Väsynyt.
Minä olen jo niin väsynyt elämään ... Äitini, äitini, ethän laskisi enää lastasi maailmalle kiertelemään, jos sen tietäisit, ymmärtäisit? ... Ethän laskisi luotasi? Ottaisit riutuneen polosi pään ja painaisit sen rauhallista rintaasi vasten — ja antaisit mun levätä, nukkua siinä — sillä minä olen niin väsynyt, niin väsynyt tähän elämään ...
Ja tällä elämällä ei tunnu olevan niin mitään mulle antamisia, eikä mulla tunnu olevan mitään sen kanssa tekemistä. Kaikki on jo elettyä, kaikki koottua. Mitä vielä voisi jälellä olla? Ei, ei niin mitään …
Hyvää minä koetin itseeni luoda, totuutta minä janoomalla etsin, mutta en mitään ole saavuttanut, en mitään löytänyt. Rintani kuohui niinä hetkeksi joskus tyyntymään sain, mutta se tyyneys ei ollut luontaista mulle. Sisimmän itseni tuuditin siten kuoleman lepoon, ja haavoittunut mallikelpoisuus ja hyvyys päämääräni olivat. Mutta siellä syvällä rinnassani, oman itseni haudalla nuokutteli vielä hento, kalpea vapauden kukka levottomasti teräänsä. Ja sen kalvamista en kestää jaksanut. Riistin pois päältäni munkkikaapun, joka oli ahdas ja työläs minulle, ja nyt olen taas oma itseni ollut ja omaa elämääni elänyt. Enkä tappaisi enää sisintä itseäni, enkä vangitseisi sitä, jos vielä elää pitänee. Sillä se se on mulle näyttänyt elämän ihanuudet ja kurjuudet, näyttänyt mulle sen kuilut ja korkeudet, pannut minut elämän elämään ... Ja minä olen rakastanut vaihtelua, enkä olisi jaksanut hyvyyden yksitoikkoista ja tuskastuttavan aavaa kenttää astua. Korkeudet ja syvyydet ... siinä on hurmaava vaihtelu!
Sillä hyvyys, se on minusta yksitoikkoista, väsyttävää ... Ja jos minä olisin enkeli Herran taivaassa, lentäisin minä alas helvetin syvyyksiin, sillä minun sieluni halajaisi tuntea taas ihmishimojen temmellystä, ja minun rintani ei löytäisi rauhaa alituisessa hyvyydessä. Rintani pohjasävel, se on tottunut olemaan kaamea ja voimakas ja sen ryöpyt hyrskyisiä ja äkkijyrkkiä ...
Mutta nyt minä olen jo niin väsynyt, niin väsynyt tähän elämään ... Ei siinä enää mitään tuntematonta, kokematonta ole. Se on niin raskasta, että sortuu sen painon alle. Ihmisikä on aivan liian pitkä. Eikö olisi jo minullakin oikeutta lepoon?
Äitini, äitini, minä olen niin väsynyt, niin väsynyt ... En jaksa enää ... enkö pääsisi jo pois? Ottaisit jo viileään poveesi poloisen lapsesi! Maa-emo, sinähän olet alkuni, sinustahan tullut olen, sällithän painaa väsyneen pääni viileää rintaasi vasten ja annathan eloni voimat vapautua toimestaan. Ne ovat jo niin kuluneet ja lamautuneet. Salli niiden lakata riutumasta jo …
Maija H.
Päivälehti no 68 22.3.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
