Orava ja Sinipiika
Oli kaunis kesäinen päivä. Aurinko hymyili herttaisen makeasti kirkkaalla taivaalla, ja linnut helkyttelivät tuhatäänistä säveltään tuoksuvassa kuusikossa. Tuntui, kuin koko luonto olisi henkinyt puhtautta, rauhaa ja raikasta iloa.
Riemu oli vallannut orava-nuorukaisenkin, joka, vasta lapsuuden kodista erottuaan, reippaana ja toivorikkaana ensikerran nautti vapaudestaan avarassa maailmassa. Se teki iloisia kuperkeikkoja oksalta oksalle, viskeli vallattomana käpyjä pitkin kuusen naavaista runkoa ja pureskeli oksien mehukkaita latvoja. Se oli niin riemuissaan, ettei huomannut ystäväänsä Sinipiikaakaan, joka keijukaisen kuulumattomin askelin oli liidellyt kuusen juurelle, ennenkuin tämä hiljaa kuiskasi:
― Orava kulta! Tule useinkin leikkimään kanssani!
― Tulen, tulen, lausui orava ja kumarsi, kuten hyvin kasvatettu orava-nuorukainen ainakin. Nuolena kapusi hän alas ystävänsä luo ja yhdessä kulkivat he sitten tutulle leikkitantereelle, johon kolmaskin toveri, musikaalinen peippo, pian saapui. Leikkitanner oli vihreä nurmikon pyöräke tyynen metsälammen rantamalla. Sen laidassa kasvoi vihreä tuomi, ja vakava metsä reunusti sitä melkein läpipääsemättömänä tiheikkönä. Vikkelä orava kapusi tuomen oksalle, ja musikaalinen peippo istahti hänen viereensä. Peippo viritti iloiset säveleensä, orava viuhtoi hännällään ja rummutti käpälillään tahtia, ja Sinipiika tanssi. Sitä tanssia vasta olisi sopinut nähdä! Hän liiteli keveänä, kuin höyhen yli kukkaisen tanteren, yli sinisten vuohenkellojen ja tuoksuvien kielojen, niin keveänä että kukkaset vaan hiukan kumartuivat, kun hänen keijukaisjalkansa sattui niiden terttuja tallaamaan. Peippokin ihastui yhä enemmän, hän ummisti silmänsä ja visersi, jotta raikkaat sävelet ihan tulvimalla tulvivat.
He nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi heitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälessä metsästäjä julmine tuliluikkuineen ...
Pelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon, mutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin. Heti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.
— Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen nahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta koira ei totellut, haukkui vaan yhä vinhempaan.
— No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi metsästäjä ja ojensi kamalan aseensa orava-parkaa kohti, joka tuskissaan kyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.
Jo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan, jo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin metsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:
— Älä ammu! Ihmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli jo pujahtanut piiloon.
— Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla, mutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.
— Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.
— Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten henkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!
Ja hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit yhtyivät taasen jatkamaan leikkiään ...
*
Oli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään yöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsola-linnaan. Iloisena ja huoletonna kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän kuusikon läpi vievälle polulle ... Silloin näki hän näyn, joka täytti kauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli häntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.
— Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi teet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja ärsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena jäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären kostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia kauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän niissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta ...
Viimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut kuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki Metsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:
— ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti puolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!
Sitten poistui hän raivoisana metsään ...
Mutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli nähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien kuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei uskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta, mutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän torvenpuhalluksella kansansa valtaistuimensa eteen. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut ja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista Syöjättären loitsujen lukkoa.
Eläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja pudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua elämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme ja lausui.
— Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.
— Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis kuolemaan?
— Sinipiika oli minun ystäväni ja leikkitoverini. Hän on kerran pelastanut minun henkeni metsästäjältä. Minä tahdon nyt pelastaa hänet Syöjättären loitsuista.
Liikutettuna suostui Tapio oravan pyyntöön ja määräsi raakaluontoisen kotkan toimittamaan pyövelin virkaa. Heti otti kotka oravan kynsiinsä ja lensi hänen kanssaan loitsitulle kivelle. Siellä raateli hän julmalla nokallaan rikki oravan nuoren rinnan ja vuodatti säälimättä hänen sydänvertaan paadelle, jotta veri virtana sen kupeita huuhtoi ...
Ja kivi alkoi liikkua, alkoi muodostua Sinipiian siron vartalon kaltaiseksi, ja vihdoin oli se kokonaan kadonnut, ja paikalla seisoi Sinipiika ilmielävänä.
— Näin niin pahaa unta, lausui hän. Tuntui. kuin olisi Syöjätär minut loitsinut kiveksi ... Mutta mitä tämä on? Miksi on orava-ystäväni hengetön, miksi sen rinta noin raadeltu?
Kotkan täytyi nyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin purskahti Sinipiika itkuun, otti syliinsä oravan hengettömän ruumiin ja lausui:
— Orava-kultani! Miksi et antanut minun olla siinä tilassa, johon Syöjätär oli minut loitsinut, vaan uhrasit nuoren elämäsi puolestani? Oi, jospa vielä henkiin virkoaisit!
*
Myöskin Ukko-ylijumala, joka sinisissä sukissaan ja kirjavissa kaplukoissaan käyskenteli kultaisen ruskopilven reunalla, oli nähnyt oravan uhrauksen. Se liikutti häntä niin, että hän päätti lahjoittaa hänelle hengen ja antaa Sinipiialle takaisin ystävänsä. Hän lähetti kultasiipisen mehiläisen viemään elämän mettä hopeisella vakkasella Akan aarreaitasta.
Nopeasti lensi mehiläinen alas maahan ja toi vakkasen Sinipiialle. Eikä sinipiian tarvinnut muuta kuin hiukkasen kostuttaa elämänmedellä oravan ruumista, kun jo sen suonet alkoivat tykkiä, sen haavat paranivat, ja se virkosi ...
Sanomaton riemu syntyi nyt koko Metsolassa. Tapio silitteli ja hyväili pientä oravaa ja nimitti hänet lempieläimekseen, Mielikki ripusti hänen kaulaansa kultaiset vitjat ja kaikki eläimet huudahtelivat ilosta ja ihastuksesta. Mutta kaikista iloisin oli Sinipiika. Hän suuteli ja syleili pientä oravaa ja tanssi kuin raju tuulispää hänen kanssaan ympäri Metsolan avaroita saleja.
Johannes Tuokkola.
Joulupukki I 1904.
