Laukaus.
Kirjoitt. A. S. Pushkin
Suom. I. C— s.
I
Me seisoimme N.N:n kauppalassa. Tiedättehän millaista armeijaupseerin elämä on? Aamulla — harjoitusta ja maneessia; — päivällinen — rykmentin päällikön luona tai juutalaisravintolassa; illalla — punssia ja korttipeli. Siellä ei ollut yhtään ainoata taloa, jossa olisi voinut vierailla, ei yhtään ainoata tyttöä. Me kokoonnuimme toinen toisemme luoksi, missä emme nähneet mitään muuta kuin omat univormumme.
Meidän seuraamme kuului ainoastaan yksi mies, joka ei ollut sotilas. Hän oli noin kolmenkymmenen viiden vuoden ikäinen ja sentähden pidimme häntä jo vanhuksena. Hänen kokemuksensa antoi hänelle meidän silmissämme suuren etusijan, samalla kun hänen ainainen synkkyytensä, jyrkkä luonteensa ja ilkeä kielensä tekivät voimakkaan vaikutuksen meidän nuoriin aivoihimme. Jonkunlainen salaperäisyys peitti hänen kohtaloansa: hän näytti venäläiseltä, mutta kantoi ulkomaalaista nimeä. Jolloinkin oli hän palvellut husaariväessä, vieläpä loistavastikin, — kukaan ei tiennyt syytä, miksi hän oli ottanut eron virastansa ja asettunut asumaan kurjaan kauppalaan, jossa hän eli samalla sekä köyhästi että tuhlaavaisesti: kulki alati jalkaisin kuluneessa mustassa lievetakissa, mutta piti katettua pöytää kaikille meidän rykmenttimme upseereille. Tosin hänen päivällispöydässään oli vain pari kolme ruokalajia, jotka olivat valmistetut entisen sotamiehen kädellä, mutta samppanja vuoti sen ohessa virtanaan. Ei kukaan tuntenut hänen varallisuuttaan eikä hänen tulojaan eikä kukaan siitä rohjennut häneltä kysyäkään. Hänen luonaan ajelehti kirjoja, suurimmaksi osaksi sotilaskirjoja sekä romaaneja. Mielellään salli hän niitä luettavan, koskaan vaatimatta niitä takaisin; sitä vastoin, jos hän itse oli kirjan lainannut, ei hän milloinkaan palauttanut sitä takaisin omistajalleen. Hänen päätoimensa oli ampua pilkkaan pistoolilla. Kaikki seinät hänen huoneessaan olivat kuulan reikiä täynnänsä, ikäänkuin vahakakut mehiläispesässä. Rikas kokoelma pistooleja oli ainoa ylellisyystavara köyhässä savimajassa, jossa hän asui. Taito, jonka hän ampumisessa oli saavuttanut, oli uskomattoman suuri ja jos hän olisi vaatinut lupaa kuulalla musertaa päärynän lakin päältä keitä tahansa meistä, niin ei kukaan meidän rykmentissämme olisi epäillyt asettaa päätänsä hänen eteensä. Keskustelu meidän välillämme koski usein kaksintaistelulta — Silvio (niin nimitän häntä) ei milloinkaan siihen sekaantunut. Kysymykseen, oliko hänelle koskaan sattunut kaksintaistelua, vastasi hän kuivasti, että oli sattunut, mutta yksityisseikkoja ei hän kertonut ja siltä näytti, että sellaiset kysymykset olivat hänelle vastenmieliset. Me arvelimme, että hänen omallatunnollaan piili joku onneton uhri, joka aiheutuisi hänen kamalasta taidostaan. Muutoin ei meidän päähänkään pistänyt epäillä hänessä jotakin arkamaisuuden kaltaista. On ihmisiä, joiden pelkkä ulkomuoto jo vieroittaa kaikki sellaiset epäilykset. Mutta äkkiarvaamaton tapaus hämmästytti meidät kaikki.
Kerran oli kymmenkunta meidän upseereistamme syömässä päivällistä Silvion luona. Juotiin tavalliseen tapaan, se on — sangen paljon; päivällisen jälkeen aloimme kehoittaa isäntää rupeamaan farao-peliin. Kauvan hän kieltäytyi, sillä paljon milloinkaan ei hän pelannut. Viho viimein käski hän jakaa kortit, pudisti pöydälle puolen sataa tukaattia ja istuutui heittämään. Me asetuimme piiriin hänen ympärilleen ja peli alkoi. Silviolla oli tapana pelin kestäessä täydellisesti olla vaiti eikä hän koskaan kiistellyt eikä vaatinut selityksiä. Jos punkteeraja sattui erehtymään laskussa, niin hän heti maksoi vajauksen taikka kirjoitti muistiin sen, mikä oli liikaa. Me jo tiesimme tämän emmekä häirinneet häntä isännöimästä omalla tavallaan, mutta meidän joukossamme oli eräs upseeri, joka juuri äskettäin oli väkeemme siirretty. Pelaten mukana tuli hän hajamielisyydessä kääntäneeksi liikanaisen kulman. Silvio otti liitupalan ja tasasi laskun tapansa mukaan. Upseeri, luullen että hän oli erehtynyt, rupesi vaatimaan selitystä. Ääneti jatkoi Silvio heitäntäänsä. Upseeri, kadottaen kärsivällisyytensä, otti harjan ja pyyhki pois sen, mikä näytti hänestä liikaa kirjoitetulta. Silvio otti liitupalan ja kirjoitti summan uudestaan muistiin. Upseeri tulistuneena viinistä, pelistä ja toverien naurusta katsoi itsensä kovasti loukatuksi ja temmaten raivoissaan pöydältä vaskisen kynttiläjalan lähti suin päin Silviota, joka tuskin ehti väistää iskua. Me olimme hämmästyksissä. Silvio nousi ylös vaalenneena vihasta ja lausui leimahtelevin: silmin: «hyvä herra suvaitkaa mennä ulos ja kiittäkää Jumalaa, että tämä tapahtui minun luonani kotona!«
Me emme epäilleet seurauksia tulevan ja pidimme uutta toveriamme jo tapettuna. Upseeri meni ulos sanoen mennessään, että loukkauksesta on hän valmis vastaamaan, miten vain herra pelipankinhoitajalle sopii. Peli jatkui vielä muutamia minuutteja, mutta tuntien ettei isäntämme enää ajatellut kortteja, lopetimme pelin toinen toisemme jälkeen ja läksimme kukin omaan kortteeriinsa jutellen kohta koittavasta kesälomasta.
Seuraavana päivänä maneessiharjoituksissa oltaessa olimme juuri tiedustamassa, vieläkö luutnantti parka on hengissä, kun hän samalla itse ilmaantui keskuuteemme; me teimme hänelle saman kysymyksen. Hän vastasi että Silviosta hänellä ei vielä ollut minkäänlaista tietoa. Tämä ihmetytti meitä. Me lähdimme Silvion luokse ja tapasimme hänet pihalla pilkkaan ampumassa kuulan toisensa perään pata-ässä-korttiin, joka oli liimattu portin pieleen. Hän otti meidät vastaan tavalliseen tapaansa puhumatta sanaakaan eilisestä tapahtumasta. Kului kolme päivää ja luutnantti oli yhä elossa. Kummastellen kyselimme me toisiltamme: «eikö Silvio tottatosiaankaan aijo tapella?« Niin, Silvio ei tapellut. Hän tyytyi hyvin lieviin selityksiin ja sopi koko asian pois.
Tämä luonnollisesti suuresti alensi hänen arvoaan nuorten silmissä. Rohkeuden puutoksen antavat kaikista vähimmin anteeksi nuoret miehet, jotka urhoollisuudessa tavallisesti näkevät inhimillisten ansioiden huipun ja anteeksiantamuksen kaikenkaltaisista paheista. Kuitenkin jäi kaikki vähitellen unhotuksiin ja Silvio hankki uudelleen itselleen entisen vaikutusvaltansa.
Minä yksin en voinut enää häntä liketä. Kun minulla luonnostani oli romantillinen mielikuvitus, niin minä kaikista voimallisimmin ennen kaikkea olin kiintynyt mieheen, jonka elämä oli arvoitus ja joka minusta oli näyttänyt jonkun salaperäisen kertomuksen sankarilta. Hän oli rakastanut minua, ainakin hän yksistään minun kanssani oli pidättänyt katkeran puhetapansa ja puhellut erilaisista asioista vilpittömyydellä ja tavattomalla ystävällisyydellä. Mutta tuon onnettoman illan jälkeen se ajatus että hänen kunniansa oli tahrattu ja jätetty pesemättä hänen omasta tahdostaan, se ajatus ei minua heittänyt, vaan häiritsi minua seurustelemasta hänen kanssaan entisellä tavalla; minun kävi oikein omalletunnolleni häntä nyt katsella. Silvio oli liian viisas ja kokenut ollakseen tätä huomaamatta ja arvaamatta, mikä siihen oli syynä. Näytti siltä kuin tämä olisi häntä katkeroittanut; ainakin pari kertaa huomasin minä hänellä olevan halun selvittäytyä suhteessaan minuun, mutta minä vältin sopivia tilaisuuksia ja Silvio vierottui minusta. Niistä ajoista alkaen näimme toisemme ainoastaan toverein luona ja meidän entiset avomieliset puhelumme lakkasivat kokonaan. Pääkaupungin hajamielisillä asukkailla ei ole käsitystä niistä monista vaikutuksista, jotka ovat tuttuja kylien ja pikkukaupunkien asukkaille esim. kun postipäivän tuloa varrotaan. Tiistaisin ja perjantaisin oli meidän rykmentin kansliahuone täynnä upseereja, mikä odotti rahaa, mikä kirjeitä, mikä sanomalehtiä. Pakettilähetykset avattiin tavallisesti samassa paikassa, uutiset kerrottiin toisilleen ja kansliassa oli näin muodoin hyvin vilkasta elämää. Silvio sai kirjeensä meidän rykmentin osoitteella ja sentähden hänkin tavallisesti oli siellä. Kerran sai hän vastaanottaa pakettilähetyksen, jonka sinettiä murtaessaan hän näytti sangen kärsimättömältä. Hetimiten vilkaistuaan kirjeen lävitse leimahtivat hänen silmänsä. Kun upseereista kullakin oli puuhaa omien kirjeidensä lukemisesta, eivät he mitään hänestä huomanneet.
— Hyvät herrat, sanoi heille Silvio: asianhaarat vaativat välttämättä minun poistumistani paikkakunnalta — minä matkustan tänään yöllä; toivon ettette kieltäydy syömästä päivällistä minun luonani viimeistä kertaa. Minä odotan myös teitä, pitkitti hän kääntyen minuun: odotan ehdottomasti.
Näin sanoen hän kiivain askelin meni ulos, mutta me sopien siitä että Silvion luona taas tavattaisiin hajaannuimme kukin kulmallensa.
Minä astuin Silvion luokse määrättyyn aikaan ja tapasin hänen tykönään jo melkein koko rykmentin. Kaikki hänen omaisuutensa oli jo sisäänpakattu, jäljelle olivat yksistään jääneet paljaat puhkiammutut seinät. Me istuuduimme pöytään. Isäntä oli erinomaisen hyvällä tuulella ja kohta hänen iloisuutensa vaikutti muihinkin; korkit paukahtelivat tuon tuostakin, lasit vaahtosivat ja kihisivät yhtäläiseen, ja kaikella mahdollisella innostuksella toivotimme me poislähtijälle onnellista matkaa ja kaikkea hyvää. Noustiin pöydästä vastamyöhään illalla. Kun oltiin lakkeja valitsemassa, niin Silvio hyvästellen kaikkia otti minua käsipuolesta kiinni ja pysähdytti juuri samalla hetkellä, kun aijoin mennä ulos.
— Minun täytyy teidän kanssanne vähän puhella, sanoi hän hiljaa. Minä jäin odottamaan.
Vieraat menivät. Me jäimme kahdenkesken, istuuduimme toinen toistamme vastapäätä ja ääneti polttelimme piippujamme. Silvio oli huolestunut, ei jälkeäkään enää näkynyt hänessä äskeistä puuskantapaista ilomielisyyttä. Synkeä kalpeus, leimahtelevat silmät ja sakea savu, joka lähti hänen suustaan, tekivät hänet oikean perkeleen näköiseksi. Kului muutama kotva ennenkuin Silvio keskeytti vaitiolon.
— Kentiesi emme enää milloinkaan toisiamme näe, sanoi hän minulle: ennen eroamista tahdoin sentähden selvittää suhteet välillämme. Te olette voinut sen huomata, kuinka vähän minä kunnioitan toisten mielipiteitä, mutta teitä minä rakastan ja minä tunnen, että minulle olisi raskasta jättää teidän mieleenne väärä vaikutelma itsestäni.
Hän keskeytti puheensa ja aikoi täyttää pohjaan palanutta piippuansa. Minä olin vaiti ja katselin maahan.
— Teistä oli kummallista, jatkoi hän, etten minä vaatinut hyvitystä tuolta juopuneelta hullulta R:lta. Te olette yhtä mieltä siinä että kun minulla oli oikeus valita aseet, niin hänen henkensä oli minun käsissäni, mutta minua oma hetkeni melkein vaaratta: minä olisin voinut rajoittaa kohtuullisuuteni ainoastaan jalomielisyyteeni. Mutta en tahdo valehdella. Jos minä olisin voinut rangaista R:a panematta omaa henkeäni vaaran alaiseksi, niin minä en missään nimessä olisi antanut hänelle anteeksi.
Minä katsahdin Silvioon kummastuneena. Sellainen tunnustus hämmästytti minut täydellisesti. Silvio jatkoi:
— Juuri niin: minulla ei ole oikeutta panna itseäni alttiiksi kuolemalle. Kuusi vuotta takaperin sain minä korvapuustin ja minun vihamieheni on yhä elossa.
Minun uteliaisuuteni kävi sangen suureksi.
— Ettekö kaksintaistelleet hänen kanssaan? kysyin minä — asianhaarat varmaankin eroittivat teidät toisistanne?
— Minä taistelin hänen kanssaan, vastasi Silvio: ja kas tässä on muistomerkki meidän kaksintaistelustamme.
Silvio nousi pystyyn ja veti ulos pahvirasiasta punaisen kultatupsuisen, kaluunalla varustetun lakin (sellaisen, jota ranskalaiset kutsuvat bonnet de police) ja pani sen päähänsä. Se oli ammuttu läpi tuuman verran otsasta lukien.
— Te tiedätte, pitkitti Silvio: että minä palvelin huusaarirykmentissä. Minun luonteeni on teille tuttu: minä olen tottunut olemaan aina ensimmäinen, vaan nuoruudessa tämä oli minulla oikein himona. Siihen aikaan oli muodissa hurjuus ja minä olin ensimmäinen huimapää armeijassa. Me kerskailimme juomisella: minä voitin mainion Burtsoffin, jota Denis Davidoff laulullaan oli ylistänyt. Duelleja oli meidän rykmentissämme aina vähänväliä: kaikissa niissä olin minä joko todistajana tai toimivana henkilönä. Toverit minua jumaloitsivat, mutta rykmentin päälliköt, jotka aina jonkun ajan päästä vaihtuivat, katsoivat minua kuin välttämätöntä pahaa... Rauhassa (taikka rauhatonna) nautin minä kunniastani ja maineestani, kun meidän väkeemme määrättiin eräs nuori mies rikasta ylhäistä sukuperää (en tahdo hänen nimeään mainita). En ikinä ole tavannut niin loisteliasta onnenpoikaa! Kuvailkaa mielessänne nuoruutta, älyä, kauneutta, mitä riivatuinta iloisuutta, mitä huolettominta urhoollisuutta, komeankajahtavaa nimeä; rahoja, joille hän ei tiliä tiennyt ja jotka koskaan eivät häneltä hävinneet ja koettakaa käsittää, millaisen vaikutuksen täytyi hänen tehdä meidän keskuudessamme. Minun ensimmäisyyteni horjui. Minun maineeni mairittamana yritti hän etsimään minun ystävyyttäni; mutta minä otin hänet vastaan kylmästi ja ilman mitään myötätuntoisuutta hän minusta eteni. Minä rupesin häntä vihaamaan. Hänen menestyksensä rykmentissä ja naisten seurassa saattoivat minut täydelliseen epätoivoon. Minä aloin etsiä riidanaihetta hänen kanssaan; minun kompasanoihini vastasi hän myös kompasanoilla, jotka minusta aina tuntuivat odottamattomammilta ja terävämmiltä kuin minun ja jotka tietystikään eivät esimerkin vuoksi olleet hilpeämpää laatua: hän laski pilaa, mutta minä olin suutuksissani. Vihdoin kerran tanssiaisissa puolalaisen tilanomistajan tykönä, minä nähdessäni hänet kaikkien naisten huomion esineenä ja varsinkin itsensä emännän, joka ennen oli ollut suhteissa minun kanssani, sanoin hänelle korvaan jonkun kömpelön tyhmyyden. Hän kiivastui ja löi minua korvalle. Me iskimme kiinni sapeleihin, naiset pyörtyivät, meidät raahattiin erilleen toisistamme ja samana yönä ajoimme tappelemaan. Se tapahtui päivän kajastaessa. Minä seisoin määrätyssä paikassa kolmen sekundanttini keralla. Selittämättömällä kärsimättömyydellä odotin minä vastustajaani. Keväinen aurinko nousi ja helle jo alkoi paahtaa. Minä näin hänet kaukaa. Hän tuli jalan, univormu sapelin varassa, yhden sekundantin seuraamana. Me kävelimme häntä vastaan. Hän lähestyi pidellen lakkiaan, joka oli täynnä kirsimarjoja. Sekundantit mittasivat meille kaksitoista askelta. Minun oli ampuminen ensimmäiseksi; mutta vihan liikutus minussa oli siinä määrässä voimakas, että minä en luottanut käteni varmuuteen ja, saadakseni itselleni aikaa jäähtyä, luovutin hänelle ensimmäisen laukauksen. Mutta vastustajani ei siihen suostunut. Ryhdyttiin heittämään arpaa ja ensimmäinen numero joutui hänelle, onnen ikuiselle lemmikille. Hän tähtäsi ja ampui läpi minun univormulakkini. Nyt oli minun vuoroni. Hänen elämänsä oli vihdoinkin minun käsissäni; minä silmäsin häntä ahnaasti, koettaen keksiä hänessä edes vilahduksen verran levottomuuden merkkiä. Hän seisoi pistoolin suun alaisena valikoiden lakistaan kypsyneitä kirsikoita ja sylkäisten ulos luut, niin että ne lensivät aina minun luokseni asti. Hänen välinpitämättömyytensä raivostutti minua. «Mitä hyötyä siitä on — ajattelin minä — jos otan hänet hengiltä, kun hän ei sille ollenkaan pane arvoa?« Pahanilkinen ajatus välähti minun aivoissani ja minä laskin pistoolini alas. «Te nähtävästi ette nyt ajattele kuolemaa«, sanoin minä hänelle: «te suvaitsette einehtiä, enkä minä tahdo teitä häiritä.« — Te ette pikkuistakaan minua häiritse, virkkoi hän: «tehkää niin hyvin vain ja ampukaa, taikka kuten itse parhaiten tahdotte; teidän laukauksenne jää teidän haltuunne, — olen aina valmis teidän käytettäväksenne«. Minä käännyin sekundanttieni puoleen ja selitin heille, etten tällä kertaa enää aikonut ampua ja meidän kaksintaistelumme päättyi siihen … Minä otin eron virastani ja jouduin tähän kaukaiseen kauppalaan asumaan. Siitä asti ei ole mennyt yhtä ainoata päivää niin, etten olisi ajatellut kostoa ja nyt on koittanut sen hetki.
Silvio veti taskustaan aamulla saamansa kirjeen ja antoi sen minun luettavakseni. Siinä joku — nähtävästi sellainen, jolle hän oli asian uskonut — kirjoitti hänelle Moskovasta, että eräs tunnettu henkilö kohta menee lailliseen avioliittoon nuoren ja erittäin kauniin tytön kanssa.
Te arvaatte, sanoi Silvio: kuka tämä tunnettu henkilö on? Minä matkustan Moskovaan. Katsokaamme, vieläköhän yhtä välinpitämättömästi ottaa vastaan kuoleman ennen häidensä viettoa kuin silloin, jolloin hän odotti surmaansa kirsimarjoja syöden!
Näin lausuen Silvio nousi seisalleen, heitti univormulakin vasten laattiaa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa kuten tiikeri häkissänsä. Minä olin kuunnellut häntä paikaltani liikahtamatta, kummalliset, ristiriitaiset tunteet kuohuivat povessani.
Palvelija tuli sisään ja ilmoitti että hevoset ovat valjaissa valmiina. Silvio puristi lujasti minun kättäni; me syleilimme toisiamme. Hän istuutui vankkureihin, joiden pohjalla makasi kaksi arkkua, joista toisessa oli pistooleja, toisessa muita tavaroita. Me hyvästelimme vielä kerran ja hevoset lähtivät nelistämään.
II
Kului muutamia vuosia kun talousseikat pakoittivat minut asettumaan pieneen, köyhään kylään N:n piirikunnassa. Ollen isännän toimessa en minä lakannut hiljakseen huokailemasta entistä meluavaa ja huoletonta elämääni. Kaikista vaikeinta oli minulle tottua viettämään keväiset ja talviset illat täydellisessä yksinäisyydessä. Päivälliseen saakka minä miten kuten sain aikani vielä kulutetuksi keskustelemalla kylänvanhimman kanssa, ajelemalla eri työpaikoille taikka kiertelemällä uusia rakennuksia, mutta niinpian kuin alkoi hämärtää, en minä todentotta tiennyt, mitä tehdä. Sen pienen joukon kirjoja, jotka minä olin löytänyt kaappien alta ja aitasta, osasin minä ulkoa. Kaikki tarinat, joita emäntäpiika suinkin voi muistaa, olivat minulle jo senkin seitsemän kertaa kerrotut; eukkojen laulut minua taas tuskastuttivat. Jos minä taas yritin lohduttamaan itseäni imeltämättömällä hedelmäviinalla, niin siitä sain päänkivistystä; niin, minä tunnustan, että vähin pelkäsin tulevani surusta juomariksi, s.o. mitä pahimmaksi patajuopoksi, josta olen nähnyt suuren joukon esimerkkejä meidän piirissämme.
Likeisiä naapureita minun läheisyydessäni ei ollut, paitsi paria kolmea hyvin juoppoa, joiden keskustelu oli suurimmaksi osaksi nikotusta ja huokauksia. Yksinäisyys oli siedettävämpää. Lopuksi tein minä itsekseni päätöksen panna maata niin varhain kuin mahdollista ja syödä päivällinen niin myöhään kuin suinkin; sillä tavalla lyhensin minä iltani ja pitensin päiväni puuhat, niinkuin se hyvä onkin.
Neljän virstan päässä minun luotani sijaitsi rikas maakartano, joka kuului kreivitär B:lle, mutta siinä asui ainoastaan talonhoitaja. Yhden ainoan kerran vain, nimittäin ensimmäisenä vuotena miehelään mentyänsä, oli kreivitär käynyt maatilallaan ja silloinkin asunut siellä ainoastaan kuukauden verran.
Nyt kumminkin toisena keväänä minun erakkoelämäni kestäessä, levisi huhu, että kreivitär miehensä kanssa saapuu kesäksi kyläänsä. Ja todentotta tulivatkin he kesäkuun alussa.
Rikkaan naapurin paikkakunnalle saapuminen on tärkeä käännekohta maalaisasukkaille. Tilanomistajat ja heidän talonväkensä juttelevat siitä noin pari kuukautta edeltäkäsin ja kolmisen vuotta vielä jälkeenpäinkin. Mitä minuun tulee, niin tunnustan minä, että sanoma nuoren, kauniin naapurittaren tulosta vaikutti minuun voimakkaasti; minä paloin kärsimättömyydestä saada nähdä hänet ja sentähden ensimmäisenä sunnuntaina hänen saapumisensa jälkeen lähdin päivällisen syötyäni N:n kylään esittämään itseni heidän jalosukuisuudelleen läheisimpänä naapurina ja kaikkein nöyrimpänä palvelijana.
Lakeija vei minut kreivin työhuoneesen mennen itse minun tulostani ilmoittamiaan. Tilava kabinetti oli varustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä; seinävierillä seisoi kirjakaappeja, joiden jokaisen päällä oli pronssinen rintakuva, marmorisen kaminin päällä loisti leveä kuvastin, laattia oli peitetty vihreällä veralla, jonka päälle oli levitetty mattoja. Vieraantuneena ylellisyydestä omassa köyhässä sopukassani ja pitkään aikaan näkemättä toisten rikkautta, aristuin minä ja odotin kreiviä jonkunlaisella vavistuksella, niinkuin anomuksentekijä maakunnasta odottaa ministerin huoneesen tuloa. Ovet aukenivat ja sisään astui kaunis kolmenkymmenenkahden vuotias mies. Kreivi lähestyi minua näköjään avomielisenä ja ystävällisenä, minä koetin rohkaistua ja yritin itseäni esittelemään ja suosittamaan, mutta hän ehkäisi minut. Me istuuduimme. Hänen vapaa ja miellyttävä puheensa karkoitti pian minun villiintyneen ujouteni, minä aloin jo päästä omaan tavalliseen mielentilaani, kun yhtäkkiä kreivitär astui sisään ja hämmästys tapasi minut vielä pahemmin kuin äsken. Todenteolla oli hän kaunonotar! Kreivi esitteli minut; minä tahdoin näyttäytyä luontevalta, mutta kuta enemmän koetin tekeytyä suoran ja ujostelemattoman näköiseksi, sitä enemmän tunsin itseni kömpelöksi. Antaakseen minulle aikaa selviintyä ja tottua uuteen tuttavuuteeni, alkoivat he puhella keskenään kohdellen minua kuin hyvää naapuria ilman mitään turhia menoja. Sillä välin aloin minä kävellä edestakaisin ja katsella kirjoja ja tauluja. En ole mikään taulutaiteen tuntija, mutta yksi kuva veti minun huomioni puoleensa. Se esitti jotakin näkyalaa Schveitsistä, mutta minua ei hämmästyttänyt siinä itse maalaus, vaan se että taulun läpi oli ammuttu kaksi kuulaa, jotka olivat sattuneet toinen toiseensa.
— Siinäpas erinomainen laukaus, sanoin minä kääntyen kreiviin.
— Niin, vastasi hän: laukaus samalla sangen merkillinen.
— Kai olette te hyvä ampuja? jatkoi hän.
— Tavallinen, vastasin minä ilostuneena että puhe vihdoinkin oli koskettanut minulle niin tuttua asiaa: kolmenkymmenen askeleen päästä en ammu sivu kortista, sillä ehdolla luonnollisesti että tunnen pistoolin.
— Todellako? sanoi kreivitär hyvin tarkkaavaisen näköisenä: mutta entä sinä, ystäväni, osaatko korttiin kolmenkymmenen askeleen päästä?
— Koetetaan joskus, vastasi kreivi. Aikanani en ole ampunut huonosti, mutta siitä on jo neljä vuotta, kun en ole ottanut pistoolia käteeni.
— Oo, huomautin minä: siinä tapauksessa lyön vetoa ettei teidän jaloisuutenne osaa korttiin kahdenkaankymmenen askeleen päästä: pistooli vaatii jokapäiväistä harjoittamista. Sen tiedän minä kokemuksesta. Meidän rykmentissä pidettiin minua yhtenä paraimmista ampujoista. Kerran sattui etten kokonaiseen kuukauteen tullut ottaneeksi pistoolia käteeni ne olivat minulla korjatteella. Mitäs olisitte minun sijassani arvelleet, teidän jaloisuutenne? Ensi kerralla, sitten kun rupesin ampumaan, ammuin minä peräkkäin neljästi ohi putelista — kahdenkymmenen askeleen välimatkalta. Meille oli ratsumestari lystikäs pilkkakirves. Hän sanoi minulle: nähtävästi sinulla, veli hyvä, käsi ei nouse putelin kaulalle. Ei, teidän jaloisuutenne, ei pidä ylenkatsoa tätä harjoittamista, ei sitä kerralla opita. Tarkin ampuja, minkä olen onnistunut tapaamaan, ampui joka päivä vähintäin kolme kertaa ennen päivällistä. Se oli hänelle sääntönä kuin viinaryyppy.
Kreivi ja kreivitär olivat iloiset että minä juttelin.
— No millä tavalla hän ampui? kysyi kreivi minulta.
— Juuri yhtä hyvin kuin teidän jaloisuutenne: saattoi sattua, esimerkiksi että hän näki kärpäsen istuvan seinässä... Te nauratte, kreivitär ? Jumaliste, se on totta... Saattoi sattua että hän näki kärpäsen ja huusi: Kusjka hoi, tuo pistooli! Ja Kusjka vei hänelle ladatun pistoolin. Yks paukaus vaan — ja kärpänen oli seinään litistetty.
— Se on Ihmeteltävää! sanoi kreivi: mutta mikä oli hänen nimensä?
— Silvio, teidän jaloisuutenne.
— Silvio! huudahti kreivi, hypähtäen paikaltaan; tunsitteko Silvion?
— Kuinkas en olisi häntä tuntenut, teidän jaloisuutenne, me olimme hänen kanssaan ystävykset, häntä otettiin meidän rykmentissä aina vastaan kuin parasta veljeä ja toveria, mutta nyt on jo viisi vuotta siitä kun en ole saanut hänestä minkäänlaisia tietoja. Te, herra kreivi, huomaan minä, taisitte tuntea hänet myös?
— Tunsin ja sangen hyvin tunsinkin. Eikö hän kertonut teille erästä hyvin kummallista tapahtumaa?
— Korvapuustistako, teidän jaloisuutenne, jonka hän sai tanssiaisissa joltakin huimapäältä?
— Ja eiköhän maininnut teille tämän huimapään nimeä?
— Ei, herra kreivi, sitä ei hän maininnut … Ah, teidän jaloisuutenne! Jatkoin minä arvaten, miten oli: suokaa anteeksi ... minä en tiennyt ... tekö se olitte?...
— Minä se olin, vastasi kreivi tavattoman alakuloisen näköisenä; ja tuo läpiammuttu taulu on muistomerkki meidän viimeisestä kohtauksestamme.
— Ah, mun armaani, sanoi kreivitär; Jumalan tähden, jätä kertomatta! minusta on kauheata sitä kuunnella.
— Ei, virkkoi kreivi, minä kerron kaikki, hän tietää, kuinka minä loukkasin hänen ystäväänsä; saakoon hän myös tietää, kuinka Silvio minulle kosti. Kreivi siirsi minun istuttavakseni nojatuolin ja minä kuuntelin mitä vilkkaimmalla uteliaisuudella seuraavan kertomuksen.
»Viisi vuolta sitten menin naimisiin. Ensimmäisen kuukauden, the honey-moon, vietin minä täällä, tässä kylässä. Tätä taloa saan minä kiittää paraimmista elämäni hetkistä ja yhdestä kaikista raskaimmista muistoistani. Kerran illalla olimme olleet yhdessä ratsastamassa, vaimoni hevonen vähän vikuroitsi, hän peljästyi antaen minulle suitset ja palasi jalkaisin kotiin. Mutta minä ajoin edeltä. Pihalla näin minä silloin matkavankkurit ja minulle sanottiin että minun luonani kansliahuoneessa istuu eräs mies, joka ei tahtonut ilmoittaa nimeään, vaan oli sanonut yksinkertaisesti että hänellä oli asiaa minulle. Minä astuin sisään tähän huoneeseen ja näin hämärässä miehen, joka oli pölyssä ja jolla oli kasvettunut parta; hän seisoi tässä kamiinin vieressä. Minä menin hänen luokseen, koettaen muistutella mieleeni nähneeni ennenkin nuot samat kasvonpiirteet. »Etkö tunne minua?» sanoi hän värähtelevällä äänellä. — »Silvio!» huudahdin minä ja tunnustaa täytyy että minä tunsin, kuinka hiukseni nousivat pystyyn. — »Niin juuri pitkitti hän laukaus jäi minulle ja minä olen tullut tänne purkaakseni latingin pistoolistani. Oletko sinä valmis?» Pistooli pisti esiin hänen povitaskustaan. Minä mittasin kaksitoista askelta ja jäin seisomaan tuonne nurkkaan pyytäen häntä pian laukaisemaan ennenkuin vaimoni ehtisi palata kotia. Hän viivytteli ja pyysi tulta. Kynttilät sytytettiin. Minä suljin ovet ja kielsin ketään tulemasta sisään ja pyysin uudestaan häntä laukaisemaan. Hän veti pistoolinsa esiin ja tähtäsit... Minä laskin sekunnit ... ajattelin häntä, nuorta vaimoani … Kauhistuttava hetki kului! Silvio antoi kätensä vaipua, »Minua säälittää, sanoi hän, että pistoolini ei ole ladattu kirsimarjan luilla ... lyijykuula on raskas. Minusta yhä näyttää että meillä ei ole kysymyksessä kaksintaistelu, vaan miestappo; minä en ole tottunut tähtämään aseetointa. Alkakaamme uudestaan alusta ja heittäkäämme arpaa, kumpi ensin saa ampua». Minun pääni meni sekaisin... Muistaakseni en minä suostunut ... Vihdoin latasimme yhden pistoolin lisäksi, kiersimme rullaksi kaksi paperilippua ja hän pani ne lakkiin, jonka minä muinen olin läpiampunut; minä vedin taas ensimmäisen numeron. »Sinä, kreivi, olet perkeleellisesti onnellinen», sanoi hän naurahtaen tavalla, jota en ikinä unhoita. En ymmärrä, mitenkä laitani oli ja milläkeinoin hän saattoi minut siihen pakoittaa... mutta minä laukaisin ja kuula sattui tuohon tauluun». (Kreivi osoitti sormellaan puhkiammuttua taulua; hänen kasvonsa hehkuivat kuin tuli; kreivitär oli vaaleampi omaa taskuliinaansa ja minä en voinut hillitä itseäni huudahtamasta).
»Minä ammuin, pitkitti kreivi, ja Jumalan kiitos ammuin ohi. Silloin Silvio … — sillä hetkellä oli hän kerrassaan hirmuinen, — Silvio rupesi minuun tähtäämään. Yhtäkkiä ovet lennähtivät auki, Mascha juoksi sisään ja vihkaisten heittäytyi minulle kaulaan. Hänen läsnäolonsa palautti minun kaiken rohkeuteni. »Armaani», sanoin minä hänelle, »etkö sinä näe että me laskemme leikkiä? Kuinka läpisäikähtänyt sinä olet! Mene juomaan lasillinen vettä ja tule sitten meidän luo: minä esittelen sinulle vanhan ystäväni ja toverini». Mutta Mascha ei ottanut vielä uskoaksensa. »Sanokaa, puhuuko mieheni totta?» kysyi hän kääntyen julmaan Silvioon: »onko totta, että te molemmat laskette leikkiä?» — »Hän laskee alati leikkiä, kreivitär», vastasi hänelle Silvio: »kerran antoi hän minulle leikillä korvapuustin, leikillä ampui hän reijän tähän minun lakkiini, leikillä laukasi hän pistoolinsa juuri äskettäin minua osaamatta; nyt minullakin haluttaa vähän laskea leikkiä ... » Näin sanoen tahtoi hän minun tähdätä ... vaimoni nähden! Mascha heittäytyi hänen jalkoihinsa. »Nouse ylös, Mascha, se on häpeällistä!» huusin minä raivostuneena: »mutta te, herra, siinä, lakkaatteko pitämästä pilkanalaisena heikkoa naista? Aijottako te ampua vai ette?» — En aijo, vastasi Silvio, »minä olen nyt tyytyväinen: minä olen nähnyt sinun hämmästyksesi ja arkuutesi, minä olen saanut sinut ampumaan minua. Minun puolestani siinä on kylliksi. Minut olet aina muistava. Jätän sinut omantuntosi tuomittavaksi». Näin puhuen yritti hän lähtemään ulos, mutta pysähtyi ovessa, katsahti minun läpi ampumaani tauluun, ampui siihen melkein tähtäämättä ja katosi samalla. Vaimoni makasi pyörryksissä, palvelijat eivät uskaltaneet miestä pysähdyttää, vaan katselivat häntä kauhistuksella. Hän astui ulos portaille, huusi kyytimiestään ja ajoi tiehensä ennenkuin minä ehdin toipua järkiini».
Kreivi vaikeni, ja sillä tavoin olin minä saanut tietää sen kertomuksen lopun, jonka alku minua kerran niin oli hämmästyttänyt. Sen sankaria en ole sen jälkeen tavannut. Sanotaan, että Silvio Aleksanteri Ypsilantin vapautussodan aikoina olisi ollut eteristien partiojoukon johtajana ja tullut tapetuksi taistelussa Skulan luona.
Päivälehti n:ot 149-150 9.-10.6.1899.
