Väsyneille.
Minäkin olen kerran ollut väsynyt. Kun olin kymmenen vuoden ikäinen, olin saanut päähäni heittäytyä suureen virtaan, jota sanotaan elämän taisteluksi ja myös totuuden etsimiseksi ja niin minä monen muun tavalla ja seurassa etsin totuutta. Mutta kun minä nyt ajattelen sitä, niin minä huomaan, etten minä etsinytkään totuutta, vaan minä etsin onnea. Minä koetin kasvattaa itseäni pitämään totuutena, s. o. hyväksymään sitä, mikä oli minun eteeni totuus-nimisenä pähkinänä purtavaksi heitetty. Koulu kiristi minun ympärilleni omat terveyshenkselinsä taivuttaakseen minua kaavansa mukaiseksi. Ja niiden henkselien puristuksesta minä kärsin, mutta minä en niitä ottanut yltäni, koska niiden piti minusta
kasvattaa sen, mikä on ollut tarkotus.
Ja mun edessäni seisoi raihnaiseksi revitty mies, verisenä, ja köydet käsivarrella, että hän, jos minun henkselini tuntuisivat antavan liian paljon vapautta, voisi sitoa minua yhä kireämmälle.
Mutta sitte kun alkoi paistaa kirkas päivä, ruoho niityllä vihertää ja linnut laulaa monivärisiä sävellyksiään, annettiin minulle metallinen salkku, johon voisin koota tietoja tuosta soivasta luonnosta. Ja niin minä kuljin saloja, somia korpia ja ahoniittyjä, ja kaikkialla oli niin ihanaa. Enkä minä suuresti tuntenut nuorien puristusta ruumiissani, sillä niiden sanottiin tekevän minulle hyvää. Mutta kun minä ihanassa luonnon raikkaudessa aloin rutosti paisua, kävivät kaavat minulle sietämättömäksi, niin että minä aloin itsekseni valitella. Mutta silloin myös katsottiin olevan ajan kaavojani väljentää, joten minä taas hetken aikaa hengitin keveämmästi. Mutta ne alkoivat taas puristaa ja kiristää, niin että minun ihostani tihkui veri. Ja niin oli taas pakko väljentää kaavoja jotta ne makasivat minun ylläni kuin mäkihihnat hevosen yllä.
Minä kyllä ihmettelin, miksi en saanut heittää noita henkseleitä, mutta minulle todistettiin sielutieteen avulla, että ne ovat ihmiselle oleellista. Minun mieleni teki sanoa vastaan, mutta minun suuni silloin tukittiin.
Ja kun minua näin koetettiin kasvattaa sellaiseksi, että annettu totuus olisi voinut minunkin suhteeni pitää paikkansa, enkä minä kuitenkaan sellaiseksi tullut, aloin minä langeta epätoivoon. Ja vaikka minulle kuinka annettiin lohdutusta, vakuuttaen, etten täällä voisi koskaan tulla täydelliseksi, ei se minua lohduttanut. Minä janosin totuutta, joka voisi pitää paikkansa ja josta minä voisin riemuita, että se on totuus, niinkuin kaksi kertaa kolme yhtäkuin kuusi on totuus. Ja kun minä olin löytänyt monta tällaista totuutta, niin minä aloin salaa epäillä, tokko muuta totuutta onkaan, kun vain lukematon määrä tällaisia totuuksia.
Ja minun opettajani alkoivat puistaa päätänsä toivottomasti kun he sanoivat: kaikki on yhtä. Ja minun valtasi epätoivo, kun minä tiesin etten ole yhtä kun useimmat muut. Ja minun rakastettuni käänsi minulle ilkkuen selkänsä ja heitti minun sydämeni haavoille multaa. Ja minä voin vakuuttaa, että olin mielipuolena epätoivosta. Niin minä kävin kammiooni ja toivoin kuolemaa ja minulle selveni, että kaikki on turhuus, ja että siis kaikki on yhtä — turhuus.
Ja mustaa murheen virttä minä lauloin ja ylistin kuolemaa, suurta vapahtajaa. Ja minä runoni kirjotin verellä, niin että minä näin ihmisten vapisevan, kun he lukivat niitä. He sanoivat yhteen ääneen — runoilija, mutta minä huokasin, kuolema! Mutta kun minä kammiossani verta hikoilin, kuulin minä torilta sydäntä särkevän naurun, niin että minä istualtani pystyyn sävähdin. Ja kun minä sinne päin hetimiten vilkasin, näin minä partaisen erakon nauravan keskellä toria perkeleellistä rakkaus-ylenkatse-nauruaan, niin että minunkin suuni meni vastentahtoiseen hymyyn. Mutta kun minä näin yleisön loukkautuneen noloina hajoavan torilta, nauratti se minua vielä enemmän, niin että kun minun piti huoata: oi surma ja kuolema, niin minun sisästäni pyrskähti katkeran kuiva naurun hölötys.
Mutta vaikka se mieskin viimein lähti, nauratti minua yhä, ja minun täytyi lähteä ulos kaupungista, että minä yksinäni olisin saanut sydämmeni tyhjäksi nauraa. Ja niin minä astuin meren rannalle ja pitelin vatsastani, sillä sitä oli alkanut pistää. Ja aina, kun minä näin sen nolon lauman mielessäni ja sitte ne nauravat perkele-silmät, niin olin minä katketa. Ja kun minä ajattelin itseni siihen noloon joukkoon kuuluvaksi, niin minua alkoi ylön-antaa. Mutta päivä paistoi ja niitty vihersi ja minulle tuli halu puhutella sitä nauravaa miestä.
Kun minä sitte olin käynyt pitkän matkaa, tuntui minusta, että minä voisin nauraa sen miehen tavalla ja sen kanssa, kun minä sen tapaisin. Ja kun minä hänet korven luolikosta löysin, huusi hän; »sinä moukka, mitä haet minun valtakunnastani. Hyi sinä haiseva aasi joka kannat rasvaisia riimuja! Hyi sinun ylitsesi!» ja hän taas nauroi.
Mutta minä vastasin: »Oi sinä suuri moukkien ja pienten halveksija, sinua minä etsin, sillä minä tahdon oppia nauramaan niinkuin sinä, kaikelle pienelle! Oi, sinua minä etsin!»
Ja hän nauroi minulle: »Naura ensin itsellesi, sillä sinun pitäisi edustaman ihmistä, mutta sinä kannat tökötillä rasvattuja riimuja kuten aasi.»
Ja kun hän siinä nauroi, miten minä nolattuna katselin haisevia henkseleitäni, niin alkoi minuakin naurattaa, niin että minä heitin kaikki päältäni ja jäin alastonna kalliolle häpeämään. Ja minä loin häneen surullisen katseen ja kysyin: »Miksi minun pitää tuleman?»
— »Tule siksi, mikä olet!» nauroi hän. »Rohkeutta, reippautta, poikani, hyvää ja lujaa tahtoa!» hän huusi. »Me tunnemme sääliä ihmisen surkeutta kohtaan, nyt tahdomme, että ihminen voisi elää. Pois siis sovinnaisuuden-bakteerit itsestäsi pese! Leijonan rohkeutta, kotkan silmää ja käärmeen viisautta, poikani! Etkö sinä näe että ihminen on maailman aikomus. Nyt sinä opit nauramaan kaikelle pienelle, etsi siis suurta! Voita itsesi ja tule siksi, mikä olet. Vihaa ja rakasta isommasti kuin moukat, vanhurskaat ja kaikki matelijat. Voimaa ja rohkeutta!»
Kun hän oli tämän sanonut, lähti hän. Ja nyt minä tunsin sielussani vapaata voimaa ja lujaa tahtoa, niin että minä nousin korkealle kalliolle hengittämään raikasta, ilmaa. Ja minä tunsin: Ihminen on voitettava ja sen on luotava itselleen tulevaisuus.
Samppa Luoma
Päivälehti no 177 3.8.1902.
