Larin-Kyösti - Hyppy-Sohvin uhri

Hyppy-Sohvin uhri.

Kirj. Larin Kyösti.

Hyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi, ennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja katseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan ja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman leveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se luikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse se katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen kaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja kirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se Paholainen piileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne kylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät kiviä kalliolta ja silloin nahkasiipiset lepsattivat mustien kuusien alla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti karvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja silloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat pimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä ja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia muotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla. Kylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä löivät, keinuivat, kuiskailivat ... Kuului ämyränkän vonkuna ja pensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja uhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen ilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi multaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.

Hyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä koukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän käänsi pois kasvonsa, pelkäsiköhän, ei, hän oli vaan epätietoinen ajasta, huomenako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana lattialla, seisahtui kissaansa silittämään hän silitteli sitä niin kovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti, tahtoiko hän kääntää ajatuksiansa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi katsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä voittaisi, hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja katseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin jättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunpehkoja ja näreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja vyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja punertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat pesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen päähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat häärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan seisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän kauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän maailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero kiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui ... Sohvi muisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän tahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.

Viikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien kanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli hihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen hihulipappi, ihanapuheinen Barnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli puhunut Danielista, joka pätsien läpi kulki sekä Sodomasta ja Gomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin. Herra kukisti sen kaupungin ja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja kasvun. ― ― Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi kirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen kantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä sulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän oli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeissa. Koko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli nyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!

Hyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän yömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä, kaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta viheriän vipevillä, kiiltävillä silmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton aatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli hän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden kallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko. Hän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta unissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli seudun, ilmestyi siihen sitten nuori hymysuinen Barnabas sivellen hänen silmäluomiansa ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli rankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus ja paholainen putosi römisten kalliolta. —

Seuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili mustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakaisi laattian ja kasteli akkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla kasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui suloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle, siellä jo näkyi kirkkokansaa ja papinkellot alkoivat soida, Sohvi sätkähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen, sitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti tulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän mökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua alas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän tervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa hänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän jalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä kauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen puristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja pippurin väriset pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat pojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään siristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt pitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä nuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan tapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat, tämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit, salatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi muuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne kuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä kulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä kilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua kättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen rintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa ja kun raha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänenkin rinnassaan suloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen salaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa aarretta. Sohvi niijasi kolme kertaa papin kulkiessa sakastiinsa ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi: tässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä, toiseksi: siinä kuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei sydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan minua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä kohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman surkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi kirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven suuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi päänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse kanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä, ikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi kuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät mutta minkä tähden? Ihmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin oli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.

Lukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä, kovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se numerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja Sohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt, hän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava ilma, päivä paistoi korkeista kaariakkunoista viistosti yli keskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin uneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut ja Sohvi lauloi kimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut niin että ympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa? Hyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi Sohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu ja kun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla polvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla hartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja kylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli koko ajan Hiidenkalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha, vihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle synniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden teko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa keskitaivaalta, oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi seurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja karkottaisi Hiidenkallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä hän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin tunneli muilta ilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi monet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli hän huoneesta hiipinyt Hiidenkalliolle, siellä oli hän keinunut ja tanssinut yli keski-yön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin poutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille saattanut sinisilmäinen nuori mies, usein se oli saattanut, viekkaus sen silmissä oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut, toisen se oli valinnut, rikkaan se oli ottanut ja nyt sillä oli punainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja silmäin ilo, sunnuntaisinkin se salaa möi, neljää kuningasta se palveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. — Kaksi vanhaa ruuhta ja tervatynnöri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat? Hyvä on rikkaan röyhennellä ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä. Oli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa, tanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien kuulten, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista palattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi katkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin polttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana. Nyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa täyttyisi. —

Sohvi katseli varovaisesti ympärillensä ja kun seurakunta taas painoi päänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos kirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien lävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt oli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä puukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan kivi-aidan takana, joku kulkunen kilahti ja samassa urut humahtivat kirkossa ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa katsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen ja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja alkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa, hiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi hän Hiidenkalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia metsäjärviä silmän näkemiin ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin helykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat tumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli roviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi tervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla alhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa säkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaraansa ja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen hirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden intohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden näkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan kuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset ja kirous kuolisi heidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin jo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän turhaan koitti näkeviksi saattaa ja kun hän aamenensa oli sanonut, lähtivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas saisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä kuului urkujen humiseva soitto ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne soivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä Sohvi, sytytä Sohvi! Niinkuin sähkönisku olisi käynyt kautta ruumiin, kuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi hätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla valkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi, samoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne katajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti pitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnöri syttyisi näkyisi siitä leimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli oli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään voinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja pilven varjo kulki yli harjun. Kohinan alla oli hän taas kuulevinaan ne kauheat sanat: salapolttaja, salapolttaja! Kiesus sentään, mikä se niin kolahti, liikkuiko pensaikossa ihmisiä taikka olisiko siellä ... oih, ei hän jaksanut sitä ajatella. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen niskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit luikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet ja hirveä oli niiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon purstona ja hehkuva kuumuus, lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire käsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta rinnettä alas pitkin polkua, pensaat lemahtivat hänen juostessaan ja kivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle. Eikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut hänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla, mutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja kantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua hänen hameensa liepeisiin ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen niskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi nauranut. Nyt oli paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi huutanut, vaan kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty ja ainoa ajatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan, siellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi, armias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suinpäin katajiin, hän koitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin naulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan ja hän tunsi kuin kylmä, koukkuinen käsi olisi häntä takaapäin pidellyt: nyt sun vien, nyt sun vien! ”Ai, ai, auttakaa!” huusi Sohvi ja pyörtyi.

― ― Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he irrottivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi kuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka häntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. — Äkkiä kaapasi hän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen takanansa kuului vielä kauvan ilkeä hähätys, hän juoksi, juoksi...




Päivälehti 153B 6.7.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).