Takkavalkean tarina.
kirj. Larin-Kyösti.
Aamu on hämärä ja uninen ja talvimaisema on harmaan valkoinen, sitä katsellessani olen tullut melkein sairaaksi. Mutta nyt palaa pesässä iloisesti räiskivä valkea ja seinillä on punainen hohde. Ja uskotteko sitä, pesä puhuu ja puhahtelee ja se kertoo sielulleni tuhansia tarinoita. Näen ruusunhohtavia linnoja, näen punatiilisiä kirkkoja, joiden kultaiset viirit kimmeltävät yli syvän ja vihreän laakson, näen linnan liepeillä ruusutarhoja, tarhassa keltakirjavat päiväperhot liitävät yli kultakupuisten ihmekukkien, kellokukkien, jotka utuisilla kelloillansa soittavat korviini sinisiä satumaailmoja ja punaisia lemmenseikkailuja. — — — Eivät ne ole visakoivun kekäleitä nuo kaksi takassa palavaa puuta, jotka siinä ruusuisella kentällä seisovat yli muiden ja joiden kyljestä kimmeltää kuin jalokiviä. Siinä on vielä kolmas suurin kekäle, joka mustana kiilana on romahtanut alas noiden kahden väliin, se savuaa ja sen paksummassa päässä kiiltää kuin kaksi viekasta viheliäistä silmää. — Minä tahdon kertoa niiden tarinan niinkuin sen takkavalkea on minulle valehdellut. —
Ihanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten seutujen ritarit ja knaapit tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä vaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat hänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen mutta Inkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän silmistänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki ja läpi holvien kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen ruusukammioonsa ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta satakielen levoton laulu ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi, sillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain kirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen häähameeseensa, asetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi sivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan tuhansien kukkien tuoksu ja hänen povensa täytti suloisen suuri aavistus:
Ja prinsessa ihana Inkeri
hän linnasta lehtohon astui,
ne hienot, valkoiset huntunsa päät
maan villikukissa kastui.
Hän istui lemmen lähteelle,
sen pohjasta kruununsa loisti.
„Missä viipyy mun prinssini pelvoton?”
hän itkien hiljaa toisti
Lohikäärme mereltä yöllä käy,
päin linnaa se päätänsä nostaa,
kaikki ritarit vallilla vaalenee,
kuka prinsessain häpeän kostaa — ?
Ja hetket lentää ja aatos käy,
suur' ritari vuorilla viihtyy,
kun on sydänyö, kun on sydänyö,
ja meri mustaksi kiihtyy. —
Tuli vuorelta kulkijaritari nuor’,
hänen silmänsä tulena säihkyi,
hän neitoa katseli, katseli vaan
ja rintansa lemmestä läikkyi.
— „Mitä katselet prinsessa Inkeri,
miksi kruunu on päässä sulla?”
— „Ma odotan suurta mun sulhoain,
siksi kruunu on päässä mulla.”
— „Varo, ettei sun kruunusi putoa pois,
vois veteinen viedä sen sulta!”
— „On isällä toinen tornissa,
se kirkkaampi on kuin kulta.”
— „Jos sull’ olis yksi lempi vaan,
sen voisitko poijes antaa,
jos sulhos ois onneton kulkija vain
joka harhaa mieron rantaa?”
„Niin antaisin molemmat kruununi mun
ja mun lempeni ainoan, nuoren,
jos sydän ois hätiä suuri ain
ja hän lävistäis käärmeen kuoren
Vaan ken olet ritari ryysyinen — ?”
Sillä ryppyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa, siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää ja hän kaipasi ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen vaikka se oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt, sillä: „mitä keihäällä, jollei maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!” niin oli hän miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut, sillä: „mitä kanteleella, jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!” niin hän oli myöskin ajatellut.
Se kulkijaritari toi tullessaan vuorilta havun ja pihkan hajun ja hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät pitkään iloiseen hyväilyyn ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan häissä kiivaan säkkipillin mukaan.
Ja ritari puhui: „Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat silmäsi kuin pohjan tähden väike tunturi-iljangolla, olet rakas minulle, rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkylys ja keihääni puhdas kalske, kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin lumivyöry, joka viedessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. — Sun isäsi linna on minulle kuin ilmalinna ja sinun kruunusi kuin tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan Inkeriä, unieni kukkaa ja kruunua, minä janoon sinun sieluasi ja minä rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle ikuisesti säilyvän. Sano tahdotko antaa minulle kätesi, joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!”
Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:
„Sinä et ole minulle vieras ja sun äänesi on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyhi huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. — Kaksi siskoani on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei, eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous. En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo lumivalkoinen ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä on minun vuoroni. Keski-yön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaisla jättiläisselkää. Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken, itken kuin sydän kovettuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja rakkauteni kevättä joka ei koskaan tullut.”
Ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle ja hänen askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen, taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin ruumissaatossa.
Mutta tunturin palteella istui ritari keihästä hioen ja sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden voiman hän yksin tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit joiden vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli rakkaasti ja rohkeasti. Nousi paadelle ja muotonsa musteni. Tulessa katse tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen syöksähti hän kiveltä ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta kiviportaalle alas, alas ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät alas jyrkänteitä suinpäin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa ja hän jatkoi jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn: „Oi miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!”
Kuu nousi ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät yölepakot loukoistansa ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja vongersi rantakallioita vasten ja sen syvästä rinnasta kuului kuin hätähuutoja ja mustaa mutinaat ikäänkuin sen pohjalla lepäävät haaksirikkoiset olisivat noussee, vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja kaikki ilman raivottaret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti suustaan vaahtoa kuin hirmuinen hullu äiti. — Mutta linnanlaaksossa soivat kaikki kirkon kellot, munkit kulkivat ristilippuinensa juhlamenoissa ympäri kirkon: ja monstranssit välkkyivät Ave Maria, sancta tua ...
Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen ja kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave Maria, sancta tua — — — Mutta merellä kuului kuin ukkosen repivä ramina. Syvää valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme ja sen suomuinen pursto pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja keltaista limaa ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi, jonka mastossa punainen lippu liehuu ja sen kiljuva kita oli isompi kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, niissä Inkeri istui ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kuin kiduttaen suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessojen suruyönäkin lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja tähdet hyvästi himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet viheriäisen saatanan silmän lumouksesta mustaan kitaan.
Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän katsoi kauhun ja epätoivon silmillä kerran kotiaan, toisen kerran vuorelle ja jäi tuijottamaan viheliäisiä silmiä, jotka polttivat ja pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui kuin taivaalle olisi noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tiesi kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa, vaan kielensä oli kuin kitalakeen naulittu. — — — Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen ja sen kärjen väike valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän näki miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä visvaa ja katku täytti ilman.
Aran hellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin untuvalaivassa läpi avaruuksien ja tähdet lauloivat hänelle kehtolaulua.
Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari ja hänen silmissänsä paloi syvä sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä. Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen ja hänen terve unensa oli kuin kulkua kukkapoluilla, kuin tunturileivot laulavat ensi vuokolle ja päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.
Tämä oli tarina Inkeri-neidosta ja kulkijaritarista, joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä seniälkeen kutsuttiin. Miksi minä laulaisin siitä, että ritari ryysyinen sai päähänsä kultaisen kruunun, jota tornissa säilytettiin sillä kruunut painavat ja valtikat vaihtuvat. Vaan kummallista tässä tarinassa on se, ettei heidän rakkautensa rauennut, vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen palava puu autuuden ahoilla ja se rakkaus kohosi kuolemanuksella korkeimpaan lieskaansa.
Minä katselin hiiltyvää takkavalkeaa. Kaikki satulinnat ja ruusutarhat ovat kadonneet, näen vain intohimojen harmaan, kuuman erämaan, joka jäähtyy. Katselen ulos ikkunasta, harmaasta pilven railosta tirkistää auringon silmälauta ja minä olen iloinen sillä minä olen ruusuisten unelmien, seikkailujen etsijä ja ikuisen kevään odottaja.
Päivälehti no 33 9.2.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
