Kumppanit.
Kirjoittanut Ernst Ahlgrén.
(Suomennos.)
Hän lopetti lauseensa valittavaan itkuun, jonka olisi pitänyt tunkeutua luitten ja ytimien läpi. Mutta ukko Tirro katsahti vaan hajamielisesti syrjään, ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mistä oli puhe, taikka väliäpitämättömästi ikäänkuin sitä ei olisi kannattanut kuunnella. Osoittaen sormellaan lehmiä, hän vaan jatkoi laskemistaan: ”yksi neljättä, kaksi neljättä, kolme neljättä.”
Mutta nyt hän äkkiä seisahtui, löi kädet yhteen ja hyppäsi kuin hullu.
”Härkä! härkä!” huusi hän: Tiesinhän minä, että jotakin puuttui! Herra Jumala — härkä palaa navetassa!
”Nyt sitä ei enää saa ulos,” sanoi eräs mies, joka tuli kantaen seipäitä aitaan.
”Pitäkää lehmät koossa!” huusi Tirro, kutsui Vahtia mukaansa, ja riensi navettaan.
”Mutta Tirro, Tirro! Oletko hullu?” kuului naisjoukosta eräs kimakka ääni. ”Elä mene palamaan.”
Mutta Tirro vaan juoksi juoksemistaan, niin että oikein oli ihme, etteivät jalat katkenneet, raskailta puukenkiin kuin olivat puettuina.
Vaan hänen vaimonsa ei tahtonut antaa miehensä uhrata henkeänsä härjän tähden. Hän riensi sen vuoksi perään ja juoksi niin, että huivi irtaantui päästä ja tukka liehui tuulen vallassa.
”Oletko ihan hullu?” huusi hän läähättäen ja tarttui hänen turkkinsa hihaan käsin.
”Menetkös matkaasi — akka!” tiuskasi ukko.
Nyt ei ollut aikaa kursailemiseen.
”Tirro — elä tapa itseäsi!”
Saara näytti osaavan rukoillakin, kun hätä tuli.
”Suusi kiinni! — Laske minut irti!”
”Sinä jäät sinne!”
”Helvettiin minä jään!”
Tämän kohteliaisuuden sanottuaan hän repäsi itsensä irti puolisonsa käsistä ja katosi Vahdin seurassa navetan porstuaan.
Itkien ja niistäen nenäänsä hameen helmaan, palasi Saara muitten naisten luo. Mutta siellä oli niin suuri ilo Emilistä, joka oli löytynyt, ettei kukaan joutanut kuulemaan hänen valituksiaan.
Tuo kaivattu nuori mies oli kaikessa rauhassa istunut tyhjissä kärryissä ja ollut ajavinaan ilman hevosta.
Saara istui permannolle, veti hameen korviinsa tuulen tähden ja tarkasti lakkaamatta palavaa navettarakennusta huojuen edes ja takaisin ja ristissä käsin lukien synnintunnustusta alusta loppuun ja taas uudestaan alusta, tietämättä mitä hän teki. Sen hän tunsi, että hänellä oli suuri syy tähän onnettomuuteen, ja että hänen täytyisi koettaa lepyttää Jumalaa, niin että hän auttaisi — joutuisi kiireesti apuun — — — apuun ennen kuin oli liika myöhäistä.
Vihdoin — hänen synnintunnustusta lukiessa ja käsiään vääntäen — näki hän härjän ja Vahdin syöksevän ulos navetasta ja kohta tuli myös vanha Tirro, paljain päin ja hieroen päätään ja turkkiaan sammuttaakseen kaikkia säkeniä. Tämän nähtyään hän hyrähti itkuun, niin valtavaan kuin rankkasade ja mutisi synnintunnustusta kiihkeämmin kuin ennen, sillä nythän Jumala oli ollut hänelle niin hyvä, ja nyt hän tahtoi tehdä jotakin, josta Hän pitäisi. Sen vuoksi hän yhä istui samassa paikassa ja mutisi ristissä käsin: ”Minä vaivanen syntinen ihminen j. n. e.” — jolla ajalla Tirro vei härjän karjaan.
Navettarakennuksesta kuului kova pamaus. Katto putosi kerrassaan alas, kokonainen vihko tulen liekkiä nousi taivasta kohti, Tirro ei huolinut edes katsahtaa sinnepäin. Hän tiesi, että hänen holhottavansa nyt olivat pelastutut, ja hän alkoi auttaa aidan panemistyötä.
Hän näki vaimonsa kulkevan kentän poikki.
”Saara, kuule! — Tuohan housut minulle tuvasta! Toiset on palaneet.”
”Niitähän minä menen hakemaan”, vastasi Saara tavallisella ynseällä äänellään.
Samassa tuli talonomistaja muutamien vieraitten herrojen seurassa Tirron luo. Hän silmäili karjaa ikäänkuin lyhyesti laskien.
”Ovatko ne kaikki pelastetut”, kysyi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei hän voinut sitä uskoa.
”Ovat — kaikki paitsi vasikat. Minä en päässyt enää karsinaan”.
”Siihen nurkkaanhan se tuli ensin syttyi”.
”Jos ei minulla olisi ollut Vahti apuna, niin olisi sinne suurin osa jäänyt”, sanoi Tirro ukko väristen vilusta.
”Tämän on Tirro Jonaanpoika tehnyt oikein miehen tavoin, enkä minä sitä myöskään unhota.”
”En minä sitä olisi voinut tehdä, sen teki koira. En minä ole milloinkaan semmoista koiraa nähnyt. Sillä on ihmisen järki, sen minä vannon”.
”Onhan se vanha ja luottava koira”.
”Luottava? Hm! — — — — Minusta keväällä puhuttiin, että sitä pitäisi ampua — se oli muka liika vanha.”
Ukon ääni värähteli vihasta, eikä myöskään ollut vaikea arvata kuka koiran vanhuudesta oli puhunut.
”Minä hankin uuden karjakoiran ainoastaan sen vuoksi, että Vahti saa levätä, eikä sitä tapeta ennenkuin se itse kuolee vanhuudesta.”
”Olkoon kuinka uusi hyvänsä, mutta semmoista koiraa ei saa toista, kuin Vahti on ollut,” sanoi Tirro varmasti, jolloin vieraat herrat tyrkkäsivät toisiaan kyynäspäähän, salaa nauraen tuota vähäistä riitaa isännän ja palvelijan väliillä.
Vahti makasi kentällä, ryki ja irvisteli pahasti ja väänteli kieltään kummallisimmalla tavalla ikäänkuin se olisi koettanut sylkeä kuin ihminen, mutta ei osannut, selvään näkyi, että sillä oli kurkku kovin kuivanut paljosta haukkumisesta.
Piika, tarjosi viinaa pelastajille, toi Tirrollekin lasin.
Hän pyyhki kättään turkkiinsa ja otti lasin mutta sanoi omassa: ”vähät minusta, pahempi on, ettei ole koiralle mitään antaa!”
Hän kaasi ryypyn kurkkuunsa, mutta se ei maistunut miltään kun työ-kumppani ei mitään saanut.
jilla.»
”Onko sinulla sankkoa tai raintaa antaa minulle,” kysyi hän tytöltä.
”Ei ole, ne ovat kaikki sammuttajilla.”
”No, totta minä jonkun keinon keksin. — Kiitos ryypystä!”
Tyttö meni tiehensä.
Tirro Jonaanpoika kiipesi aidan yli karjan luo, riisui toisen puukenkänsä jalastaan ja lypsi siihen tilkan maitoa, nykäisi sitten vähän ruohoa maasta ja kuurasi sillä kengän ihan puhtaaksi. Sitte hän lypsi kengän täyteen maitoa, niin että vaahto oli kukkurana päällä, astui sitte varovaisesti aidan yli takaisin pani maidon koiran eteen. Tämä alkoi heti mielihyvällä laputel1a, niin että turpa oli ihan maitoparrassa.
”Se taisi tuntua hyvältä,” sanoi vanhus, nauttien ystävänsä nautinnosta.
Oli Jouluaamu. Ihmisiä tulvaili suuremmissa ja pienemmissä parvissa ylös kirkon mäelle, toiset jäivät portin luo, jopa muutamat nousivat muurillekin istumaan saadakseen puhutella tuttaviaan. Maa oli puhtaalla valkoisella lumella peitetty, ja kirkon suurista ikkunoista loisti ihmeellinen läpikuultava valo.
Tielle ja kirkon ympäri oli pantu havuja, ja ne tuoksuivat niin hyvältä kirkkaassa aamuilmassa.
Sakastissa seisoi lukkari vartioiden ovea pitäen tarkkaa huolta siitä ettei kukaan luvatta pääsisi tämän kautta sisään. Siitä ei laskettu ketään muuta kuin muutamia pitäjän hienoimpia säätyhenkilöitä, joilla oli paikkansa lähellä alttaria. Nämä tulivat vähitellen ja menivät sakastin kautta sisään, kerta kun ovi aukaistiin, loisti raosta kirkas valo ulos pimeälle kirkonmäelle.
Portailla ihan oven luona seisoi eräs vanha mies koirineen. Hän koetti kurkistaa raosta sisään, mutta vetäytyi arasti syrjään joka kerta kun ovea avattiin.
Nuo vanhat, tutut, yksinkertaiset kasvot näyttivät tällä kertaa vielä rehellisimmiltä kuin muulloin, puhtaita kuin olivat ja parta pois ajettu ja koko olento uusiin, siistiin vaatteisin puettu. Ja koska häntä vaivasi sisäinen levottomuus, niin eivät hänen kasvonsa piirteet olleet niin jäykkiä kuin tavallisesti.
Hän seisoi ajatteli — vanha rehellinen Tirro Jonaanpoika — että tällä kertaa hän tekee niinkuin kun tahtoo. Hän päätti itsekseen, että vaikka häneltä henki otettaisin, niin hän ei tällä kertaa hellitä. Sen vuoksi hän ei tällä kertaa hellitä. Sen vuoksi hän olikin sanonut, että Saara saisi mennä suuren oven kautta kirkkoon hän, ja hän meni sakastin kautta. Ja Saaran hän helposti sai myöntymään siten että hän vaan viittasi siihen, että tämmöisissä tilaisuuksissa se kuuluu asiaan, että mies menee erityistä tietä kirkkoon. Vaikka Tirro parka oli yksinkertainen, oli hänellä kuitenkin siksi järkeä, että hän arvasi, ettei Saarallakaan voisi olla mitään sanomista tätä syytä vastaan.
Koska hän oli näin viisaasti toimittanut asiansa, oli hän nyt saanut kenenkään huomaamatta rauhassa seisoa tuossa pimennossa sen ajan kun ihmiset kokoontuivat kirkkoon.
Mutta kun aika oli niin kulunut että jumalanpalveluksen kohta piti alkaa, tuli Tirro hyvin levottomaksi. Hän pelkäsi papin tulevan eikä tiennyt miten hän silloin tärkeän tehtävänsä suorittaisi.
Hänen täytyisi jotakin tehdä.
Vahtikin taisi tuntea, että hänen isännällään oli jotakin tavatonta mielessä, koska sillä repsottivat sekä korvat että häntä.
Ukko rykäsi, tasoitteli valkeaa kaulustaan, pani suuren virsikirjansa vasempaan kainaloonsa, rykäsi taas ja koetti näyttää hyvin muhkealta. Vihdoin hän koputti oveen kaikkien sormien päillä niin että kuului ihan kuin olisi käpälällä kynsitty.
Lukkari tirkisti kummastuneena ulos.
Tirro Jonaanpoiha vetäytyi syrjään ja teki sieltä salaperäisiä viittauksia lukkarille, joita tämä ei ollenkaan ymmärtänyt. Päästäkseen asiassa selville, tuli hän ulos portaille ja pani sakastin oven kiinni.
”Ah — onko se Tirro Joonaanpoika!” sanoi lukkari, tunnettuaan ukon. ”Pitäähän Tirron päästä tämän kautta kirkkoon. Teitähän tänä päivänä kunnioitetaan koko seurakunnnn edessä.”
”Niin, kyllä — hm.”
Tuo pyhävaatteisin puettu vanhus raapi oikealla kädellään korvallistaan, pisti huulensa pitkälle ulos katseli toista saapastansa. Hän näytti hyvin miettiväiseltä.
”Minä arvelin vaan että koirani, tämä koira — Vahti — hm.”
”Kyllä me saamme sen kotiin,” sanoi lukkari lohduttavalla äänellä, ikäänkuin kaikki huolet olisivat sen kautta poistetut, ja samassa hän kumartui maahan ottaakseen kiven, jolla hän ajaisi koiran pois.
”Jos asia on semmoinen, niin me menemme molemmat kotiin,” sanoi Tirro liikutuksesta värisevällä äänellä.
”Mitä te tarkoitatte?”
”Minä — hm — en minä tarkoita mitään,” sanoi vanhus hämillään.
”Jotakinhan te tarkoititte.”
Nyt tunsi Tirro, että jos hän ei nyt puhunut, niin kävisi hullusti. Senvuoksi hän sanoi:
”Minä — minä tahtoisin ottaa koiran mukaan.”
”Koiran! Kirkkoon? Ei, se ei käy laatuun.”
Siitä seurasi hetken tuskallinen äänettömyys.
Vahti näytti hyvin nololta, se hieroi itsensä isäntänsä jalkoihin ja oli niin viattoman näköinen kuin lammas, vaikka siellä oli suden kaltainen turkki. Tämmöistä se ei muistanut milloinkaan kokeneen. Se ei käsittänyt miksi heidän piti odottaa tämän suuren huoneen edessä, eikä myös sitä ettei ollenkaan tuntunut lehmän hajua, eikä hän myös käsittänyt miksi häntä katseltiin aivan kuin hän olisi tehdyt jotakin pahaa.
”Se on yhtä viisas kuin ihminen,” sanoi vanhus päättäväisesti.
Taaskin oli hetken äänettömyys.
”Tämä se pelasti kaikki patronin lehmät siinä suuressa tulipalossa,” lisäsi Tirro.
Tämä oli vaikea asia. Lukkari oli pahemmassa kuin pulassa. Hän ymmärsi, ettei ukko aikonut peruuttaa pyyntöään. Mutta onko milloinkaan kuultu, että koira kävisi kirkossa.
”Ja minä takaan että se pitää suunsa kiinni.”
Ei Tirro tarkoittanut mitään pahaa noilla rumilla sanoilla. Hän tarkoitti vaan että siinä suhteessa hän voi paremmin vastata koirastaan kuin vaimostaan.
Vahti näytti siltä kuin hän olisi tahtonut todistaa, että hänen isäntänsä puhui totta.
”Kysytäänpä mitä Kirkkoherra sanoo, tuossa hän juuri tulee,” sanoi lukkari.
Vahti ja hänen isäntäntä vetäytyivät nöyrästi syrjään, mutta lukkari jäi oven eteen seisomaan.
Tervehdittyään pappia, sanoi lukkari:
”Tässä on Tirro jolle tänä päivänä annetaan mitali; ja hän tahtoisi ottaa koiransa mukaan, mutta se kai ei käy laatuun.”
”Koira? Ei, Tirro Jonaanpoika, se ei käy laatuun,” sanoi kirkkoherra sääliväisesti.
”Se ei tee mitään pahaa”.
”Mutta meillä ei ole tapana pitää koiria kirkossa. Se ei kuulu asiaan.”
Kirkkoherra lausui ihan samanlaisen syyn kuin se, jolla hän oli Saaran voittanut, vaan hänestä se ei sopinut miesten kesken, jonka vuoksi hän edelleen väitti:
”Se ei virka mitään.”
Ja vahti näyttikin niin viattomalta, että olisi luullut, että sekä pipit että papit olisivat luottaneet häneen.
”Mutta joulupäivänä! Ei, Tirro hyvä, ei se käy laatuun.”
”Mutta minä en rupea siellä vastaanottamaan kiitosta ja palkintoa kaikesta, kun se oli tämä, joka teki kaikki! Jos koira ei pääse mukaan, niin pitäkööt mitalin.”
”Ettehän suinkaan aikone jättää kunniamerkkiä sikseen, joka teille ansiosta tarjotaan!”
Tirro oli jo kääntynyt mennäkseen pois, mutta pysähtyi ja kysyi: ”Ottaako Vallesmanni minut, jos minä en mitalia ota?”
”Ei suinkaan,” vastasi pappi kummastuen semmoisesta kysymyksestä.
”No, sitte saa joku muu koko koristuksen, minä en siitä huoli.”
Ukko läksi matkaan kotiinpäin ja Vahti tuli perässä, eikä häntä tarvittu kutsuakaan. Hän ei näkynyt pitävän kirkosta eikä papistosta.
”Juoskaa sanomaan hänelle, että hän saa ottaa koiran kirkkoon, jos hän saattaa käskeä sen penkkien taakse ja vastata siitä että se on ääneti!”
Lukkari teki niinkuin käskettiin, ja Tirro palasi koirineen takaisin.
Arastellen ja varovaisesti hän kulki sakastin läpi, ja Vahti litisti itsensä niin lujasti hänen jalkoihin, että vanha Tirro oli kompastua.
Tirron piti istua lähellä alttaria ollakseen tuona tärkeänä hetkenä valmis kunniamerkkiä vastaanottamassa. Hän asettui erään penkin päähän istumaan, johon — koska hän silloin oli ikäänkuin kunniavieras — hänelle oli jätetty niin suuri sija että siihen olisi sopinut vaikka tuomiorovasti. Vahti rupesi kivilattialle maata isäntänsä jalkoihin. Ei kukaan olisi voinut paremmasti käyttäydä kuin Vahti, kun joku kulki ohitse, veti se häntänsä puoleensa ja teki itsensä niin pieneksi kuin suinkin. Oli kuin se olisi pyytänyt anteeksi sitä että hän oli siellä.
Pappi ja lukkari olivat aivan levollisia ja Jumalanpalvelusta jatkettiin niinkuin ennenkin.
Ainoastaan kun evankeliumia luettiin, ja seurakunta nousi seisomaan, sattui Tirro astumaan ystävänsä varpaille.
”Aih,” huusi Vahti kimakalla mutta hyvin sivistyneellä koiraäänellä, ja hänen isäntäänsä kohtasi moittiva katse lukkarinpenkistä.
Vahtia ei kuitenkaan ajettu pois, ja se näyttikin hyvin katuvan sopimatonta käytöstään.
Jumalanpalveluksen päätyttyä piti kirkkoherra puheen isännille ja palvelijoille, astui sitte alttarin eteen ja kutsui karjarenki Tirro Joonaanpoikaa astumaan esiin ja sanoi että seura „Isänmaan ystävät” on antanut hänelle suuren hopeamitalinsa pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta.
Vanha Tirro seisoi alttarin edessä ja oli sekä nolo että ylpeä, ja ihmiset tunkeutuivat lähelle alttaria häntä nähdäkseen, ja ne jotka eivät päässeet lähelle, koettivat kurkistaa toistensa takaa.
Tirro ei noista kirkkoherran koreista sanoista mitään, sen hän vaan tajusi että kanelia oli juhlapäivä, että Vahti oli mukana, että Saara sai nähdä että häntä kunnioitettiin vaikka hän ei ollut muuta kuin karjarenki, hän oli iloinen siitä että hän ei tarvinnut yksin seisoa kirkon lattialla seurakunnan edessä: hän tunsi että eräs pehmeä lämpöinen olento hieroi itseään hänen polviinsa. Sitte hän himmeästi muisti jotakin ankaraa torumista muutamia suloisia öitä lämpöisessä heinäladossa erästä kylmää turpaa, tonki heinissä hänen korvansa juurella. Näitä asioita muistellessa, nousi kyyneliä hänen silmiinsä, samassa pappi kiinnitti valkoisen mitalin hänen harmaasen sarkatakkiin.
Vahdin käytöstä ei kukaan voinut moittia. Eikä hänen isäntänsä häntä edes katsonutkaan, eikä hän taputtanut tuota harmaata päätä, joka oli vanhentunut samassa työssä kuin hänen omansakin, mutta hän tunsi kuinka tuo pää nojautui hänen polveensa ystävyydellä ja luottamuksella. Eikä kukaan moittinut sitä, että Vahti oli päässyt kirkkoon. Kaikki olivat tottuneet näkemään Tirro Jonaanpoikaa koiransa seurassa, he kuuluivat ikäänkuin yhteen. Taisipa eräälle vanhalle neidille nousta kyyneleet silmiin, hänellä kun itsellään oli kolme rakkikoiraa, eikä yhtään lasta. Tämä oli näky, jonka hän ymmärsi.
Kun Tirro vetäytyi penkkiinsä takaisin, onnittelivat muutamat herrat häntä, ja hänen täytyi kätellä heitä ja kumartaa, vaan kun jumalanpalvelus loppui, ja urut soivat, katosivat Tirro ja Vahti sakastin kautta ulos.
Meille ei ole kerrottu, mitä Saara sanoi, kun Tirro tuli kotiin, mutta me otaksumme, että Tirro sanoi Saaralle, että kun karjarengille annetaan mitali, niin se kuuluu asiaan, että hänellä on koiransa mukanaan kirkossa.
Savo-Karjala n:ot 56-63 20.7.-14.8.1888.
