntä, mutta hän ei kertonut kenellekään mitä hän oli kätkenyt risuläjään.
Kohta oli kana kuitenkin siksi parannut, että se voi tulla muitten kanojen luo. Tosin oli toinen aivan väärässä, vaikea sillä oli astua, mutta iloinen se oli ja kaakotti enemmän kuin milloinkaan ennen. Se oli iloinen siitä että se nyt oli parantunut, eikä se nävttänvt aikovankaan lähteä uudesta kodistaan pois.
Mutta sinne se ei voinut jäädä. Niilon omatunto ei sallinut häntä, pitää kanaa omanaan. Hän arveli sitäpaitse, että eihän sillä vaivashoitolaitoksessa ollut mitään hätää ja jos se joskus tulisikin hänen pihaansa ja söisi hänen kanoilleen annettua ruokaa, niin ei hän siitä köyhtyisi.
Iltapäivällä kun kanat olivat asettuneet yöpuulle ja tuo potilas oli laittanut itselleen tilan kanakopin lattialle — sillä se oli vielä liika heikko ollakseen yöpuulla — sanoi Niilo piikatytölleen, että hän veisi kanan kotiinsa, mutta hänen täytyisi pitää sitä kauniisti sylissään, muutoin — hän käytti muutamia hänen tapaisia uhkasanoja.
Vaivaishoitolaitoksessa oli hyvin hämärä, kun tyttö astui sisään.
”Niilo Matinpoika laittoi terveisiä ja lähetti tämän kanan ja pussillisen ohria, ehkä se paremmin pysyy kotona, kun se saa niitä.”
Matlena eukko hämmästyi niin, että hän ei voinut puhua sanaakaan.
Vihdoin hän sai sanotuksi: ”kiitos,” ”vie terveisiä ja sano kiitos.”
Tyttö meni matkaansa.
Matlena eukko oli niin tunteittensa vallassa, ettei hän ollut osata tulta sytyttää. Kun hän vihdoin sai puikon palamaan, oli monta silmää kanaa tarkastamassa, lapset olivat heränneet iltaunesstaan, ja Pernilla, joka istui ikkunan luona sukkaa neuloen, laski neuleensa helmaansa.
Kana tosin liikkasi pahasti, mutta lihava se oli ja terve.
”Jos emme pitkään aikaan ole saaneet kahvia, niin totta tosiaan meidän täytyy saada sitä nyt!” sanoi Matlena eukko päättäväisesti.
Hei, kuinka kaikkien kasvot kirkastuivat tätä kuullepa!
”Ja meillä täytyy olla vehnästäkin kahvin kanssa. Jouskaa ostamaan korppuja viidellätoista pennillä, ei, ei se riitä, täällä on viiskolmatta penniä, viiden korpun verran saat kaupanpäällisiä.”
Matleena ei ollut vuosikausiin ollut niin hyvällä tuulella. Tuvassa nousi oikein vilkas elämä. Takkaan pantiin lastuja ja tehtiin hyvä tuli. Tuli leimusi ja lämmitti, ja eukoista tuntui niin hyvältä, teki niin mieli puhella kaikenlailta asioista, lapset olivat päässeet liikkeelle.
Kahvia juotiin sekä vehnäsen kanssa että ilman, kaikki olivat niin että olisi voinut luulla joulun olevan käsisä. Matlena eukko oli niin unhottanut kaikki entiset vihansa, että hän sanoi tuolle leveähousuiselle pojalle: ”Martti, näytäppäs kanan temppuja!”
Martti heitti toisen jalkansa hermottomaksi, niin että se näytti riippuvan ikäänkuin irtonaisena hameen kalttaisessa housunlahkeessa, hyppeli sitte liikaten uunin luo, jossa hän istui lattialle ja levitteli käsivartensa ikäänkuin siiviksi, laski sitte päänsä alas ja ummisti silmänsä. Kana, näet, oli jo entisellä paikallaan sängyn nurkassa ja nukkui.
Savo-Karjala n:ot 63-68 14.-31.8.1888.
