ISO-ISÄN SILMÄLASIT.
(Suomennos ranskan kielestä)
Isoisä, äitini isä, oli, niinkuin isoisät, tavallisesti ovat, hyvin vanha, ainakin se minusta siltä tuntui, ja kun hän kertoi asioista jotka olivat tapahtuneet hänen nuoruutensa aikoina, tuntui minusta kuin ne ajat olisivat olleet niin kaukaisessa muinaisuudessa, että melkeinpä samaan aikaan kuin patriarkat laumojaan hoitivat.
Hänen tukkansa oli valkea, hyvin pitkä ja aina hyvin siististi harjattu, hän käytti vanhanaikuista kavaljeripukua, pitsihihansuita ja matalia, soljilla varustettuja kenkiä. Kun hän käveli, nojasi hän kultanupulla varustettuun keppiin, joka oli kolme kertaa pitempi minua. Hänen tervehtimistapansakin oli nykyajan ihmisistä omituinen, hän kumartui hyvin syvään, laski hattunsa komeasti alaspäin ja hymyili ystävällisesti vaaleilla huulillaan.
Vanhemmat ihmiset kutsuivat häntä ”herra vanhus,” mutta nuoret, jotka aina olivat nähneet häntä vanhana, tirkistivät häneen yhtä luonnollisesti ja pelkäämättä, kuin jos olisivat jotakin kuollutta olentoa tutkistelleet. Ukkoparka, hän oli minulle niin hyvä ja kärsivällinen; sydämmeni heltyy häntä muistaessa.
Silloin jo kuin tuskin vielä osasin kävellä, sain seurata häntä pihalle ja puutarhaan. Minä pidin kiinni hänen kepistään ja siten me kuljimme ja kerroimme juttuja toisillemme. Hän muisti niin monta pitkää ja kaunista satua luonnottarista, puhuvista linnuista ja lapsista semmoisista kuin minäkin, mutta jotka aina olivat hyviä — ei semmoisia kuin minä — minä ihmettelin niitä ja arvelin kuka niitä kaikkia oli hänelle kertonut.
Mutta enin minä kuitenkin ajattelin ja ihmettelin hänen silmälasiaan, suuret, vanhanaikuiset, pyöreät kultasankaiset silmälasit. Minä en käsittänyt mitä hän niillä teki, mitä hyötyä hänellä niistä oli. Hän sanoi vaan: ”minä näen paremmin kuin minä käytän niitä, lapseni.” Mutta kun minä koetin panna niitä nenälleni ja vihdoin suurella vaivalla sain ne pysymään, niin minä en nähnyt mitään. Ja näinhän minä kuinka isoisä itse tarkastaessaan omenapuittensa kukkia tai Ihaillessaan auringonlaskua, nosti silmälasit pois silmien edestä, nähdäkseen paremmin. — Sitä asiaa minä en käsittänyt ensinkään.
Voi, niitä rakkaita vanhoja silmälasia! Kun isoisä varovaisesti veti ne ulos vehreästä nahkakotelostaan ja sanoi: ”no, poikaseni, katsellaanko tauluja?” silloin nousi ilo ja riemu. Minä juoksin hakemaan suurta kuvakirjaa niin pian kuin suinkin ennätin, kiipesin sitte hänen syliinsä ja ahmin sekä silmin että korvin hänen kertomuksiaan kirjan kuvista, joissa oli patriarkat, Robinson, La Fontainen eläimiä, sotamiehiä sodan melskeessä, myrskyisellä merellä hukkaantuvia laivoja — ja tiesi mitä kaikkea. Hän selitti minulle mitä he tekivät, kertoi mitä he ajattelivat ja puhuivat. Ne olivat aivan kuin eläviä minun edessäni, minä luulin kuulevani heidän puheensa ja näkeväni heidän ajatuksensa mutta — kuulkaas kummaa! — kun minä yksin koetin niitä katsella, niin ne olivat muuttuneet ihan elottomiksi, ja minä koetin turhaan arvata mitä heillä voisi olla toisilleen sanomista. Vihdoin tulin siihen päätökseen, ettei isoisäkään näkisi niissä muuta kuin mitä hän näki jos hänellä ei olisi nuo silmälasit, ja niistä tuli minun mielikuvituksissani taikakalut.
Vanhemmaksi tultuani pääsin ihmettelemään erästä toista asiaa isoisän suhteen. Hänellä oli nimittäin usein tapana pukua ”vanhasta hyvästä ajasta.” Minä käsitin että hän tarkoitti aikaa, jolloin minä en vielä ollut syntynyt ja jota hän piti paljo parempana nykyaikaa. Ihmiset eivät nykyjään olleet niin hyviä kuin ennen maailmassa. Kaikki muutokset menivät päin mäntyyn; uudet muodit olivat, hulluja, nykyiset naurettavia, edistymisemme taantumista.
”Maailma ei elä hiljaista elämää niin kuin ennen,” sanoi hän välistä, se rientää kuin kuumeessa mihin rientäneekään. Minun ajallani elettiin järkevästi, ajateltiin ennenkuin toimittiin, silloin ihmiset pitivät esi-isiensä tapoja kunniassa ja omistivat heidän aatteensa, he elivät niinkuin heidän isänsä olivat eläneet ja kuuntelivat vanhojen ihmisten neuvoja. Silloin ei naisia savustettu tupakan savulla (nimittäin ei poltettu naisten seurassa) silloin osattiin olla kohteliaita, osattiin olla vaiti silloin kuin ei sopinut puhua ja puhua silloin kuin kunkin vuoro oli puhua. Nyt on kaikki toisin; ihmiset eivät huoli vanhoista hyvistä tavoista, nuoriso tekee pilkkaa vanhoista ja pitää heitä vaan ikävinä lörpöttelijöinä, ei mitään enää pyhänä pidetä, ei uskoa eikä uskonnollisuutta enää nimeksikään. — Mitenkään tämä kaikki loppuu!
Mitä aineelliseen elämään tulee, olivat uudet keksinnöt hänestä yhtä kelvottomia kuin uudet tavat. ”Kaikki on väärennettyä”, oli hänellä tapana sanoa. ”Sokuri ei enää ole sokuria, kahvi kasvaa tammipuissa ja hunaja on ihmisten eikä mehiläisten valmistamaa. Huonekalut tehdään tuoreesta puusta ja halkeavat sen vuoksi joka paikasta; kirjat nidotaan niin huonosti, etteivät kestä mitään, paperi on niin huonoa että se repeytyy käsissä, uusi kemiallisesti valmistettu muste ei pidä väriään; se raukeilee jo viidenkymmenen vuoden kuluessa, ja nyt, kun on ruvettu käyttämään teräskyniä vanhojen sulkakynien asemasta, on yhtä vaikea lukea nuorison kirjoituksia kuin Egyptiläisten hieroglyfejä. Ja minkälaisia vaatteita nykyään valmistetaan! Minä olen käyttänyt päällysnuttua, mutta nykyajan ihmiset häpeisivät melkein antaa köyhälle kahden vuoden vanhan sadenuttunsa.”
Sillä tavalla isoisä usein puhui ja välistä hyvin kiivastui puheessaan, välistä taas hänen äänensä värisi surusta ja liikutuksesta ja silloin hänen alakuloisuutensa koski hyvin kipeästi minun sydämmeeni. Turhaan minä mietin sitä, kuinka hän, joka oli niin hyvä ja niin hellästi kohteli kaikkia, voi olla niin tyytymätön siihen maailmaan jossa minä viihdyin niin hyvin.
Kerran kysyin häneltä lapsen rohkealla suoruudella, miksi nykyajan kaikki ihmiset olivat hänestä niin vastenmielisiä. Hän nauroi ja sanoi: ”lapsi-kulta, isoisä taitaa kyllä mielestäsi olla hyvin kummallinen ihminen. Nyt sinä olet liian nuori minua ymmärtämään, mutta kun tulet vanhaksi, niin kyllä sitte ymmärrät.”
Kauan itsekkin mietittyäni tuota asiaa tulin siihen päätökseen että: samalla tavoin kuin hän silmälasit nenällään, näkee kuvakirjassa, mitä minä en näe, niin myös maailma niiden kautta näyttää hänestä toisenlaisilta kuin se oikeastaan on. Vuosikausia minä todella olin siinä luulossa että nuo molemmat pyöreät lasit luulottelivat isoisälle kaikkea tuota pahaa.
Vanhemmaksi ja kehittyneemmäksi tultuani ymmärsin kyllä, etteivät silmälasit vaikuttaneet noihin epäkohtiin mitään, ettei vanha hyvä aika ollut niihin piirrettynä, ja monta kertaa olen miehuuteni ijässä nauranut tuolle lapselliselle käsitykselleni.
Ja kuitenkin — olinkohan niin aivan väärässä? Minä olen nyt vanha, isoisä on aikoja sitten kuollut, minä käytän nyt vuorostani hänen rakkaita silmälasiaan, ja — uskokaa pois — minä näen aivan kuin hän.
Loppu.
Savo-Karjala n:ot 82-83 19.-23.10.1888.
