Hautausmaalla.
Syksyn tuuli kierteli vinkuen vanhan kirkkotornin ympäri, rapisteli kuivuneita puunoksia, repi kellastuneita lehtiä irti ja heitteli niitä hautauskummuille.
Kamalan yksitoikkoisina ja pelottavan totisina kuin kammottavat aaveet kohosivat valkeat puuristit hietakummuista. Hiekassa, noin sylen syvyydessä jokaisesta rististä oli ihmisruumis haudattu, pää länteen ja jalat itään päin. Näin olivat he haudatut, nuo kerta tämän elämän eläneet ihmiset, että he sitten viimeisenä päivänä Herran kirkkauden idässä näkisivät.
Mutta vuosikymmenet kuluivat, eikä päivä vaan tullut. Ihmisruumiita kannettiin vaan lisää hautausmaalle, ja valkeita puuristejä lisääntyi saman verran.
Toisten luut olivat jo valjenneet, toisten luista vähäisiä osia ainoastaan jälellä. Mutta muuten olivat luurangot ihmeteltävän samannäköisiä …
Kaksi mustaa ammottavaa silmäkuoppaa... pitkät ja kapeat käsi- ja jalka-luut ... suut hirveän suuren ja irvistelevän näköiset. .. ja harvoilla oli kokonaiset hampaat…
Nämä luurangot olivat kerta olleet ihmisiä, eläneet ja iloinneet. Mutta ei heillä nytkään paha ollut olla maanalaisissa majoissaan. Siellä oli niin turvallista ojentaa luunsa suoriksi.
Mutta sattuipa joskus niin, että joku manalan asukkaista sai vielä nousta pimeästä haudastaan ja sai tuntea maininkia entisestä elämästään. Ajatukset ja muistot, jotka hautaan pannessa jäätyivät, palautuivat jälleen, ja elämää katseli kuin kaukaista, itselleen vierasta leikkiä... ikä se enää puoleensa vetänyt. Niin mielellään pujahti jälleen takaisin viileään maan poveen lepäämään, lepäämään, ijankaikkisesti lepäämään.
Niin, niin, sillä elämässähän ei juuri levätä saanut. Se oli alituista tuskallista levottomuutta.
Että Luoja kuitenkin kuoleman sääsi kaikkiviisaudessaan...
Niinpä nytkin tänä syysyönä, kello kahdentoista lyötyä, kaksi hautakumpua aukeni, ja kaksi luurankoa nousi haudoille istumaan. Toinen oli jo valjennut ja puhdas, toinen, kumarahartiainen, oli myöhemmin haudattu. Pääkallo oli vielä homeessa, ja pieniä valkeita matoja tippui luista keltaisille lehdille hautakummulle.
Surullisesti nyökähyttivät he päätänsä toisilleen, sillä eihän heillä mitään syytä iloitakaan ollut.
Kuiskien, ettei se toisia häiritseisi, alkoivat he puhella. Ja heidän leukansa nivelet narahtelivat pitkästä käyttämättömyydestä.
„Äiti rakas, sinäkin olet jo täällä. Kauanko olet ollut?” kysyi valkea luuranko toiselta.
„Monet pitkät vuodet elin vielä jälkeesi. Johan oli aika tulla minunkin. Tarpeekseni sain jo siitä leikistä.”
„Äiti, muistatko vielä minun kuolemani. Te istuitte molemmat rakkaat vuoteeni vieressä ja itkitte. Minä tunsin hänen läsnäolonsa vielä viimeisellä hetkelläkin. Hellästi silitteli hän kädellänsä hiuksiani ja painoi keveän jäähyväissuudelman otsalleni. Me yhdymme vielä tulevassa elämässä, ajattelin. Se oli suloinen ajatus. Tuskani olivat vaimenneet. Kuolema lähestyi. Minä tunsin sen viileän henkäyksen ylitseni ja vaivuin suloiseen huumeeseen. Monta kertaa ennen olin pelännyt ja vavissut sitä, sillä se oli tuntunut mustalta, julmalta tuntemattomalta, joka armottomasti riistää elämän ihmiseltä ja pakottaa hänet ehdottomasti alistumaan hirveän lakinsa alle. Mutta nyt minä tunsin ettei se julma ollut, ettei se armottomasti ihmistä pidellytkään. Se oli kuin vanha hyvä ystävä, joka riutuneelle tarjosi pyhää rauhaa, toi väsyneelle suloista autuutta. Ei tuskaa, ei kärsimyksiä enää! Kuinka suuri vapahtaja, kuinka suloinen kuolema on!”
„Niin, suuri, mahtava on kuolema-vapahtaja, lapseni”.
„Ja sitten, äitini, minä olin näkevinäni kuinka taivaan portit aukenivat. Enkeleitä oli niin äärettömät laumat. He aukaisivat tien lavitsansa minulle. Jeesus odotti minua, äitini, ihana hyminä kaikui taivaan kultaisissa holvistoissa. Jeesus ojensi lävistetyt kätensä minua kohti ja lausui:. Minä sanon sinulle, nouse ylös! Ja minun sieluni läksi kirkastettuna liitämään ylös. Niin kaukana oli taivas sittenkin, vaikka sen juuri edessäni olin nähnyt. Minä kohosin, kohosin. Kaikki ympärilläni oli niin kirkkaan kuultavaa ja kepeää. Mutta yhtäkkiä musteni kaikki, oli kuin sydämessäni olisi jotain ratkennut ja minä olisin syöksynyt syvälle mittaan pimeyteen. Se hautasi kaikki. Ihanuus oli kadonnut. Mitään en sitten enää muista”.
„Sinä kuolit juuri silloin. Silloin oli vasta kaikki lopussa”.
„Niin, minä kuolin ja minut tuotiin tänne. Mutta kuinka jaksoi sulhoni elää jälkeeni? Kerro minulle hänestä, kerro vielä maailmasta”.
„Ei sieltä mitään kerrottavaa ole, lapseni. Ole tyytyväinen siihen jota eläessäsi sait. Sinun elämäsi oli ihana kauttaaltaan. Se oli kuin suloinen unelma. Sait rakkautta yltäkyllin. Et tarvinnut tulla tuntemaan pettymystä, et elämän varjopuolia. Jos kauemmin olisi sinun elää tarvinnut ei sinuakaan säästetty olisi. Elämä on julmaa leikkiä, lapseni. Onnellinen se jonka ei sitä kokonaan tuntea tarvitse”.
„Niin, mutta hän — — — ?”
„Hän unohti sinut pian ja meni kihloihin toisen kanssa. Se on elämän meno, lapseni. Ei yhden poistuminen paljoakaan merkitse. Onhan toisia kyllin”.
„Niinkö äitini. Unohtiko hän minut. Sitäkö on sitten se suuri, luja rakkaus! Kuinka minun silmäni harhakuvia eläessäni näyttivät”.
„Se oli hyvä vaan. Kuinkas muuten olisit elämäsi kantaa jaksanut, lapsi raukkani”.
„Äiti rakas, olihan sinun rakkautesi kuitenkin pysyvää ja kokonaista? Kaipasithan minua vielä kuoltuani?”
„Lapseni, mikään ei ole maanpäällä pysyväistä. Unohdin sinut. Kuoltua on tämä maailma vieras meille, me kuulumme olemattomuuden valtakuntaan. Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tulemaan. Se on se kuoleman suuri ja suloinen laki, jonka alle kaikkien täytyy alistua”.
„Mutta mitä arvoa meidän elämällämme on sitten. Miksi elämme?”
„Me elämme siksi että olemme sattuneet syntymään, me elämme ilman suurempia tarkotuksia. Me aherramme siksi että meidän pienellä persoonallamme oli se elämä mahdollisimman mukavaa, ja sittenkun voimat ovat käytetyt me kuolemme, pieni elämämme kiertokulku on lopussa, me katoamme tuonne äärettömään olemattomuuteen. Se on hyvä vaan. Niin helppohan on nukkua tuolla haudan hiljaisuudessa. Ei mitään tunne, ei ajattele. — Meillä on jo aika mennä sinne taas. Emme kuulu tänne”.
„Kuule äiti vielä, mutta viimeinen tuomio, viimeinen tuomio...?”
Mutta kyyryselkäinen luuranko ehti jo kadota haudan syvyyteen. Näytti kuin hänen hampaaton, hirveännäköinen suunsa olisi sinne pujahtaessa hymyillyt, ja homeinen päänsä surullisesti nyökähtänyt, sekä ennen ajattelevien, viisasten silmien mustista aukoista olisi vielä joku totuus esille tahtonut päästä.
Toinenkin oli jo kadonnut pimeään majaansa. Siellä oli kuitenkin paras olla. Ei mikään häirinnyt, pääsi lepäämään, lepäämään, ijankaikkisesti lepäämään.
Niin, niin, sillä elämässähän ei juuri levätä saanut. Se oli alituista tuskallista levottomuutta. Että Luoja kuitenkin kuoleman sääsi kaikkiviisaudessaan.
M. H.
Päivälehti no 136B 15.6.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
