Eräs tosi kertomus.
Kirj. Francois De Nion.
(Suom. Päivälehdelle)
Sillä välin kun lääkärit koettivat ottaa pois luotia, menin minä siihen huoneeseen, jossa Jean de Noirmontiers, oli edellisenä päivänä ryhtynyt valmistuksiin ja järjestänyt asiansa kaksintaistelua varten.
Aurinko paistoi huoneeseen ikkunoista ja sulautui yhteen ruusujen tuoksuun. Tiellä juoksi neljä pientä hevosta vetäen vaunuja ja eloisasti pudistelivat päitään, niin, että kulkuset helisivät. Kello oli noin yhdeksän aamulla. Kaksintaistelu
oli tapahtunut aamulla noin viiden ajoissa.
Viereisestä huoneesta kuului niin sydäntä vihlovia tuskan huutoja, että minä haihduttaakseni levottomuuttani kuljin huoneessa sinne tänne koskettaen ja katsellen jokaista pikkukalua, joiden tiesin olevan rakkaita hänelle, joka viereisessä huoneessa kamppaili kuoleman kanssa. Samassa huomasin kirjeen pöydällä, sillä tavalla asetetun, että se olisi helposti huomattavissa.
Jeanin suurella, kulmikkaalla käsialalla seisoi kuoressa nimeni. Siinä ei ollut mitään määräystä, aukaisisinko sen ennen hänen kuolemaansa tai vasta jälkeen, jonka tähden aukaisin sen heti ja luin seuraavaa, päivätty eilen Biarritz'issa.
„Rakas ystäväni!
Kerron syyn, minkä tähden huomenna taistelen herra A. J. Frentonin kanssa. Olet luvannut olla uskottuni tässä asiassa pyytämättä minkäänlaista selitystä. Mutta minä olen velvollinen selittämään sinulle, tapahtukoon sitten mitä hyvänsä ja tässä selitykseni.
Kolmisen kuukautta sitten vuokrasin huoneuston Pariisissa, niinkuin tiedätkin heittäytyäkseni lepoon ja ehkä tarkotuksessa mennä naimisiin. Muistan joskus puhuneeni sinulle eräästä Marthe de L— stä, johon tutustuin Pondicheryssä ja jonka jälleen näin Ranskassa. No, niinkuin sanoin, heittäytyäkseni rauhaan ja lepoon.
Huoneusto jonka vuokrasin oli hauska ja valoisa, ei aivan uusi eikä liian vanhakaan, se oli vain tavallinen rakennus. Huoneusto sijaitsi toisessa kerroksessa, se oli hyvin hauska, niinkuin toisetkin huoneustot.
Kaikki tässä kertomuksessa on aivan tavallista, jokapäiväistä, kaikki ... paitse tämä surullinen salaisuus, josta ei mikään koskaan tule haihduttamaan.
Muutin sinne alkukesästä ihastuneena siitä, että kerrankin on huoneet, jossa on oma kalustus. Kun tulee Afrikasta tahi Intiasta, tuntee sen paljon syvemmin, kun toiset. Alotin uuden elämän. Tuntui siltä kuin olisin matkannut maan ympäri saadakseni vihdoinkin tehdä aamukävelyni avenue de Boisilla.
Kerran tultuani senlaiselta kävelyltä tapahtui minulle jotakin, joka muodostaa alun koko kertomukseen.
Kello on noin kaksitoista. Olin hiukan myöhästynyt suurukselta ja aukaisen reippaasti avaimella eteisen oven ja riennän työhuoneeseeni. Siellä näin miehen istuvan pöytäni ääressä, selkä minuun päin, eteenpäin kumarassa, niinkuin hän kirjottaisi. Tuskimpa kummastuinkaan, luulin siinä sinun istuvan... Silloin kääntyi mies näen parin sinisiä, kirkkaita ja käskeviä silmiä. Suora nenä, vaalea parta. Tämä oli eräs niitä anglosaksilaistyyppejä, jotka piirteissään muistuttavat eräitä kreikkalaisia kuvapatsaita.
Otin pari askelta eteenpäin ja oli aikomukseni juuri kysyä:
— Mitä tahdotte, herrani?
... Senjälkeen en nähnyt mitään, tyhjä tuoli, huone tyhjä, näky poissa haihtunut.
Luulin, että näköhermoni olivat pilalla ja pian unohdin koko tapauksen.
Mutta siinä kohden jossa hän oli istunut, oli pieni valkea paperilappu pöydälläni ja siihen oli kirjotettu hienolla, hiukan epäselvällä käsialalla ”A. J. Frenton”, jonka merkityksen vasta eilen ymmärsin.
Kahdeksan päivää myöhemmin näin keskiyön aikaan saman näyn, kaasuvalossa, eteisessäni. Se katosi samalla tavalla kuin edellisellä kerrallakin. Siitä tuli vieraani, kauhistuttava vieraani, joka teki minusta mielettömän. Hän oli alituisesti luonani, käyttäytyi kuin olisi ollut omassa kodossaan, tunsi kaikki, hän oli niin että sain halun heittäytyä hänen kimppuunsa ja ottaa kiinni hänestä.
Tiedustelin niistä, jotka olivat huoneustossa asuneet ennen minua. Niin pitkälle taaksepäin, kuin saattoi selville saada, oli siinä asunut yksinkertaisia, luonnollisia ihmisiä, siellä ei ollut koskaan tapahtunut mitään rikoksia, murhenäytelmiä y. m . s. Muistelin olisiko jollain inhimillisellä olennolla joka ei enää ollut elossa, syytä vainota minua kostaaksensa. Rupesin uskomaan spiritismiä, minulla oli kylläkin syytä siihen. Mutta en voinut muistaa mitään senlaista.
Ei mitään — ei mitään — ainoastaan eräs tapaus, joka oli niin käsittämätön, niin salattu, että tarvittiin satunnainen sana, joka lausuttiin, nuhellessani morsiameni Marthen kanssa, muistellessani erästä verhottua fakiiria, joka kerran oli tarkastellut Marthea hävyttömällä tavalla. Löin hävytöntä tarkastelijaa, jonka silmät silloin salamoivat hunnun alta ... Mutta mitä on tällä asialla tekemistä rauhallisessa huoneustossani rue Pierre Charronin varrella?
Sinä tunnet uskonnollisen kasvatukseni ja kristillisen katsantokantani. Teeskentelemättä menin erään papin luo, johon luotin täydellisesti, ja kysyin häneltä neuvoa. Hän kuunteli minua tarkkaavasti kun sanoin hänelle kuinka vieras henkilö minua ahdisti. Hän sanoi sellaista kyllä tapahtuvan, vaikkemme sitä selittää saatakkaan. Parasta hänen mielestään oli, että matkustaisin johonkin kylpylaitokseen.
Tein niin. Muutaman päivän kuluttua olin valmis lähtöön. Astuin junaan, jonka tuli viedä minut meren rannalle.
Juna läksi ja matka joutui. Olin ollut tyyni koko matkan. Nousin vaunussani hakemaan jotain ja taas näin tuon salaperäisen olennon, tuon käskevän silmäyksen ja nuo samat ylevät, mutta ivalliset kasvot.
Menin hänen eteensä — — heittäydyin hänen kimppuansa, löin varjoa, tyhjää. Mutta tällä kertaa sittenkin tunsin, että sain kiinni vaatteista ja että niiden vaatteiden alla oli elävän olennon ruumis. Nyrkkimme sattuivat yhteen, ennenkuin koskettivat toistemme kasvoja …
Ihmiset luulivat meidän riitaantuneen jostakin ja erottivat meidät, mutta me manuutimme toisemme — kaksintaisteluun.
Huomenna olen taisteleva herra A. J. Frentonin, tuon tuntemattoman kanssa — — — sen tiedän — — — haamun, salaperäisen olennon kanssa, rue Pierre-Charronin varrella.”
Kirje putosi kädestäni. Onnettomuutta ennustaen ovat tuskan huudot tauonneet viereisestä huoneesta. Näin kohta jälkeenpäin oven hiljaa aukenevan ja sairaanhoitajattaren jo kynnyksellä.
— Leikkaus ei onnistunut. Kaikki on lopussa, hänen kärsimyksensä ovat loppuneet.
Olen kuuluuttanut Biarritz'issa ja yleensä kaikkialla A. J. Frentonia. Mutta ei löydy jälkeäkään hänestä, hän on ja pysyy poissa.
Mutta minä en saata olla uskomatta, että Wisenourin temppelin luona erään fakiirin kangistunut ruumis, hitaasti on heräävä eloon ja yhdistyvä siihen koston voimakkaaseen henki-ilmiöön, joka oli tullut murhaamaan ystäväni, kunnollisen ja ritarillisen Jean de Noirmontiers'in.
Päivälehti no 31 7.2.1902.
