Vanha Bargård ja hänen lippunsa.
Kirj. Jacob Hilditch.
(Suom. Päivälehdelle.)
Meidän koulumme takana oli suuri, rehevä puutarha ryhmyläine puineen; sen lakana, itä- ja länsipuolella oli laajoja peltoja ja niittyjä, aina etäiseen metsänreunaan saakka.
Tämä oli varma kevään merkki: kun oli ennätetty helmikuun loppu- tai maaliskuun alkupuoleen, niin tuli aina aamupäivä, jolloin taivas oli aivan kuin uudelleen sininen ja samoin aurinko, mikä ikkunasta lämmitti ja ilosesti heijastui luokkahuoneen harmaille seinille. Kun se päivä saapui, niin olivat pojat iloiset kuin lupapäivä olisi julistettu koululla. Kaikki opettajat hymyilivät ja olivat tavallista ystävällisemmät: väliaikoina he tulivat ulos pihalle, kolme, neljä joukossa; he laskivat leikkiä pienempäin poikain kanssa, jotka tanssivat kuin kärpäset auringonpaisteessa, ja seisoivat hetkisen myös ylempien luokkain poikien parissa, joiden sinä päivänä oli väliaikoina tapana seisoa pitkässä rivissä selkä vasten lahonneen voimistelutalon eteläseinää tirkistellen eteensä ja riemuiten auringosta.
Sinä päivänä tuli tähän muistutuksia ja vain niukalta torumisia. Valoisa, ilona mieliala tunkeutui vähitellen koko kouluun; mutta varsinkin neljännen luokan pojille oli se rikas lupauksen päivä, silla siellähän oli vanha Bargård, äidinkielen ja historian opettaja, luokan esimies, ja vanha Bargård oli kuin enemmän tekemisissä metsän, puron ja Norjan kevätpäivän kanssa kuin muut.
Alkoipa vihdoinkin neljännellä luokalla Bargårdin tunti, sinä tuntina ei suuria opittu historiaa eikä norjankieltä. Jo hänen reippaista askelistaan käytävässä kuulimme hänen huomanneen oikean ja otollisen päivän saapuneen. Hän tuli luokkaan laulaen, pää korkealla ja hieman taaksepäin, pani kirjat pöydälle ja sitten asteli penkkien lomassa edes takasin yhä vaan hyräillen. Vihdoinkin vanhus taukosi ja katsoi luokkaa onnellisesti hymyillen. — Nyt saamme kevään, pojat; ja siitä olkaamme kiitolliset ja onnelliset, sillä kevät on elämä ja toivo. — Ja kylläpä me nyt saamme nähdä ja kuulla paljon kaunista kun kaikki alkaa versoa, kun kottaraiset ja leivot saapuvat! Meidän on hyvä olla, pojat! on todellakin hyvä! Ei muusta voi olla puhettakaan! — Antaakseen sanoilleen enemmän painoa löi hän lähintä pulpettia ja hymähti. Laulaen meni hän ikkunaan, seisoi kauan sen ääressä ja antoi auringon paistaa vanhoihin harmaisiin kasvoihinsa, kääntyi sitten luokan puoleen, nyökäytti päätään ja sitten hiljaa, mutta innokkaasti lausui:
Oi, hyvä, hyvä Jumala!
Sun armos säde loistaa
Katseeni jälleen toistaa.
Saan jälleen nähdä heiluvan
sun laihos, rikkaan, runsahan
ja nähdä päivän paistavan,
mi hallaa roudan poistaa
Maa kukoistaa,
maa versoaa.
puu jokainen
käy lehtehen,
sun suojassas,
sun annostaa
kaikk' kukat, kummut loistaa.
— Niin, niin pojat, meidän on hyvä olla! Nyt meitä taasen odottaa rikas ja ihana aika. Minä muistan erään kevätpäivän, se oli maaliskuun lopulla monta vuotta sitten; silloin oli sunnuntai, samalla kun tulin ulos aamulla —
Ja sitten seuraa lämmin, innokas kertomus kevään ensimäisestä lämpimästä päivästä, jolloin lumi katoilla sulaa ja räystäät tippuvat. Kertomus seuraa kertomusta ja koko maailma riemuitsee. Eikä kevät missään maailmassa tule samalla tavalla kuin täällä Norjassa, nähkääs pojat; täällä se tulee linnun lailla, mikä äkkiä katollemme laskeutuu, kuten uusi, kirkas aurinko, joka aivan odottamatta ripustetaan taivaalle juuri meidän iloksemme ja riemuksemme. Kyllä meillä on ihanata, ei auta hymyillä; tämän maan päällä asuu noin neljätoista sataa miljoonaa ihmistä, ja näistä on tuskin kahdella miljoonalla onni asua Norjassa; ja niiden joukossa olemme mekin, me kaikki, pojat; eikö se ehkä ole suuremmoista? Tiedän kylläkin löytyvän sellaisia, jotka moiselle puheelle nauravat, mutta se, pojat, on tyhmää ja epäkristillistä, sillä isänmaanrakkaus on kiitollisuutta, pojat, ja kiitollisuus on kristillisyyttä. — Mutta nytpä alkaa aika rientää; nyt alkaa metsässä elämä; purot purkavat jäänsä, koivut alkavat saada lehtiä; metsot ja teiret ja rastaat alkavat metsässä iloa pitää, ja kukkia, pojat — ja — ja — herranen aika kuinka paljon!
Ja hän alkaa kulkea edestakasin lattialla, huitoo käsiään ja laulaa:
Ja läpi kaikkien lehtojen
käy kaikki polut hiipien,
ne hyppii yli kivien,
ne ryömii alle oksien,
Ohoo! Ohoi!
Kuink' ilma soi
Ja taivas kaikki karkeloi!
Ei koskaan lemu lentänyt
niin tuores mailta, metsistä,
et elänyt
kuin nyt.
— Mutta puhuessaan oli hän melkein unohtanut varsinaisen sanottavansa, sen, mitähän joikaisena moisena päivänä on luokassaan sanonut. Vihdoinkin hän sen muistaa: — Niin, pojat, tahdonpa sanoa teille jotain muutakin kun nyt tänä vuonna olette tulleet omikseni. Minä tahdon sanoa, että se teistä, joka tästä lähtein osaa äidinkieltään ja historiaa parhaiten, eikä muutenkaan ota osaa mihinkään koirankujeisiin, saa minulta suuren ja kauniin lipun toukokuun 17 pnä, sen saa hän kylläkin, lippu tulee olemaan yhtä hyvä ja kaunis kuin se, minkä Elvind Mo sai minulta viime vuonna, tai se, minkä Hartvig Ekäs sai toissa vuonna, se on varmaa; minä olen sen jo tilannut. Tangon päässä tulee olemaan kullattu nuppi, ja nupin alla on Norjan värisistä nauhoista muodostettu ruusuke. Saammepa nähdä, ken teistä tulee reippaammaksi, ken tulee tuota uhkeata lippua kantamaan vapauden päivänä. — Ja nyt meidän kai täytyy lukea hieman historiaakin, pojat, ja ottaa selkoa Hannibalista ja hänen retkistään.
* * *
Kouluvuoden alussa oli luokkaamme tullut uusi pikku poika. Hänen nimensä oli Rudolf Berg. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet kaupunkiin myöhään kesällä.
Me emme tietäneet, mikä hänen isänsä oli ja lähempiä olosuhteita me koulupojat emme tutkiskelleet. Sittemmin me voimme tietää, että Rudolf Bergin isä oli juopumuksesta saanut eron virastaan, joka hänellä oli ollut Kristianissa, ja nyt sai apua sukulaisiltaan ehdolla, että asui pikkukaupungissa, missä kaikki oli halvempaa ja missä tuttavuuksiakin oli vähemmän. Hän oli mies, joka jo oli huomattavasti alkanut vanhentua; ulkona nähtiin hänet harvoin ja silloin hän aina oli yksinään, hän oli pitkä kasvultaan harmaatukkainen, kasvot täynnä punaisia lautumia ja sääret tavattoman ohuet. Joskus saimme kumminkin selville täysikasvuisten puheista jonkun jutun vanhasta Bergistä. Niiden muutamien kuukausien aikana joina hän oli asunut kaupungissa, oli hän ollut juopuneena, poliisin kannettava kotiinsa, viettänyt yönsä putkassa, joulunaikaan, jolloin hänen vaimonsa ja poikansa olivat matkustaneet pois ja hänet oli jätetty yksikseen kotiin. Hän oli juonut itsensä tiedottomaksi ulkona kaupungilla eikä portin avainta voitu mistään löytää.
Poika oli kieltämättömästi tunnollisin tehtävissään meidän luokallamme. Hän oli ainoa, joka ei piirustellut auringonkuvia pulpettiinsa, eikä ollut jäsenenä kuiskauslennättimessä, joka kulki pulpettien välillä luokalla; läksynsä oli hän aina tarkoin lukenut, hänen vaatteensa olivat aina puhtaat ja ehyet, ja kirjotusvihkonsa aina yhtä puhtaat kuin kirjakaupasta ostettaessakin; ystävällinen ja avulias oli hän myöskin tovereitaan kohtaan, ja me kaikki pidimme hänestä, vaikka hän ei juuri ottanut osaa huvituksiimme ja hommiimme.
Aivan alusta aikain emme ollenkaan epäilleet, ettei Rudolf tulisi olemaan se, joka tänä vuonna toukokuun 17 päivänä saisi lipun vanhalta Bargårdilta. Ei siksi että hän erityisesti olisi näyttänyt sitä tavoittelevan; mutta hän oli kaikin puolin niin peräti kunnollinen, ettet voinut olla puhettakaan siitä että joku toinen menisi hänen edelleen ja hän pääsikin voittajaksi.
Äidinkielen tunnilla toukokuun 17 päivän edellisenä päivänä oli vanhalla Bargårdilla lippu mukanaan, huolellisesti käärittynä. Hän oli hyvin juhlallinen, istuutui kateederin ääreen ja otti vitkallisesti lipun esiin; sitten pyöritti hän tankoa käsiensä välissä ja kaunis lippu suorisi suoraksi, pitkät kansallisväriset nauhat kullatun nupun alla. — Kaunis lippu, pojat! — sanoi vanhus; kauniit värit, eikö totta? Komea lippu. Mutta kenen joukostanne arvelette sen ansainneen nyt tällä kertaa? — Kenen sinä arvelet, Ludvig — kysäsi hän kääntyen luokan pahimman unikeon puoleen.
— Rudolfin — vastasi poika. Ukko nyykäytti päätään. No mitäs sinä luulet, Halvar? — kysäsi hän eräältä luokan keskiarvoiselta oppilaalta.
Rudolfin vastasi tämäkin.
— Niin, se on minunkin ajatukseni, ukkoseni. Mutta sen minä sanon teille, pojat, että teille on suureksi häpeäksi kun annatte vieraan pojan Kristianiasta tulla ja siten viedä teiltä voiton muutamissa kuukausissa. Rudolf, tule tänne luokseni, poikaseni!
Rudolf Berg astui kateederin luo, kasvoiltaan punaisena kuin krapu, mutta loistavan iloisena, mikäli me voimme nähdä.
— Niin, sinä olet ansainnut lipun, nuori ystäväni, — sanoi vanha opettajamme, nousten seisalleen ja ojentaen lipun hänelle kasvoillaan sadan kunniakkaan kuninkaan ilme, kun hän kunnioittaa oivallisinta sankaria; — ajattele aina, että vanha opettajasi sen sinulle antoi, hän ei tiennyt mitään kauniimpaa, jota sinulle olisi antanut, ja kanna nyt sitä ylpeänä huomenna; anna sen raikkaana loistaa toisten joukossa, poikani; sinäkin olet tehnyt tehtäväsi lippusi puolesta, sinäkin. Jumala sinua siunatkoon poikani! — Hän taputti poikaa poskelle ja antoi hänen mennä paikoilleen lippu kädessään.
* * *
Äidinkielen tunnille toukokuun 17 päivän jälkeisenä päivänä astui vanha Bargård synkin katsein luokalle. Me voimme nähdä, että hän oli jostain kiukuissaan, sillä hän ei katsonut ympärilleen vaan meni suoraan kateederille ja otti pois silmiltään silmälasit, joita hän huoaten alkoi puhdistaa, — hänen kasvonsa näyttivät aina surullisilta kun hän otti pois silmälasit. — Rudolf — sanoi hän viimeinkin pitkän äänettömyydenjälkeen; — miksi et ollut toukokuun 17 päivän kulkueen mukana eilen? Minä en nähnyt sinua; minä en nähnyt lippua, jonka sinulle sitä päivää varten annoin. Etkö tahtonut kantaa sitä lippua, jolla vanha opettajasi sinulle hyvää tarkotti sen sinulle antaessaan.
Rudolf Berg painoi päinsä pulpettia kohti eikä vastannut mitään.
— Vastaa, Rudolf. Mihin panit lipun?
— Minä, minä pidin sitä kädessäni.
— Mutta missä sinä olit? Missä sinä olit, Rudolf? Sinä et ollut kulkueen mukana.
— Minä istuin kotona alhaalla puutarhassa.
— Kotoniko puutarhassa? Koko päivänkö?
— Niin.
— Etkö ollut ulkona ollenkaan koko päivänä?
— En, äiti ja minä istuimme — —
Rudolf ei sanonut enempää, hän painoi päänsä aivan pulpettia vasten ja nyyhkytti kuuluvasti.
— No, mutta Rudolf, poikani, mikä sinulle tuli!
— Vanha Bargård nousi seisomaan ja astui Rudolfiin pulpetin luo. Hän silitti pojan päätä, puhui hänelle hiljaa, tarttui hänen kaulaansa ja kuiskasi hänelle jotain mitä me emme voineet kuulla. Rudolf sai suustaan ainoastaan muutamia tukahutettuja sanoja itkun seasta. Bargård vanhus silitti häntä taaskin, kääntyi ympäriinsä ja meni ikkunan luo.
Siinä seisoi hän kauvan ja tuijotti ulos, pureskellen suuren punaisen nenäliinansa nurkkaa. Lopun tuntia kuulusteli hän meitä äidinkielessä, istuen liikkumatta tuolillaan otsa vasempaan käteen nojattuni, paljoa koneellisemmasti kuin koskaan muulloin.
* * *
Pikku kaupungissa ei tapahdu juuri mitään, josta paikalla ei tietoa saataisi.
Meidän palatessamme kotiin sinä päivänä oli jo liikkeellä kaikenlaisia huhuja. Ne koskivat Rudolfia isää, Berg vanhusta. Jo aamusilla toukokunn 17 pnä oli hän ollut juovuksissa; harmaine hapsinensa oli hän hoiperrellut kuin kummitus kulkueen jälessä aamupäivällä siksi kunnes hänet siitä pois karkotettiin. Iltapäivällä oli hän istunut hoilaten puiston penkillä ja ollut pikkupoikain ja puolijuopuneiden henkilöiden pilkan esineenä. Illempana oli hän paitahihasillaan ja ilman hattua tunkeutunut joukkoon ja tahtonut osallistua pikkupoikain voimisteluun ja kilpailuihin; illantullen oli hänet viimeinkin kannettu kotiin katu puolillaan väkeä häntä saattamassa. — Sellaiseen oli rouva Berg tottunut; hän oli sitä aavistanut, ja sen vuoksi he istuivat pikku Rudolfin kanssa kahden kesken alhaalla puutarhassa koko juhlapäivän salpa portilla, siksi kunnes portille ulkoapäin koputettiin. Silloin sai hän avata, sillä nyt tuli isä itse kotiin juhlasta.
Päivälehti no 183 10.8.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
