Onnen varjo.
Egon Mosche
(Suom. Päivälehdelle.)
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun hän oli lähtenyt pois, hän oli ollut nuori, huikentelevainen mies, aina riidassa itsensä kansa. Häntä ei ollut silloin mikään kiinnittänyt kotiin, minkä ahtaissa oloissa elämä hänestä tuntui niin painostavalta, — ei mikään muu paitsi rakkaus tuohon naiseen. Eräänä päivänä tämäkin side näytti hänestä liian heikolta. Eihän hän voisi — yllään ainoa risainen takki — kosia — siis pois pois — kauas yli meren. Siellä hän hankkii elatuksensa ja ansaitsee rahaa. Siellä tarvitaan nuoria miehiä, jotka uskaltavat panna päänsä alttiiksi dollareita hankkiakseen.
Kotitalon puutarhan lehmuisten suojassa olivat he toisilleen hyvästit sanoneet. Täällä olivat he muutamia hetkiä aikasemmin tunnustaneet molemminpuolisen rakkautensa ilman intohimoja, ilman suudelmia, vain kuivin sanoin.
— Hyvästi, luota minuun! oli nuori mies sanonut. Sitten oli hän kääntynyt kulkemaan puutarhan portille ja kadonnut väkijoukkoon. Hän ei ollut edes kertaakaan taakseen katsahtanut.
Nainen palasi kotiin.
Nyt seurasivat kirjeet. Ne uhkuivat rakkautta, toivoa ja tuottamusta. Hän työskenteli lujalla perustuksella ja oli varma menestyksestään. Hänen, hommansa onnistuivat yhä paremmin. Naisenkin kirjeet alkoivat käydä sydämmellisemmiksi. Ne tulivat yhä läheisemmiksi ja eräskin kirje päättyi sanoilla: «Ja minä suutelen sua tuhannen ja jälleen tuhannen kertaa.«
Mies sai kirjeistä uutta voimaa. Ne saivat hänessä aikaan suuren muutoksen. Entisestä turhamielisestä nuorukaisesta oli tullut järkevä ja ahkera mies, joka tunsi elämänhalua ja intoa. Mutta nainen, salonkien entinen tähti, oli äkkiä aivan kokonaan eronnut maailmasta. Nuorukaista hän vain ajatteli ja kirjeistä eli. Ei kenelläkään ollut aavistusta hänen salaisesta ihanasta lemmestään. Häntä kaivattiin, tuumailtiin ja kun hän siitä huolimatta yhä edelleen pysyi syrjässä kaikesta ja kun uusia tähtiä nousi seuraelämän taivaalle, niin hänen oikkuunsa totuttiin ja sitten hänet unohdettiin kuten unohdettiin sekin, joka jossain maailmalla ajelehti.
Siten oli kaksi vuotta kulunut. Hän oli suuressa lännessä hankkinut itselleen arvokkaan asemaan ja ansainnut runsaasti rikkauksia. Jokainen menestys häntä kiihotti, jokainen ansaittu dollari vei hänet päämäärää lähemmäksi.
Eräänä iltana istuessaan konttoorissaan ja kirjottaessaan kirjettä morssiolleen välähti hänen mieleensä ajatus: Mitäpä jos nyt lähtisin sinne ja toisin hänet luokseni? Aika on sopiva, liikkeestä voi saada vapautta elokuuhun saakka ― kolme kuukautta oli lomaa.
Muutamien päivien kuluttua hän jo keinui valtameren aalloilla.
Hän oli kirjottanut: «Ensimäisenä päivänä tuloni jälkeen tahdon tavata vain sinua ja puhella vain sinun kanssasi. Tahdon ensimmäiseksi pusertaa sinun kättäsi. Kello 2 junani tulee asemalle — ja minä menen sinne, missä sinuun tutustuin. Odota minua siellä. Nyt on kevät — ja sinun tulee olla siellä yksinäsi.«
Niin tapahtuikin
Päivä oli kylmä ja tuulinen. Heidän tuli tavata toisensa syrjäisessä puutarhassa erään ulkoravintolan edustalla. Pensaiden suojassa pitkin tietä asteli etäältä saapunut matkustaja edestakaisin. Hän oli juhlallisen vakava. Hän koetti johdattaa mieleensä morsionsa kuvan, mutta se ei hänelle onnistunut.
Pian saapuikin nainen. Mies meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä, — mutta niin kylmästi ja virallisesti...
Hän puhui matkoistaan, yrityksistään, — nainen elämästään. Ei kumpikaan sanallakaan maininnut kirjeitä ja niissä olleita asioita. Tuuli puhalsi yli vielä vähän vihertäväin ruokokenttäin ja ravisteli puiden oksia niin että nainen väristen kiinnitti päällysvaippaansa.
Ei sanaakaan rakkaudesta.
He alkoivat kuten ennenkin puhella eräästä äsken ilmestyneestä kirjasta, musiikista y. m. ja tunnit kuluivat. Mutta sittenkään eivät he voineet käydä oikein sydämmellisiksi.
Sitten saattoi mies nainen vaunuihin.
Silloin sanoi nainen:
— Arthur, eikö meillä muuten ole mitään sanomista toisillemme? Mutta tämä kysymys oli kylmä ja virallinen.
— Onpa kylläkin!
— Älkäämme Arthur pettäkö toisiamme. Me olemme olleet ja pysyneet toisillemme vieraina. Me rakastimme toisiamme vain kirjeissämme, joita tunnelmia ja seikkoja me emme voi todellisuuteen tuottaa. Me emme ole koskaan oppineet tuntemaan toisiamme, — unohtakaa siis minut ja matkustaa takaisin.
— Olette oikeassa, me olemme toisillemme vieraat.
Vaunut läksivät vierimään pois. Kauan Arthur seisoi paikallaan, mutta sitten hänkin läksi asemalle. Seuraava juna kiidätti hänet pois niiltä seuduilta. Ei halunnut hän nähdä vanhaa kotiaan ia kotoväkeään.
Mutta kun hän sitten uudessa kodissaan iltasin päivätyön päätyttyä vaipui ajatuksiin, niinhän monasti tunsi silmänsä kyyneltyvän.
Vieraita!
Ja siellä kaukana — kaukana — istui toinenkin ja itki — — ja luki vanhoja kirjeitä.
Vieraita!
Onni oli ollut pelkkä varjo.
Päivälehti no 124B 1.6.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
