Vainottuja.
(Kristian V:nen ajoilta)
Kirj. Kristofer Janson.
(Suomennos Päivälehdelle.)
IX
Viisi vuotta oli Talleiv elänyt tunturilla. Kesät asui hän jossain luolassa tai venevajassa, talvisin hän asui aina jossain seudun useista paimenmajoista. Talonpojat olivat kylläkin kilttejä ja tahtoivat häntä kaikin tavoin auttaa, parhaansa mukaan, mutta he eivät kuitenkaan halunneet joutua tekemisiin esivallan kanssa. Ja jos tulisi selville, että he tiesivät Talleivin olinpaikan ja sallisivat hänen esteettömästi asustaa heidän paimenmajoissaan, niin kohtaisi heitä lain rangaistus. Sentähden he olivat varoillaan ja aina lähettivät Talleiville sanan varottaakseen häntä lähestyvästä vaarasta. Herra Laurits Folkvardson oli jo useat kerrat ollut apulaisineen tuntureilla nuuskimassa, mutta he eivät olleet koskaan saaneet Talleiviä käsiinsä. Talonpojat aina vakuuttivat Talleivin luvatta tunkeutuneen heidän majoihinsa ja lupasivat parhaansa mukaan auttaa voutia hänen yrityksissään saada Talleiv vangituksi, mutta samalla he lähettivät Talleiville kehotuksen olemaan varoillaan. Oli aina sellaisia, jotka vaihtoivat hänen otuksensa ja lankansa ruoka- ja ampumavaroihin hänen yön pimeässä hiipiessä taloihin ja varovasti nakuttaessa talonpoikain ikkunoihin. Jos ei niin olisi ollut, niin ei Talleiv olisi saattanut elää, sillä siksi vanha hän jo oli. Olihan hän jo täyttänyt kahdeksankymmentä vuotta. Talleiv väsyi tähän rasittavaan elämään. Hänestä kävi sietämättömäksi retkeillä kentillä aamusta iltaan oli sitten sää millainen tahansa hankkimassa jokapäiväistä leipää, kulkea monet päivät sinne tänne saamatta mitään saalista ja sitten saapua yksikseen pimeässä kolkkoon kotiin tietämättä täytyisikö hänen heti kynnykseltä paeta pimeään yöhön; mahdottomaksi kävi kuunnella jokaista ääntä ja heti epäillä takaa-ajajien olevan hänen kintereillään. Sellaisina hetkinä alakuloisuuden mieltä painostaessa hän lauloi tuon laulun, jonka hän retkillään oli itse sepittänyt. Silloin hän istui rahilla ja tuijotti tuleen.
”Kylläpä sinä höpiset, Talleiv”, sanoi Signe. ”Eikö meidän tule kiittää Jumalaa niinkauan kuin meillä on katto päämme päällä? On useita, joilla ei ole edes asuntoa. Mitenkähän lienee Hansinkin laita, jos hän muuten enään elossakaan on”. Ja hän kuivasi silmään nousseen kyyneleen.
”Minä nykyisin usein ajattelen Hansia”, sanoi Tolleiv. ”Häntäkin onnettomuus odottamatta kohtasi. On merkillistä, että hän ei ole antanut mitään tietoja itsestään”.
”Hän on kai paleltunut kuoliaaksi tai hukkunut. Onnettomuus tulee harvoin yksinään. Ja kuinka hyvä Hans olikaan, — ei hän kärpäsellekään tahtonut pahaa tehdä. Ja sittenkin joutui hän moisen kohtalon alaiseksi! Tiedätkö, Talleiv, että hän piileskeli pensaan takana kun Torbjörnin arkkua vietiin hautaan? Hän tahtoi kaikkien huomaamatta hiipiä arkun alle, sillä silloin olisi hän saavuttanut rauhan, mutta ratkaisevalla hetkellä ei hän voinut aijettaan toteuttaakaan.
”Kylläpä muutamien kohtalo on omituinen. Siitä avioliitosta oli sinulle vähän iloa, Signe”.
”Eipä suuria, ei täällä maan päällä suurta iloa ole. Mutta minä en tule koskaan unohtamaan kuinka kilttejä sinä ja Sylvi olitte minulle kun otitte minut vastaan ja annoitte luonanne asua”.
”Kyllä sinä omasta puolestasi taloa hyödytit, niin ettei mitään kiittämistä. Ja jollei minulla olisi nyt Sylvin kuoltua ollut sinua niin kylläpä Talleivin elämä olisi harmaata ollut. Jumala sinua palkitkoon”.
”Hän myös sinuakin, Talleiv, palkitkoon”.
Oli ilta. Nuo kaksi rauhatonta istuivat kahden majassaan. Ovelle koputettiin äkkiä. Talleiv säpsähti ja hypähti tuoliltaan, tarttui pyssyyn ja meni ovea kohti. Signen rukki taukoi pyörimästä.
”Ken siellä?” kysyi Talleiv.
”Kulkija joka yösijaa pyytää”, kuului vastaus.
”Oletko yksin?”
”Aivan yksin”.
Sitten Talleiv avasi oven. Tupaan astui mies laukku selässä.
”Hyvän iltaa ja Jumalan rauha tupaan”, sanoi mies ja tervehti.
”Samaa sinulle”, vastasi Talleiv ja Signe yhtaikaa.
”Onko mahdollista saada yösijaa. Ulkona puhaltaa kylmä tuuli, ja minä olen kulkenut pitkiä matkoja”.
”Jos tyydyt siihen mitä tarjota voimme, niin olet tervetullut”, vastasi Talleiv.
Signe oli pyyhkäissyt rahin ja asetti sen tulen ääreen. ”Istuhan rahille”, kehotteli hän.
”Enpä odottanut karulla tuntureilla saavani osakseni näin suurta ystävällisyyttä” sanoi mies istuutuessaan rahille.
Signe täytti kupin oluella, jonka sanotun talonpoika oli heille lähettänyt kiitokseksi ammutusta porosta. ”Sinä olet kai janoinen”, sanoi hän.
”Kiitos, vastasi mies, joi ja asetti sitten kupin liedelle. Voisitko sinä kertoa minulle jotain Talleivistä metsässä, joka täällä kuuluu kuljeskelevan?” kysyihän edelleen.
”Haetko häntä?”
”Haen, sillä minä olen hieman sukua hänen kanssaan”.
”Sukuako?” toisti Talleiv ja tarkkaan katseli puhujaa. ”Ethän suinkaan liene Hans?”
”Kyllä, Hans on nimeni. Olenko siis tavannutkin Talleivin? Sitä minä arvelinkin”.
”Mutta sano minulle...”
”Ja tämä on Sylvi, eukkosi”, keskeytti Hans. ”Voitteko sanoa, onkohan Signe vielä hengissä?”
Signe oli istuutunut liedelle. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi ja tuijotti vieraaseen mieheen.
”Oletko todellakin Hans?” kysyi hän hiljaisella äänellä ja ojensi kätensä. ”Kylläpä on kulunut pitkä; aika siitä kuin viimeiksi toisemme tapasimme”.
”Entä Sylvi sitten?”
”Sylvi kuoli kymmenen vuotta sitten, vastasi Talleiv, ja Signe on ollut luonamme siitä lähtien kuin tuo seikka tapahtui, sinä tiedät”.
Hans katsoi Signeen ja Signe Hansiin. Heidän kätensä pusertuivat yhteen, ei kumpikaan tahtonut kättään päästää.
”Sinä olet käynyt vanhaksi”, sanoi Hans.
”Sinä myöskin, Hans”, vastasi Signe. ”Mutta on kuitenkin omituista, että me tässä elämässä vielä kerran toisemme tapasimme. Kyllä sittenkin on Jumala olemassa”.
”On kylläkin, Signe”, sanoi Talleiv. Mutta missä olet sinä näin kauan retkeillyt Hans ja miksi et sinä koskaan ole antanut mitään tietoja itsestäsi?”
”Ei ole niinkään helppoa lähettää Ruijasta tietoja ja siellä olen minä retkeillyt”, vastasi Hans. ”Ja luonnollisesti täytyy vainotun miehen olla varovainen. Kotiin en missään tapauksessa saattanut palata ja silloinpa oli yhdentekevää luulitteko minun kuolleen”.
”Mutta sitten sinä sittenkin palasit kotiin”, sanoi Talleiv.
”Ja nyt sinä jäät tänne sekä jakelet kanssamme hyvät ja pahat”, sanoi Signe, — hän tuontuostakin esiliinalla kuivasi silmiään.
”Enpä suinkaan, kyllä minun täytyy jälleen retkeilemään lähteä”, sanoi Hans. ”En tahdo teille enään hankkia suurempaa onnettomuutta. Olen näinä vuosina ponnistellut kootakseni rahaa sen verran että voisin ostaa itseni vapaaksi. Ja nyt on minulla rahat taskussa. Mutta nytpä on minulle kerrottu, että on vahvistettu uusi laki, joka ei hyväksy vapaaksiostoa. Nyt menettää päänsä jokainen, joka on tullut murhan tehneeksi”.
”Ei täällä enään ole turvallista asua”, sanoi Talleiv. Lauritz Folkvardson on oikea verikoira. Hän on paperille pannut kaikki ne, jotka viime kolmenkymmenen vuoden kuluessa ovat murhan tehneet sitä sovittamatta ja kirkonmäellä on hän kuuluttanut antavansa palkinnon sille, joka häntä auttaa saamaan näitä rikoksellisia vangituiksi. Sinun nimesi, Hans, oli listalla ensimmäisenä, niin että kylään sinun ei ole meneminen”.
”Sinä voit huoleti viipyä täällä muutamia päiviä ja levätä; sitten saatamme asiasta lähemmin puhua”, sanoi Signe. ”Onpa hauskaa Hans, että todellakin olet tullut!”
”Muistatko Hans kuinka me innokkaasti riekkoja metsästelimme?” kysyi Talleiv. Nyt me itse olemme muuttuneet riekoiksi, ja pitäjäläiset ajavat meitä takaa”.
”Totta puhut Talleiv”, vastasi Hans. ”Eipä ole riekkojen hyvä elää. Mutta kerrohan minulle kuinka sinä olet joutunut vainottujen joukkoon”.
”Kerrohan sinä ensin kaikki seikkailusi”, kehotteli Signe.
Ja Hans kertoi kuinka hän jalan oli kulkenut pohjoiseen päin aina Lofoteniin saakka, kuinka oli ollut kalastamassa, lappalaisten kanssa kuljeskellut tuntureilla, ollut Valkealla merellä venäläisten kanssa, sanalla sanoen, ollut mukana mitä omituisimmissa seikkailuissa.
Talleiv ja Signe kuuntelivat puhetta poronlihan pannussa käristessä. Ja sitten Talleiv kertoi kaikki vastoinkäymisensä. He istuivat myöhään yöhön jutellen eivätkä lainkaan huolineet tuulesta, joka majan nurkissa ulvoi ja vinkui.
”Mutta mitäpä me tässä turhia loruilemme emmekä päästä Hansia levolle”, sanoi Signe. ”Kyllä kai sinua jo väsyttääkin. Teenkö hänelle vuoteen lattialle, Tolleiv?”
”Minä luulen vuoteen olevan kyllin leveä meille kolmellekin, lattialla on vetoa”, sanoi Talleiv. ”Sinä Signe saat maata keskessä, niin lämmitämme toisiamme”.
”Eipä uni taida tulla silmään kun muistelen tämän päivän tapahtumia”, arveli Hans.
Pian nuo kolme vainottua kuitenkin lojuivat samassa vuoteessa. Väsymys valtasi heidät. Pian Talleiv ja Hans kuorsasivat. Signe yksin valvoi ajatellen päivän tapauksia sekä millaiseksi tulevaisuus muodostuisi. Hänen täytyi hyväillä Hansia, hän ei voinut haluaan vastustaa.
Hans viipyi heidän luonaan viikon, ei uskaltanut kauemmin. Tavalla tai toisella oli levinnyt tieto, että hän oleskeli paikkakunnalla, ja jos Lauritz Folkvardson tämän saisi tietää, niin olisi Hans mennyttä miestä.
Nyt hän seisoi laukku selässä ja sauva kädessä valmiina jälleen lähtemään pohjoiseen päin taivaltamaan. Signe ojensi hänelle kupillisen olutta erojaisiksi. Hän joi sen tyhjiin ja sitten kaikin voimin heitti kupin kattoon. Se meni sirpaleiksi.
”Arvasinhan sen”, sanoi Hans, ”täällä en koskaan saisi rauhaa. Jos kuppi olisi jäänyt ehyeksi, niin olisin ehkä minäkin jäänyt, olisihan se ollut hyvä merkki. Nyt minä teitä kaikesta kiitän”.
Signe istuutui rahille ja alkoi itkeä.
”Ota minut mukaasi, Hans”, pyyteli hän.
”Jos se olisi mahdollista, niin erinomaisen mielelläni sen tekisin”, vastasi Hans. ”Mutta emmehän voi kerjäläisten tavalta kuljeksia paikasta toiseen, ja mitenkä Talleivin kävisi? Minä olen nuorempi ja tulen aina toimeen”.
”Tule, niin saatamme Hansia jonkun matkan”, sanoi Talleiv.
Signe otti päällystakkinsa ja seurasi mukana. Hän piti Hansia kädestä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa, mutta miehet puhelivat. Hans silloin tällöin pusersi Signen kättä. He seurasivat Hansia Mysum paimenmajalle saakka. Siellä Hans sanoi hyvästit. Signe seisoi ja katseli hänen jälkeensä. Kun Hans kokonaan katosi puiden peittoon vaipui Signe maahan.
Mutta rahat, joilla Hans oli aikonut ostaa itsensä vapaaksi, oli hän antanut Talleiville.
X
Talleivin oli ollut vaikeata saada Signe sinä päivänä kotiin. Hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi astua. Hän heittäytyi lumeen ja pyysi saada jäädä siihen makaamaan. Kotiin saavuttuaan kävi hän levolle. Eikä hän enää ylös noussutkaan. Päivä oli hänelle ollut liian raskas. Hän oli kestänyt nälkää, ponnistuksia ja puutetta, mutta yli voimain meni tavata hänet, jota nuoruuden päivinä oli rakastanut ja sitten taas erota hänestä. Hän muisteli ja ajatteli Hansia; hän tahtoi nousta vuoteelta ja lähteä Hansin kanssa kuljeksimaan. Talleivin täytyi väkisten pysyttää hänet vuoteessa. Hän ei uskaltanut jättää Signeä hetkeksikään yksikseen. Olipa onni, että heillä oli ruokaa kotosalla, jotta nälkäkuolemasta siirtyivät.
Viikkoa myöhemmin oli Signe vainaja.
Talleiv istui vaieten vuoteen ääressä. Hän oli aivan menehtynyt. Mitä tuli hänen nyt tehdä? Kuinka hän nyt tulisi toimeen? Kylläpä tämä hurja elämä oli sitkeä. Onnellinen Signe, joka oli päässyt maailmasta pois!
Eiköhän olisi parasta että hän menisi ilmottautumaan esivallalle? Saisivat sitten tehdä, hänen kanssaan mitä parhaaksi katsoisivat. Täytyihän joka tapauksessa saada Signe hautaan kunniallisella tavalla ja silloinpa Talleivkin ennen kuolemaansa vielä kerran pääsisi Herran pöydän ääreen. —
Talleiv oli valmis sanomaan hyvästit tuntureille. Koira ulvoi ja lähenteli isäntäänsä.
”Sinua ainakaan ne eivät saa pahoin kohdella”, sanoi hän itsekseen, otti pyssyn olaltaan ja ampui. Koira vaipui maahan, nuoli Talleivin kättä ja kuoli.
”Siinä kuoli viimeinen ystäväni”, sanoi Tolleiv. ”On minulla sentään yksi, ja se on kuolema”, lisäsi hän katkerasti.
Hän katsoi kauan tuntureille, tarttui sitten kelkan nuoraan ja läksi taipaleelle.
Eräänä talvipäivänä, ennen pimeän tuloa, herätti papin päivällisunestaan raivokas koiranhaukunta ja hiljainen nakutus hänen työhuoneensa ikkunaan. Pappi katsahti ikkunaan. Ulkona seisoi pitkä, mutta kumaraharteinen mies, jonka lumivalkea tukka riippui olkapäille ja jonka kasvoja peitti valkea parta. Hän oli puettu lammasnahkaturkkeihin, olalla oli pyssy ja kädessä kelkkanuora.
”Minä haluaisin papin kanssa puhua pari sanaa, mutta en uskalla koiran tähden pihalle tulla”, sanoi mies.
Pappi käski palvelijan poistamaan koiran. Itse meni hän miestä vastaan.
”Minä olen Talleiv metsäläinen ja tulen antautumaan esivallalle”, sanoi mies. ”Mutta ensin tahtoisin saada Signen, vaimoni sisaren, ruumiin kunniallisesti hautaan. Minä maksan hautauksesta”.
Pappi aivan pelästyi tämän kuullessaan. Hän kutsui heti väkensä saapuville.
”Pitäkää silmällä tätä miestä, huusi hän, ja hengellänne te vastaatte siitä, että hän ei pääse pakoon. Juoskaa heti nimismiehen luo ja käskekää hänen apulaisineen tulemaan tänne”.
”Ei niin paljon vaivaa”, sanoi Talleiv väsyneesti hymyillen. ”Minä en pure enkä potki”.
”Mies on hyvin raju ja vaarallinen pahantekijä”, kuiskasi pappi eräälle miehelle.
Tämä vain nyökäytti päätään. Lauritz Folkvardson ihastui suuresti saatuaan papin sanan. Hän oli saavuttanut tarkotuksensa. Hänestä oli todellakin tullut nimismies ja hänen nyt tuli suuressa määrin osottaa virka-intoaan. Vihdoinkin oli hän saanut kiinni tuon vaarallisen miehen, joka aina oli välttänyt hänen paulansa. Nyt täytyi esimerkin vuoksi lain esiintyä kaikessa arvokkuudessaan ja ankaruudessaan.
Ylpeänä ja voitonriemuisena tuli hän vankilahuoneeseen kun Talleiv oli ensin sinne tuotu.
”Joko vihdoinkin tulet, vanha pahantekijä, kaikkien syntiesi raskauttamana”, alkoi herra Lauritz keskustelun. ”Herran käsi saavuttaa myöhään, mutta varmasti”.
Talleiv katsoi häneen terävästi.
”Sinä olet se mies, jolle minä annoin asunnon ja ruokaa eräänä synkkänä syysiltana”, sanoi hän. ”Se on suurin synti minkä olen tehnyt”.
”Minä luulen, että sinä tulet kyllä tunnustamaan toisetkin syntisi”, sanoi herra Lauritz.
Hän käski panna Talleivin käsirautoihin ja asetti vahdit ovelle. Sitten lähetettiin pappi kääntämään Talleivia ja pehmittämään hänen paatunutta sydäntään. Talleiv ei puhunut mitään ja antoi papin puhua, sitten hän kysyi: ”Onko Signe haudattu? Minä en ole kuullut kirkonkellojen soivan”.
”Oikeuden edessä syytetyille pahantekijöille ei kelloja soiteta”, vastasi pappi. ”Sitäpaitsi ei ole ilmotettu mitenkä hän kuoli. Ehkä sinä olet siinäkin mukana ollut”.
Talleiv katsoi hämmästyneenä pappiin.
”Tarkotatko, että olen tappanut hänet?” kysyi hän.
”Sitä en ole sanonut; mutta sinulle saattoi olla eduksi, että todistaja kuoli ennenkuin sinä itse jouduit oikeuden eteen”.
Talleivin sisu alkoi kiehua. Häntä halutti lyödä tuo mies maahan samoin kun oli tehnyt sille miehelle, joka oli tullut häntä vangitsemaan. Mutta olihan hänellä esivalta edessään. Kylläpä esivalta kaikkea keksiikin!
”Kyseessä oleva nainen on haudattu hautausmaan viereen eikä hänen haudallaan ole luettu eikä laulettu. Hän oli kuten ainakin lain kiroama”.
Talleiv istui rahilla ja painoi päänsä käsiinsä. Nyt purskahti hän itkuun, joka ei näyttänyt ottavan koskaan loppuakseen.
”Ei edes siunattuun maahan”, huokasi hän. ”Mitä olemme me kaksi raukkaa tehneet?”
Pappi lähestyi ja pani kätensä hänen olalleen. Talleiv nousi ylös.
”Älä koske minuun!” huudahti hän.
Pappi kiiruhti pois hänen luotaan ja kun Talleiv rauhottui, sanoi hän:
”Sinä kysyt, mitä sinä olet tehnyt? Eikö sinun oma omatuntosi syytä sinua? Tarvitseeko sinun kuulla minulta syntiluettelosi?”
”Onko tämän kaiken aiheuttanut ne muutamat oksat, jotka kuninkaalta olen ottanut?” kysyi Tolleiv. ”Mutta saatatko sanoa minulle, pappi, mitä hyötyä toisessa maassa asuvalla kuninkaalla on maahan pudonneesta ja siinä mätänevästä oksasta? Vahingoittaako häntä tai jotain toista ihmistä, että köyhä mies kokoilee niitä ja vie ne kotiinsa”.
”Varkaus on varkautta, olkoon se sitten suurta tai pientä, vastasi pappi. Mutta se on nyt aivan vähäpätöinen asia sen suuren siveettömyyden rinnalla mistä sinua on syytetty. Olethan elänyt avioliitossa oman piikasi kanssa, vaikka teitä ei ole vihitty”.
”Sen sinä valehtelet”, huusi Talleiv.
”Onhan, onhan olemassa todistajia niin että ei auta kieltää”, vastasi pappi tyyneesti.
”Todistajia”, sanoi Talleiv ja nauroi ääneen. ”Olikohan tuo nyt niin vaarallista, että hän tuli luokseni ja hiukan minua lämmitteli kylmässä yössä kun meidän oli vilu... vanhoja ihmisiä olimme molemmat? Olihan hän muuten jo ennestään naimisissa ja hänen miehensä elää vieläkin”.
”Onko se mahdollista? Silloinhan rikos on sitä kauheampi”, huudahteli pappi. ”Rakas mies, tunnustakaa syntinne Jumalalle, elkää enään sydäntänne paaduttako. Muistakaa, että ikuinen helvetti odottaa kaikkia niitä, jotka syntejään tunnustamatta kuolevat”.
Tolleiv oli hetkisen ääneti. Sitten hän vakavana sanoi:
”Sano minulle pappi, onkohan taivaassa esivaltaa?”
Pappi säpsähti.
”Esivaltaako”, toisti hän. ”Esivaltahan on Jumalan asettama. Etkö tiedä Paavalin sanovan: Esivalta on Jumalan asettama eikä se miekkaa hukkaan kanna”.
”Ei siis sielläkään saa vainottu rauhaa!” sanoi Talleiv hiljaisesti. Senjälkeen ei hän kernaasti vastannut papin puheisiin.
Talleivin kanssa pantiin toimeen kuulustelu. Hänen syntiluettelonsa oli sekä pitkä että leveä, — hän oli varastanut halkoja ja luvattomasti kaatanut puita kuninkaan metsässä. Hän oli lyönyt erään miehen melkein puolikuoliaaksi, vaikka tämä mies oli suorittanut lain asioita, hän ei ollut saapunut haastopäivänä paikalle, vaikka häntä oli kuulutettu, hän oli sisäänmurtautunut paimenmajoihin. Mutta raskain oli syytös salavuoteudesta. Siihen herra Lauritz Folkvardson pani suurimman painon, sillä siitä oli kuolema rangaistuksena.
Mutta sen synnin Talleiv jyrkästi kielsi.
Sitten hänet vietiin jälleen vankilaan ja sitten uudelleen tutkittavaksi. Lopuksi Talleiv pökertyi niin ettei hän tiennyt mitään. Yksitoikkoinen elämä kopissa ilman työtä — hän joka oli tottunut retkeilemään raittiissa ilmassa tuntureilla kesät ja talvet — mursi hänet kokonaan. Hän ei tietänyt mitä sanoi tai teki. Hän melkein katui tuloaan kylään, sillä eihän Signekään ollut päässyt siunattuun maahan eikä hän itsekään saisi sakramentteja ennenkuin tunnustaisi, oli pappi sanonut.
Olisi epäilemättä parempi vapaana miehenä tunturilla nähdä nälkää ja vilua kuin täällä kopissa pilkattuna elävältä mädäntyä. Jospa edes nuo kiusanhenget pappi ja nimismies jättäisivät vankiparan rauhaan, — mutta eipä vaan ne seurasivat kun takkiaiset. Pappi puhui kuudennesta käskystä ja suuttui hirveästi kun Talleiv hyvin avomielisesti tunnusti jo aikoja sitten unohtaneensa kymmenet käskyt sekä ettei hän myöskään tiennyt oliko hän niitä koskaan oppinutkaan, sillä koulumestari, jonka tuli heille niitä opettaa, ei edes itsekään osannut oikein sujuvasti lukea. Ja tuo ilkeä herra Lauritz Talleivia tuon tuostakin muistutti kuinka tämä eräänä yönä oli kutsunut Signen luokseen.
Talleiv huomasi pian että esivallan kynsiin joutunut ei koskaan siitä vapaaksi pääse. Olipa melkein parasta saada kaikki yhdellä kerralla päättymään ja antaa myöntävä vastaus herrojen kaikkiin kysymyksiin. Sitähän ne kai tahtoivatkin. Hän ei myöskään ymmärtänyt mitään kaikesta siitä mitä herrat papereistaan lukivat hänen omina tunnustuksinaan.
Talleiv huononi päivä päivältä, hän oli käynyt melkein typerämieliseksi ja puhui ristiin kuulusteluissa. Eräänä päivänä herra Lauritz Folkvardson jälleen tuli koppiin häntä kiusaamaan. Talleiv äänettömänä kuunteli hänen puheitaan ja soimauksiaan. Sitten hän nöyrästi kysyi:
”Jos minä tunnustan niin kuolema kai minua odottaa”.
”Niin, kuolema kylläkin, mutta silloinpa sitä tyyneella omallatunnolla kuoleekin”, vastasi herra Lauritz.
”Ja silloin ei kai myöskään suuria merkitse onko omallatunnolla enemmän tai vähemmän syntiä, kuollahan sitä joka tapauksessa täytyy!” arveli Talleiv.
”Mitä sinä sillä tarkotat?”
”Tätä näin” vastasi Talleiv. Samalla nousi hän ylös ja kahleihin kytketyllä kädellään löi hän herra Lauritzia kasvoihin niin että veri räiskähti nenästä ja suusta.
Herra Lauritz hoiperteli ja huusi. Vahti tuli koppiin. Talleiv seisoi keskellä lattiaa loistavin silmin ja sanoi:
”Se helpotti”.
Talleivin loppu aikoi lähetä. Hän kääntyi niin sairaaksi, ettei mitään hyödyttänyt viedä häntä kuulusteluihin. Hän ei ymmärtänyt heidän kysymyksiään eikä omia vastauksiaan.
Noudettiin pappi. Hänellä oli mukanaan sakramentit. Vahtihuoneessa seisoivat vouti ja herra Lauritz keskustellen.
Pappi tuli koppiin. Talleiv virui vuoteella silmät ummessa ja hengitti syvään. Pappi istuutui ja tarttui vangin käteen.
”Olen täällä ja mukanani on Herran ruumista ja verta, joka sinut vapahtaa kaikesta synneistäsi, kuiskasi hän, mutta ensin tulee sinun täydellisesti tunnustaa itsesi syylliseksi”.
Vanki käänsi päänsä ja katseli tylsästi pappiin.
”Kahdeksankymmentä vuotta”, änkytti hän.
Pappi yhä vaan jatkoi:
”Tunnustatko siis olevasi Jumalan edessä suuri syntinen ja arvoton nauttimaan hänen armonsa?”
”Tunnustan”, vastasi Talleiv koneellisesti.
”Tunnustatko olevasi syyllinen kaikkiin niihin rikoksiin mistä sinua syytetään?”
”Tunnustan”.
”Tunnustatko olevan oikein, että sinut niistä tuomitaan muille pelotukseksi ja varotukseksi”.
”Tunnustan”.
”Oletko taipuvainen tämän kaiken tunnustamaan todistajien läsnä ollessa”.
”Olen”.
Pappi avasi oven eteiseen.
”Voitto, hyvät herrat”, huusi hän. ”Vihdoinkin on minun onnistunut pehmentää tuo paatunut sydän. Astukaa sisään, vanki on taipuvainen uudistamaan tunnustuksensa”.
Vouti ja herra Lauritz tulivat koppiin.
”Tahdotko nyt näille herroille uudistaa sen mitä minulle olet tunnustanut?” kysyi pappi ja tarttui jälleen vangin käteen.
Talleiv käänsi katkenneen katseensa herroihin. ”Signe”, kuiskasi hän, ”tule tänne luokseni hetkiseksi. Signe, minun on niin vilu!”
Herrat tuijottivat hämmästyneinä toisiinsa. Mutta Talleiv huoahti ja hänen henkensä meni siihen maahan, mistä ei vouti, ei nimismies eikä pappi häntä saavuttaisi, missä vainottu ei tarvitse siunattua maata tai sakramentteja saavuttaakseen oikeutta ja rauhaa.
Loppu
Päivälehti no 102 4.5.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
