Vainottuja.
(Kristian V:nen ajoilta)
Kirj. Kristofer Janson.
(Suomennos Päivälehdelle.)
I
Oletko syksyllä kuusimetsässä kulkenut? Sinä nautit hiljaisesta hämärästä, juhlallisesta rauhasta. Rattaiden räminä on vaiennut, sinä et kuule mitään äänten sorinaa, vain jokunen lintu puunlatvassa visertelee. Ainoa ääni, jonka kuulet, on kuusien uuvuttava soitto. Väsyneenä pölyiseen maantiehen sinä heittäydyt ikäkuusen juurelle, joka mahtavien siipien lailla ylitsesi levittää laajoja oksiaan ja sinä kuuntelet hiljaisenmetsäkirkon urkujen kohinaa. Sinä unohdat päivän uuvuttavan taakan, katsot railoja sinervällä taivaalla, joka puitten latvain lomitse vilahtelee ja metsän soidessa vaivut lepoon. Sinä unohdat, että sinulla on vielä pitkä taival edessä ennenkuin olet perillä. Äkkiä sinä hypähdät pystyyn ja jatkat matkaasi. Mutta missä on se oikea tie? Täällä on niin monta eksyttävää polkua, jotka luikertelevat sinne ja tänne. Tätä tietä on ajeltu tukkeja, tätä tietä halkoja ja tässä on heinäreen jälkiä. Minne? — Saat kulkea ominpäin sinulle osotettuun suuntaan ja kai sitten vähitellen ihmisten luo joudutkin.
Mutta syysilta on petollinen. Pimeä alkaa aikaiseen laskeutua yli metsän, ja etelästä alkavat usvat nousta. Saat nähdä, että sade saavuttaa sinut ennenkuin aavistatkaan. Usvat laskeutuvat villahahtuvain lailla oksien lomiin. Ne huojuvat kuin pitkät, valkeanharmaat harsot, jotka mielivät syrjäpoluille houkutella. Ei kiitoksia vedenneito, — en tänä iltana huoli sinun seurastasi. Istun mieluummin kolmijalkaisella puutuolilla töllissä ja lämmittelen itseäni takan ääressä ja juon kuumaa maitoa.
Arvasinhan sen! Tuolla usva jo alkaa muuttua tihkusateeksi. Tulee pimeä, pilkkosen pimeä. Missä on tie? Missä on polku? Eiköhän metsä pian harvene eiköhän tule mäkeä, jolta saattaisi ympäristöä tarkastella ja katsoa näkyisikö mistään valoa? Ei, tummat kuuset ne yhä vaan seisovat vierekkäin kuin sotilaat ennen leikkipöydällämme. Ne näyttävät oikein uhkaavilta, näkyvät ivallisesti kulkijalle huudahtavan:
”Nyt olet vallassani, et koskaan hengissä pääse tästä metsästä!”
Ei näy tietä eikä polkua, Tuleekohan sitä kärsivällisesti istuutua kuusen juurelle ja tyytyä kohtaloonsa siksi kunnes päivä taasen valkenee? Mutta tämä sadehan se on niin ilkeä; sitä kastuu aivan ruumiiseen saakka ja saattaa menettää terveytensäkin.
Olipa noiduttua että sitä päivän aikaan niin vitkasteli! Metsän musiikki on nyt muuttunut ivanauruksi. Jospa näkisi edes jossain tulen pilkottavan. Sitä astua tarpoo märällä polulla, sitten loppuu sekin. Nyt on kulkija umpisokkelossa. Minne sitä nyt lähtee? Kaikkialla on tuulen kaatamia puita metsälampia, metsä on muodostunut oikein korpimaaksi. Ei auta muu kuin, istahtaa märälle sammaleelle ja odottaa päivää.
Mitähän luo oli? Eikö tuolta kaukaa välähtänyt tuli? Tuonne se katosi, — tuolla se vilahti uudelleen. Siellä on aivan varmaan mökki ... ihmisiä! Ei kannata huutaa, — ei, täytyy koettaa kulkea sinnepäin. Siellä saa ainakin katon päänsä päälle ja ruokaa ja lämpöä. —
Moinen tunnelma oli myös vallannut kunnon herra Lauritz Folkvardsonin kun hän kahden seuralaisensa kanssa mennä kompuroi harjuin yli v. 1690. Hän oli ollut voudin puolesta riistämässä talonpojilta veroja. Sentähden oli hän vahvasti asestettu ja kuljetti mukanaan kahta voimakasta miestä, sillä muuten olisi voinut vaara uhata. Hän oli ottanut sekä lampaita että pukkeja kun talonpojat eivät olleet kyenneet rahassa verojaan suorittamaan. Eikä hän juuri siunauksilla varustettuna taipaleelle lähtenyt.
Mutta herra Lauritzilla oli muutamia ylimääräisiäkin toimituksia. Pitäjän nimismies oli kuoleman kielissä, ja herra Lauritz tuumaili periä hänen virkansa. Tuli korkeille viranomaisille osottaa intoa lainvalvomisessa sekä saituruutta salaisten syntien ilmisaamisessa. Herra Lauritz oli sentähden nenineen ollut kaikkialla ja nuuskinut joka paikasta rankaisemattomia rikoksia. Hänen olikin onnistunut saada hajua useista murhista, joita oli tapahtunut vanhan lain aikana, ja joita senlähden ei enään voitu sovittaa sakoilla, vaan vaativat kuolemanrangaistuksen. Yhden näistä oli kylläkin tehnyt pappi, mutta taitaisipa olla vaarallista koskea häneen.
Herra Lauritz, oli jättänyt ajoneuvonsa ja ryöstämänsä karjan maantienlaidassa olevaan taloon ja itse apulaisineen jalan lähtenyt kuusimetsään hakemaan muutamia siellä asustavia irtolaisia. Mutta pimeä oli hänet yllättänyt ja sade ja usva estivät hänet jatkamasta matkaansa. Hän pelkäsi jäniksen lailla kulkeneensa ympäri metsän ja palanneensa lähtöpaikkaan.
Silloin metsänreunassa äkkiä valo välähti. Herra Lauritz sai uutta rohkeutta. Hän seuralaisineen mennä kompuroi runkojen keskessä, yli kaatuneitten puitten ja suosilmäin, niin että savi korkealle räiskyi. Välistä valo katosi, sitten se taas välähti esille. Mutta nyt äkäinen haukunta todisti, että ihmisiä oli lähistössä, ja herra Lauritz kuulikin miesäänen koettavan saada koiraa vaikenemaan.
Pian seisoivat he syvällä metsässä olevan hökkelipahasen edustalla. Herra Lauritz kolkutti miekkansa kahvalla ja mies tuli pian avaamaan ovea.
”Onko matkustajia ulkona moisessa säässä ja niin myöhään?” sanoi mies ja tarkasteli kulkijoita.
”Tekisitpä hyvän työn, jos päästäisit meidät tupaan, vastasi herra Lauritz. Me olemme väsyneitä ja märkiä ja olemme eksyneet tieltä.”
Ukko avasi oven sepiseljälleen ja pyysi heitä käymään tupaan.
”Täällä on köyhää ja kurjaa, mutta saatte sen pitää hyvänänne”, sanoi hän. Miehiä ei tarvinnut kahdesti käskeä. He astuivat tupaan. Rakennuksessa oli vain yksi ainoa huone. Toisella seinällä oli uuni. Uunissa lieskui hauska valkea. Vettä sisältävä ämpäri riippui koukussa tulen yläpuolella. Uunin vieressä oli kasa halkoja. Näiden vieressä oli vielä sahapukki sekä siihen isketty kirves. Ämpäri, jossa oli jauhoja ja suolaa, riippui seinällä. Uunin syrjässä oli tuolipahanen, huoneen yhdessä nurkassa oli vuode ja vuoteen vieressä suuri punaiseksi maalattu kirstu. Siinä oli koko huonekaluslo. Vanha ryppyinen nainen kulki tuvassa häärästellen.
Talleiv — niin oli miehen nimi — sanoi vierailleen osottaen piisin laitaa: ”Te saatte täällä istua ja lämmitellä; tuoleja meillä ei ole tarjota. Sitten Signe kuivaa vaatteenne kun olette menneet levolle; mutta te saatte tyytyä makaamaan lattialla. Minä en luonnollisesti uskalla tarjota sänkyäni.”
”Kunhan emme vaan istu vaimosi tiellä?” sanoi herra Lauritz.
”Hän ei ole minun vaimoni”, vastasi Talleiv. ”Eukkoni kuoli viisi vuotta sitten. Tämä on hänen sisarensa ja hän on ollut
meillä monet vuodet. Ja kun hän alkaa puuroa keittää, niin hän kyllä ajaa teidät pois, lisäsi hän hyväntahtoisesti hymyillen.
Herra Lauritz katseli ympärilleen. Miltähän tuntuu elää koko ikänsä näin köyhissä oloissa. Ja niin kaukana ihmisistä. Olikohan asiat oikein. Olikohan hän joutunut niiden karkulaisten pariin, jotka piileskelivät metsissä jonkun murhan takia? Hän heristi korviaan ja katseli varovaisesti ympärilleen. Hän ei nähnyt seinillä niin ainoanakaan asetta. Mies ei myöskään näyttänyt vaaralliselta. Hän oli pitkä ja luiseva ja kulki hyvin kumarassa. Hän lienee tottunut kantamaan
raskaita taakkoja. Tukka päälaella oli ohut ja hän näytti olevan hieman yli 70 vuotta.
”Eikö ole pitkäpiimäistä asua näin kaukana muista ihmisistä?” kysyi herra Lauritz.
”Eipä suinkaan, silloin sitä välttää niin paljon puheita juoruja”, vastasi Talleiv lyhyeen.
”Mutta täytyyhän sitä ihmisiäkin joskus tavata, vai mitä?”
”Enpä juuri sitäkään tiedä. Viisain on hän, joka pysyy poissa, niin pääsee hän turhista puheista”, vastasi Talleiv.
”Niin, ja erehtymästä”, jatkoi herra Lauritz viekkaasti pitäen samalla silmällä minkä vaikutuksen tämä viittaus Talleiviin tekisi.
”Mutta mitä väkeä te oikeastaan olette, jos uskallamme kysyä?” ja Talleiv katseli tarkastelevasti vieraitaan.
”Olemme viranomaisia, jotka kulkevat kuninkaan ja lain asioilla”, vastasi herra Lauritz arvokkaasti.
”Sinä olet ehkä voudinasiamies”, jatkoi Talleiv.
”Niinhän talonpojat minua nimittävät.”
”Vai olet sinä niitä miehiä”, mutisi Talleiv ja tuli ankaran näköiseksi.
Tämän tiedon saatuaan ei hän vieraistaan suuriakaan huolinut. Herra Lauritz seurasi hänen jokaista liikettään kuin kissa rottaa.
”Millä nimellä saatan minä vierasvaraista isäntääni nimittää?” kysyi hän mahdollisimman ystävällisesti.
”Metsässä kutsuvat minua Talleiviksi”.
”Sinä luullakseni olet kai jonkun metsätalon torppari.”
”Enpä suinkaan, kyllä minä olen itse isäntä.”
”Vai niin, sinä olet perannut maan tässä ympärillä ja omistat sen sekä talon?”
”Omistanko? Enpä suinkaan. Mökkipahasen olen itse pannut kokoon, niin että sen minä kai omistan. Muuten minä valmistelen pyttyjä, ämpäreitä ynnä muita niin paljon että juuri leivissä pysyn”.
”Silloin sinä maksat metsän omistajalle puista ja työaineista.”
”En. Tämä on kuninkaan yhteisiä maata eikä hän suinkaan nuuski jokaisia puukapulaa minkä köyhä mies ottaa!”
Herra Lauritz heristi korviaan. Täällä siis laittomasti hakattiin halkoja ja harjotettiin varkautta kuninkaan metsässä. Hm ... hm ... olipa hyvä että hän sai tietää sen.
”Onko naapuritalonpoikain tapana hakata metsää?” kysyi herra Lauritz.
”Ei suinkaan, kyllä ne siksi paljo esivaltaa pelkäävät. Ymmärrät kai sen, että tuulenkaatamia puita he kylläkin hieman kotiinsa kuljettavat.”
”Mutta esivalta tahtoo talonpoikia suojella kaikkea vääryyttä vastaan”, huomautti herra Lauritz.
”Sen asian kanssa on nyt niin ja näin. Minä puolestani sanon: Jumala varjelkoon minua esivallasta. Minä en näe mitään muuta kuin pahaa koituvan kun se puuttuu johonkin asiaan”.
Herra Lauritzin silmät lensivät seposeljälleen. Olipa hän nyt joutunut oikein ankaran lakivihollisen kanssa tekemisiin! Signe oli sillävälin keittänyt puuron, otti sitten kirstusta esille muutamia uusia puulusikoita ja nosti puuron suureen puuastiaan.
Minulla ei ole muuta tarjottavaa, ja sitten hieman siirappia ja vettä palan paineeksi, sanoi Talleiv asettaen puurovadin erään miehen syliin ja antoi heille lusikat.
”Olemme kiitolliset kun saamme katon päämme päälle emmekä tarvitse olla yötä metsässä”, sanoi herra Lauritz. ”Mutta tuskinpa teillä on hiukan maitoa?”
”Kyllä, meillä on hiukan vuohenmaitoa, jos sitä haluat”, sanoi Talleiv ja käski Signen tuomaan maitoa.
Vai niin, — hänellä on vuohia täällä kuninkaan metsässä, tuumaili herra Lauritz, noita vahinkoeläimiä, jotka järsivät puita ja katkovat nuorten puiden latvat. Se täytyy meidän muistaa.
Köyhä ateria oli pian lopussa. Talleiv kantoi tupaan hieman heiniä ja olkia ulkokatoksesta ja levitti ne lattialle, otti vuoteesta muutamia vaatteita ja kehotti matkustavaisia käyttämään niitä hyväkseen. Signe sytytti takkaan aikamoisen roihun ja ripusti märät vaatteet kuivamaan.
Pian olivat nuo kolme miestä permannolla pitkällään Talleivin ja Signen vielä jonkun aikaa tuvassa askaroidessa. Vihdoin hekin kävivät levolle. Talleiv sänkyyn, Signe penkille. Herra Lauritz ei saanut kiinni unesta. Osaksi oli hän väsynyt päivän retkeilyistä, osaksi kirput häntä kiivaasti ahdistivat ja osaksi salaperäinen isäntänsäkin antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Varovaisuuden vuoksi oli hän ottanut miekan viereensä.
Talleivkin makasi rauhattomasti. Hän huokaili, käänteli ja väänteli itseään. Raaka kylmä ilma tunkeutui tupaan. Sitten kuuli herra Lauritz valittavan äänen:
”Signe ... Signe ... tulehan tänne hiukan, minun on niin vilu. Nuo kuljeksijat kaupungista saivat melkein kaikki vaatteet”.
”Eipä sitä täälläkään ole niin lämmintä, vastasi Signe ja kova on vuodekin”.
Sitten otti hän nuttunsa ja meni Talleivin luo. Tämä lienee auttanut. Sillä pian kuuli herra Lauritz heidän kummankin kuorsaavan.
Herra Lauritz kuunteli. Mitä olikaan hän selville saanut. Olihan Talleiv itse sanonut, että Signe ei ollut hänen vaimonsa ja kuitenkin he nyt nukkuivat samassa vuoteessa. Kuinka paljon harjotettiinkaan epäsiveellisyyttä maaseudulla! Mutta nyt siitä tulisi loppu.
Herra Lauritz herätti kumppaninsa.
”Nils ja Per! — Sch! Hiljaa! Nouskaa katsomaan tuonne sänkyyn. Katsokaa, että mies makaa yhdessä piikansa kanssa. Näettekö? — Hyvä, sen tahdoinkin tietää ... nyt voitte uudelleen käydä levolle.
Herra Lauritz oli hankkinut todistajat ja tuumaillen täyttäneensä velvollisuutensa ja sen kautta ehkä tavoittaneensa tien nimismiehen virkaan hänkin vaipui uneen.
II
Kun nämä kolme matkustajaa heräsivät niin oli aurinko jo hyvin korkealla. Talleiv oli käynyt lähimmäisessä talossa ja lainannut siellä hieman lihaa, limpun ja hiukan maitoa, jotta hän voisi paremmin kestitä vieraitaan. Signe oli hiekalla pessyt permannon mikäli nukkuvilta oli saattanut, ja maito jo kiehui padassa. Eräälle laatikolle joka toimitti pöydän virkaa, oli hän levittänyt puhtaan liinan, kaatoi sille sitten voita ja leipää sekä pyyteli vieraita käyttämään hyväkseen talon antimia. Vaatteet olivat täydellisesti kuivuneet.
Matkustavaiset söivät ja kiittivät, ja herra Lauritz otti taskustaan lompakkonsa ja aikoi maksaa, mutta Talleiv kieltäytyi jyrkästi ottamasta vastaan mitään maksua. Sitten saattoi hän vieraansa tielle ja neuvoi heitä kulkemaan oikeaan suuntaan ja sitten erottiin.
Herra Lauritz löysi talon, jonne oli jättänyt ryöstämänsä karjan ja läksi jatkamaan matkaa kotiinpäin. Kaikkialla kuulusteli hän epäilemäänsä isäntää, mutta jokainen vakuutti, että Talleiv ei ole lainkaan vaarallinen henkilö. Hän oli mitä hiljaisin ja rauhallisin ihminen. Hän oli siellä metsässä asunut mikäli ihmiset saattoivat muistaa. Ei kukaan tietänyt kuinka ja milloin hän oli sinne oikeastaan tullut. Mökkinsä ympärille oli hän raivannut pienen maatilkun ja oli hyvin kätevä kaikenlaisissa käsitöissä.
Herra Lauritz saapui onnellisesti ja hyvin kotiin ryöstösaaliinsa kanssa. Hän seisoi nyt herransa voudin salissa ja laajasanaisesti kertoi kaikista niistä lainrikkomuksista, joita oli nuuskinut ilmi.
”Minä vakuutan teidän jalosukuisuudellenne, että vielä kukoistaa papillinen taikauskoisuus säilyttää kuvia metsissä ja asunnoissa, joita he sitten palvelevat, että ripustelevat sairaiden rääsyjä ja siteitä pyhien lähteiden ympärille, että iltarukouksensa omistavat neitsyt Maarialle j. n. e., vielä heidän juomingeissaan kuten ennenkin tapahtuu miesmurhia. Jos syntyy tappelu, niin otetaan heti veitset esille. Vanhat kaksintaistelutkin ovat vielä voimassa. Naisilla on mukanaan pitoihin mennessään liinalappuja haavojen sitomista varten, ja jos mies murhataan metsässä tai tuntureilla, niin pystyttävät he puuristin tai hakkaavat ristin tunturiseinään, aivan kuin paikka moisen ilkityön kautta olisi muuttunut pyhäksi. He luulevat yhä edelleenkin voivansa sovittaa rikoksensa rahasakoilla. On jo aika saada uusi laki täyteen voimaansa. Jos he näkevät, että pari, kolme heidän naapureistaan vedetään oikeuteen niin he kyllä pelästyvät. Minä en lainkaan tahdo puhua siitä salaisesta epäsiveellisyydestä mikä on vallalla. Jouduin todistajaksi moisessa tapauksessa
eikä mies sitä lainkaan hävennyt. Ja se mies on sitäpaitsi vaarallinen mies. Minä luulen hänen paenneen jossain muualla tekemäänsä miesmurhaa. .Hän on nyt ilman pitempiä mutkia asettunut yleiselle maalle asumaan, hakkaa metsää, muokkaa maata itselleen, varastaa puita ja elättää vuohia, jotta ne metsää hävittäisivät sen mitä hän ei kirveellä ennätä. Tulee todellakin, herra vouti, rangaista jotakin noista lainrikkojista, sillä muuten aivan kokonaan katoaa kunnioitus lakia kohtaan näissä seuduissa ja talonpojat tulevat noudattamaan omaa mieltään antaen laille kaikessa palttua”.
”Minä kunnioitan teidän ahkeruuttanne, herra Folkvardson, sanoi vouti, ja kiitän tiedoistanne. Asia tulee tutkittavaksi ja toimenpiteihin senjohdosta ryhdyttäväksi.”
III
Lunta tuli aikaiseen sinä vuonna. Se peitti jo metsät ja tunturit. Eräänä päivänä Talleiv mökkinsä edustalla hakkasi halkoja. Yhtäkkiä huomasi hän kaksi miestä, jotka varovaisesti lähenivät. Sitten he tervehtivät. Eivätköhän nuo miehet olleet samoja jotka tuonnoin olivat tuvassa olleet yötä? Kyllä aivan varmaan
”Onpa hyvä, että tapasimme sinut kotona”, sanoi toinen heistä, ”nyt saat varustautua tulemaan heti mukanamme. Sinun tulee saapua voudin luo vastaamaan asioistasi”.
”Voudinko luo? Vastaamaan asioistani? Olenko sitten tehnyt jotain hullua?” kysyi Talleiv töllistellen outoja miehiä.
”Meillä on manuu taskussamme. Sinua on syytetty epäsiveellisyydestä.”
”Epäsiveellisyydestäkö? Mitä sillä tarkotetaan?” kysyi Talleiv.
”Sinä elät tuon naisen kanssa aivan kuin hän olisi vaimosi.”
”Mitä kummaa? Signe — tule tänne, Signe? Tiedätkö mitä nämä miehet sanovat?”
”En.”
”He sanovat, että elän sinun kanssasi aivan kuin olisit akkani”.
Signe räjähti nauramaan, ”Moista roskapuhetta!”, sanoi hän ja palasi työhönsä.
”Sinun ei tarvitse sitä kieltää, sillä on olemassa todistajia”, sanoi toinen miehistä.
”Vai todistajiakin, — olipa se paljon, oli maarin”, sanoi Talleiv.
”Niin, ja sitten olet sinä kaatanut puita luvattomasti kuninkaan maalta. Etpä niinkään vähällä tällä kerralla pääse, Talleiv!”
”Ja jollet hyvällä mukana tule, niin on meillä käsiraudat”, sanoi toinen ja veti taskustaan esille käsiraudat.
Talleivin rinta alkoi kuohua ja silmät säkenöidä.
”Yrittäkäähän vaan”, sanoi ja tarttui maassa olevaan kuusiseipääseen.
”Käy kimppuun, Nils — käy kimppuun”, sanoi Per ja työnsi Nilsiä.
Pää ojona kävi Nils Talleivin kimppuun, mutta samalla tämä löi ja Nils vaipui kuolleena maahan.
Per päästi kamalan huudon ja läksi sitten pakoon metsään minkä käpälistä pääsi.
Talleiv seisoi paikallaan aivan kalpeana. Hän nojautui seipääseen ja silmäili kaatunutta vihollistaan. Tämä ei liikahtanutkaan. Sitten meni hän hiljaa Signen luo.
”Saatpa koota kamppesi Signe, sillä emme enään kauemmin saata viipyä”.
”Mitä sanot?”
”Esivalta on meihin iskenyt kyntensä ja silloinpa ei saa koskaan rauhaa”.
”Mutta minne me menemme?”
”Vaikka tuntureille — sillä kai aina löytyy jokin rotko, jonne voimme hiipiä henkemme säilyttääksemme. Tavarat panemme kelkkaan ja sitten lähdemme”.
”Entä vuohet!”
”Ne päästämme metsään. Seuratkoot sitten mukana tai jääkööt tänne”.
Signe ei uskaltanut enempiä kysellä. Hän meni kynnykselle. Pihalla hän näki kaatuneen. Hän katsahti Talleiviin.
”Onko hän kuollut?” kysyi Signe.
”En tiedä — ei hän ainakaan vielä ole ruvennut itseään liikuttamaan”.
”Mitä me teemme hänelle?”
”Jääköön siihen makaamaan. Jos hän piristyy, niin kai kotiinsa tien löytää. Ja toinen pian palaa apuväen kanssa”.
Tolleiv oli seinältä ottanut piilukkoisen pyssynsä ja koonnut ruutinsa, haulinsa ja kuulansa. Sitten nosti hän sänkyvaatteet suureen kirstuun, asetti sen kelkalle, sitoi siihen vielä kirveen ja lapion, kaksi suksiparia, astioita, rukin ja muita talontarpeita ja sittenpä kuorma olikin valmis. Koira haukkui ja hyppi Talleivia vastaan aivan kuin kysyäkseen mitä tämä merkitsi: Talleiv kääntyi, katseli mökkiä ja metsää. Sitten hän huokasi ja asetti nuoran harteilleen.
Signe oli päästänyt vuohet vapaalle jalalle. Kun hän meni makaavan ohi, niin tämä liikahteli.
”Talleiv, hän liikuttaa toista käsivarttaan”, huudahti hän.
”Hän ei ole siis vielä oikein kuollut”, vastasi Tolleiv. ”Mutta nyt sinun täytyy rientää, Signe, sillä muuten ne yllättävät meidät”.
Signe kumartui, pisti hiukan lunta makaavan suuhun ja asetti sitten toisen nuoran hartioilleen.
”Olipa hyvä, että on näinkin hyvä keli, sillä muuten emme olisi voineet ottaa mitään mukaamme”, sanoi Tolleiv kun he läksivät matkalle. Vuohet määkien seurasivat mukana.
He olivat tulleet ulos metsästä ja nyt kulki matka vaikeakulkuisten kanervakankaiden yli vuorituntureille. Harjalla Talleiv pysähtyi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
”Meidän tulee huikan levähtää, Signe”, sanoi hän, ”ja hieman syödä. Taival tulee nyt helpommaksi kulkea”.
He istuutuivat, ottivat esille lihan, lypsivät vuohet ja joivat maidon. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan, vaan katsoivat he
kumpikin vaijeten etäisyyteen. Kaikki oli tapahtunut niin odottamatta.
Sitten he taasen tarttuivat nuoriin ja jatkoivat matkaa.
Ennen pimeän tuloa olivat he saapuneet vuorilaakson suulle. Kuinka usein olikaan Talleiv täällä retkeillyt kesäisin ja talvisin. Hän oli tunnettu paikkakunnan parhaimmaksi ampujaksi ja oli päivät pääksytysten kulkenut salaja poroja ahdistellen. Mutta aina oli hänellä ollut mökkinsä, jossa oli saanut turvaa. Nyt oli se suljettu. Nyt oli hän poron ja riekon lailla pakotettu tuntureilla hakemaan itselleen suojaa. Omituisia ajatuksia risteili Talleivin rinnassa hänen tuossa seisoessa ja eteensä tuijottaessa. Tuolla näkyivät lumivaipassaan loistavat Randit. Aivan allaan näki hän Volon järven; kiertelevän kiemuraisena käärmeenä kun taasen Furun järvi, etempänä levitteli tyyntä pintaansa syysauringon valossa.
”Jaksatko vielä, Signe? Meidän täytyy ennättää Sandbun paimenmajalle ennen pimeän tuloa. Jos ovi on suljettu, niin avaamme sen kirveellä. Jos Volon järvi olisi ollut jäässä, niin olisi meidän ollut helpompi päästä perille. Meidän tulee tutkiskella löytäisimmekö täällä lahdessa jonkun vanhan veneen”.
Ja he kulkivat viimeisen taipaleen.
(Jatk.)
Päivälehti n:ot 84 ja 90 13. ja 20.4.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
