Telefoonissa.
Eilen oli vaimoni syntymäpäivä. Kello oli ½ 8 illalla, ja minä istuin toimistossa tuumaillen vieläkö kirjottaisi yhden artikkelin vai olisiko parasta lähteä kotiin. Minunhan täytyi tehdä muutamia ostoksia ja sitä paitsi piti meille tulla vieraita. Minusta oli sentähden viisainta telefoneerata Annalle ja kysyä hänen mielipidettään.
Minä siis soitin.
— Annako siellä puhuu, kysyin minä.
— Kyllä se on Anna. Vihdoinkin saa siis herrasta jotain kuulla. Saanko kysyä missä herra pitää majaa?
— Anteeksi, tämä on erehdys.
— Se sinun kylläkin täytyy myöntää. Kello kolmesta saakka olen minä odottanut sinua ruoalle, mutta sinäpä et tule. Sensijaan on täällä käynyt poliisi manuuttaakseen sinut oikeuteen. Oletpa käyttäytynyt oikein ihmismäisesti eilisiltana kun olit ulkona Mäkisen kanssa ja minulle sanoit meneväsi pelaamaan skruuvia.
— Minun täytyy todellakin pyytää anteeksi, mutta...
— Anteeksiko? Kuinka monta kertaa oletkaan pyytänyt anteeksi ja pyhästi luvannut muuttua toiseksi ihmiseksi ja kokonaan erota tuon inhottavan Mäkisen seurasta, joka erottaa sinut vaimostasi ja lapsistasi. Mutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa. En tahdo enää kauemmin kiusaantua ja nyt olen kutsunut äidin tänne.
— Anteeksi...
— En huoli enään anteeksipyynnöistä. Nyt on mitta täysi. Olen aamupäivällä tarkastellut uusia housujasi ja taskusta löytänyt naisen kirjeen. Onpa se todellakin hieno ja ylevä nainen kun kirjottaa sanan rakastaa kahdella k:lla. Sellaisesta naisesta sinä pidät enemmän kuin laillisesta vaimostasi, joka hyvillä todistuksilla on päättänyt tyttökoulun. Kun ajattelen sitä häpeää...
— Anteeksi, tämä on kai erehdys…
— Ei ystäväni, se ei ole mikään erehdys. Kun minulla on mustaa valkealla, niin sitä ei mikään sinunlaisesi valepussi saa käännetyksi. Ja nyt täytyy minun, sinun laillisen vaimosi ja jolle sinä kerran alttarin edessä olet uskollisuutta luvannut, sinä valapatto, viattomilta lapsilta, jotka sinulle olen synnyttänyt, salata millainen roisto heidän isänsä on. Etkö häpeä, kysyn minä?
— En todellakaan, kautta Jumalan, sitä tee, sillä olenhan minä...
— Se on ihan sinun tapaistasi? Olin varma siitä, että saisin tämän vastauksen. Mutta nyt on kaikki lopussa, sanon minä. Matkustan kotiin äidin luo. Tee sinä mitä haluat. Sinä et kauemmin ole mieheni. Nyt sen tiedät.
— Mutta minä en ole koskaan ollutkaan miehenne, rouvaseni.
— Mitä sanotte??
— Olen koko ajan tahtonut teille sanoa, että te ette ole puhuneet miehenne kanssa. Minä tahdoin puhua vaimoni kanssa, jonka nimi myös on Anna.
— Herra Jumala. Etkö sinä olekaan Heikki!
— En, minun nimeni on Hannes.
Telefooni soitettiin nopeasti kiinni. Korvissani kuului vain kimeä naisen huuto.
Päivälehti no 14 18.1.1902.
