Kuitti.
(Suomennos Päivälehdelle.)
Vanha ystävättäremme oli kuollut. Harmaitten kutrien ympäröimät ystävälliset kasvot, lempeä, miellyttävä ääni, herttainen käytös ja erinomainen taito seurustella ja sopia jokaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa hän joutui tekemisiin; siinä jälkeen jättämänsä mieluisa muisto. Sitäpaitsi oli hän testamentissaan määrännyt hiukan rahoja sekä muutamia kalleuksia eräälle kaukaiselle sukulaiselle. Kaiken muun omaisuutensa oli hän määrännyt meille.
— Eihän täällä juuri sanottavia rikkauksia ole, huomautti vaimoni, joka oli kanssani vanhanneidin huoneustossa. Tämän pienen lippaan pidämme häneltä kumminkin muistona, kaiken muun tavaranmyymme tahi lahjotamme.
Sanottu ja tehty. Kun kaikki oli järjestetty ja kuletettu pois läksimme kotiin. Yhtä sekä toista otimme mukaamme m. m. vainajan paperit, joita olikin koko joukko, sillä hänellä oli tallessa kaikkein pienimmät ja mitättömimmätkin paperit.
Valitsimme hiljaisen ja tyynen hetken läpi lukeaksemme kaikki vainajan paperit ja sitten repiäksemme turhat. Kummallakin meistä oli oma kirjekasansa kuitteja, jäljennettyjä runoja ynnä muita papereita. Yksitellen tahdoimme lukea ne ja sitten hävittää.
Jatkoimme siten työtämme, ainoastaan silloin tällöin katkaisimme äänettömyyden lujaa lukemalla jonkun kirjeen tahi huudahduksella ihmetellen rakkaan ystävätärvainajamme turhien paperien tallettamishalua.
Olin juuri tyhjentänyt teekuppini ja aijoin uudistetuilla voimilla syventyä työhöni kun vaimoni iloisesti nauraen sanoi:
— Mutta kuulehan vaan. Kuitti villatavarain kauppias Rosilta. Yhdet parit uimahousuja 80 penniä. Mihinkähän vanha neiti lienee käyttänyt uimahousuja?
Minunkin täytyi nauraa tuolle omituiselle kuitille. Mutta äkkiä johtui jotain mieleeni, joka heti katosi nauruni.
— Nyt juuri muistuu mieleeni eräs onnettomuuden tapaus, kaiketi sinäkin muistat sen? Se tapahtui noin parisen vuotta sitten. Mutta et luultavasti niin seikkaperäisesti muistane sitä, sillä silloin et ollut täällä.
— En tiedä lainkaan mistä puhut.
— Sen pikku pojan onnettomuudesta ... Kun meidän hyväluontoinen Aliidamme oli asunut täällä jonkun kuukauden tutustui hän erääseen leskeen, jonka oli vähistä varoistaan elättäminen kuusi tai seitsemän lasta. Luonnollisesti oli leskellä täysi tekeminen eläessään sellaisen lapsijoukon kanssa. Leski ei ollut onnen suosima, mutta koetti kuitenkin antaa lapsilleen kohtuullisen kasvatuksen. Luulen että ”täti” — siksihän kutsuivat häntä sekä vanhat että nuoret — auttoi leskeä niin paljon kuin varansa myönsivät.
Eräs lesken nuoremmista oli hänen lemmikkinsä, mutta kyllä poika olikin kaunis, suuret tummat silmät, punaiset posket ja kullasta sydän. Vanhemmat veljensä olivat hänen ihanteensa ja niin pian kuin hän suinkin saattoi pyrki hän heidän ja heidän ystäviensä seuraan, että hänkin pääsisi osalliseksi heidän leikkeihinsä. Mutta usein olivat pojat kieltäneet häntä tulemasta mukaan, mutta lopulta sittenkin myöntyneet kun hän oli rukoilevalla äänellä sanonut: ”Enkö saa olla edes teidän renkinänne?”
Täti kertoi siitä kerran minulle, sillä kaikki mikä vähänkin koski hänen lemmikkiään täytyi olla yhtä jännittävää toistenkin kuulla.
Kesän suurimpiin ja hauskimpiin huvituksiin kuului luonnollisesti uiminen ja kylpeminen. Päivät pääksytysten oli pikkumies pyydellyt ja rukoillut, että hän saisi seurata muiden mukana uimaretkille. Hänhän olisi vanhempien poikien valvonnan alla ja nämä kun kerran kulkivat vaarattomissa paikoissa uimassa — oli hän saanut äidiltään luvan. Mutta pojat olivat tuikeasti hänelle sanoneet: ”Emme huoli sellaista mukaamme, jolla ei ole uimahousuja!” Ja taasen oli hän alkanut kerjätä rahaa äidiltään uimahousuihin; ja niin muodoin ei hän saanut haluansa täytetyksi, vaan oli se lykättävä päivästä toiseen.
Vanhemmat pojat olivat tästä hyvin mielissään, sillä nyt saivat he olla vapaampia eikä heidän nyt tarvinnut pitää ketään silmällä.
Mutta eräänä päivänä oli pikku poika tullut kovin surullisena tädin luo. Hän oli silloin kysynyt pojalta syytä suruun ja pojan kerrottua surunsa oli täti vastannut:
— Mutta sinähän olet vielä aivan liian pieni.
— Kuitenkin osaan uida hyvin, vastasi poika.
Hän oli ainoastaan kerran ollut suurempien poikien mukana uimaretkellä, tietysti äitinsä luvalla.
— Eikö äidilläsi ole mitään sitä vastaan.
— Ei, ei niin kerrassaan mitään!
No, valehdellut ei hän ollut vielä koskaan. Äiti oli lohdutellut itseään sillä, ettei hänen varansa sallineet ostaa pojalle uimahousuja ja ilman niitä eivät vanhemmat luvanneet milloinkaan häntä ottaa mukaansa.
Paria päivää myöhemmin näyttäytyi täti Rosin kaupassa. Kärsivällisesti odotti hän siksi kunnes
toiset ostajat olivat tehneet ostoksensa ja lähteneet pois.
— Saanko yhden parin uimahousuja, sanoi hän.
— Anna tänne pari uimahousuja, tälle vanhalle naiselle, huusi eräs kauppapalvelija jotenkin äänekkäästi toiselle.
En usko että tarkotus oli ilkeä, mutta siltä se kumminkin kuulosti.
Ja niin osti hän yhden parin, maksoi ja pyysi — kuittia — juuri tätä kuittia!
En saattanut olla ottamatta jonkinlaisella kunnioituksella käteeni tuota pientä paperilappusta, joka äsken oli meitä niin naurattanut.
Sen jälkeen jatkoin katsellen vaimoani joka tarkkaavaisena kuunteli: No niin, hän oli sitten antanut pojalle uimahousut, joka niistä tuli sanomattoman onnelliseksi. Äiti oli ensin hetkisen epäröityään antanut suostumuksensa. Poika tunsi itsensä rikkaaksi kuin kuningas. Seurauksena oli, että hän pääsi isompien kera uimaan.
— Pitäkää pikkuista tarkasti silmällä, kuului äidin viimeinen varotus ennenkuin he läksivät.
Paria tuntia myöhemmin kannettiin pikku pojanruumis kotiin. Uimaretkillä tapahtuu hyvin pian onnettomuuksia. Miten nyt oli käynyt, en lähemmin muista.
Kyynel silmissä kiiluen katseli vaimoni minuun ja sanoi:
— Nyt saatan ymmärtää miksi Aliida täti ei enään viime aikoina puhunut pojasta mitään.
Luimme vielä kerran lyhyen kuitin. Sen jälkeen revimme sen kappaleiksi ja jatkoimme vaitiollen työtämme.
Päivälehti no 78 6.4.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
