Kuinka tyttö antautui.
(Kirj. Hj. Höglund).
(Suomennos Päivälehdelle.)
On pohjoismainen talvipäivä.
Rantoja peittää puhtaan valkea, untuvan pehmoinen, silmiä huikaiseva lumivaippa, joka silmiin sattuessa siihen vinosti kimaltelee kuin hopeavyö, jonka päivänvalo saa hiukan välähtelemään punaselle ja siniselle. Rannalta ulottuvat metsän reunaan vainiot lumipeittonsa alla, joka tasottaa kaikki epätasaisuudet ja antaa kaikelle pehmeän, pyöreän muodon. Siellä täällä tämän pehmoisen peiton keskellä näkyy taloja, joiden etelän puoleiset ikkunat välkkyvät aurinkoa vasten, ja joiden savupiipuista savu kohoaa suoraan ylös ilmaan, niinkuin valkoinen pilvi, joka erottautuu tummia havumetsää kasvavia harjanteita vasten, joita on ympäristöllä, ja näiden viime mainittujen takaa ja niiden harjujen yläpuolelta kajastaa jotain himmeää ja määräämätöntä sinistä, jonka aavistamme olevan kaukaisia vuorenhuippuja. Ja tämän tummareunaisen valkean keskellä on järvi peilikirkkaan, tummakiiltoisen jään peittämänä, sillä se on jäätynyt vasta lumentulon jälkeen. Paikkapaikoin on tuulenkulettamaa kiinnijäätynyttä lunta, mutta näiden pälvien välit ovat houkuttelevan kirkkaat ja väriltään tummat, niin kuin sen alla olisi ääretön syvyys, johon taivaan sini viehättävänä kuvastuu; ja ainoastaan rannoilla, missä on matalampaa, näkyvät pohjakivet. Koko maisemaa valaisee keskitalven aurinko, ja ilma on kevyttä ja tyyntä ja niin häikäisevän kirkasta, että melkein täytyy ihmetellä sitä, että se edes tuolla ylhäällä kaukana avaruudessa saa sinervän värin ja että se alhaalla näköpiirin rajalla näyttää kalpean vihreältä.
Pienoisen lahdelman pohjukasta tulee kaksi henkilöä nopeaa vauhtia ulos järvelle päin. Nuorukaisen silmät loistavat elämän halusta ja noreudesta ja hänen viiksillään on hienoisesti kuuraa, joka tekee hänet omituisen näköiseksi. Neitonen katsoo tiedottomasti eteensä, mutta hänen hienopiirteiset poskensa on ulkoilman pakkanen ja sisällinen lämpö saanut punaseksi, ja hänen puoleksi avonaisilla huulillaan leikkii vieno hymyily, joka yhtä helposti voi muuttua haaveilevaksi ihastukseksi kuin ilvehtiväksi nauruksi.
He pitävät ristikkäin toisiaan käsistä, oikealla oikeasta ja vasemmalla vasemmasta, ja liukuvat eteenpäin pehmoisilla, kiikkuvilla liikkeillä, milloin nojautuen oikeaan milloin vasempaan ja vasemmalle kallistuessa nojaa neitonen nuorukaiseen ja oikealle kallistuessa tuntee hän hänen olkapäänsä koskettavan omaansa ja hänen voimakkaan, miellyttävän käden puristuksensa. Ja heidän luistimensa jättävät kaarevat merkit jäähän siihen mistä he ovat kulkeneet, aurinko paistaa, ilma on kevyt ja kirkas, ja mieliala talven raikas.
Neitonen säpsähtää ja hiljentää vauhtia aina silloin kuin jää paukahtelee kuin kanuunanlaukaus omalla teräskaiullaan ja kumisten hälveten pois, milloin heidän edessään milloin takanaan, milloin yhtäällä, milloin toisaalla ja usein pitkien väliaikain jälkeen. Mutta mies vakuuttaa tyttöstä, että jää vaan laskeutuu ja tulee yhä vahvemmaksi, ja niin he kulkevat edelleen, milloin kauvas järvelle milloin pitkissä kaarissa maata kohti.
Nuorukainen tuntee mielensä kevyeksi ja sielunsa lämpöseksi ja pitää tanakasti tyttösen käsiä omissaan, niin kuin ei koskaan enää tahtoisi päästää niitä irti. Mutta neitonen vastaa hänen kädenpuristukseensa vaan sen verran, etteivät hänen kätensä tunnu aivan tarmottomilta. Hän tietää tämän matkan tarkotuksen ja mitä pojalla on mielessä, mutta sitä hän juuri tahtoo välttää ja siksi hänellä on epäävä hymyily huuliltaan.
Viimein saapuvat he erään rantakiven lue. Neitonen istuu sille lepäämään ja nuorukainen lankee polvilleen hänen eteensä ja alkaa kiinnitellä hänen luistimiaan, ja puoleksi vastenmielisesti hän antaa sen tapahtua tuntien olevansa melkein voitettu. Kun se on tehty katsoo nuorukainen lämpimästi ja sydämmellisesti häntä silmiin, mutta hänen katseensa on kiinnitettynä kauvas järvelle. Silloin istuutuu poika kivelle hänen viereensä ja nojautuu häneen päin.
— Nyt toivon sinun olevat siksi väsynyt, että maltat rauhassa istua hetkisen — sanoo hän — ainoastaan hetkisen, että saan hiukan vakavasti puhella kanssasi.
— Tietysti saat puhella, vastaa neitonen levottomasti ja hakee silmillään apua. Sitten hypähtää hän kiivaasti pystyyn, ja hihkasee, mikä sitten kaikuen vuorta vasten vaimenee vähitellen pois.
— Tuolla kaukana näen Hildurin. Odota hiukan, niin saa hänkin kuulla sen, sanoo hän veitikkamainen ilme silmissään ja ilkkuvasti nauraen. Samalla paukahtaa jää ja hän ikäänkuin ottaen vauhtia pamahduksesta rientää ystävätärtään vastaan, jättäen toverinsa siihen harmiinsa.
Niin pakenee hän taaskin häntä, niinkuin on tehnyt ennenkin ja tulee vielä varmaan vastakin tekemään, pakenee voiton ylpeällä hymyilyllä siitä, että hän vielä kerran oli voinut säilyttää heidän salaisuutensa koskematta, voinut pelastaa heidän välisen suloisen lumouksen, jonka yksi ainoa avomielisesti lausuttu sana voi murtaa, ja jonka hän tietää olevan
taas vaarassa ensi kerralla kun hän laskee kätensä hänen käteensä ja sallii hänen katsoa silmiinsä.
*
Neitosen ovat nuorukaisen äiti ja sisar pyytäneet hänen kotiinsa, tai oikeastaan hänen sisarensa, sillä he ovat hyvin hyvät ystävät, ja nyt tulee hän viettämään joulua heidän kanssaan, ja sellaista tilaisuutta ei nuorukaisen aio päästää käsistään ja siksi koettaakin hän kaikin tavoin saavuttaa hänet, hakee tilaisuutta, jolloin mieliala saa hänet kuuntelemaan hänen sanojaan.
On joulunaatto. He ovat jo vanhan tavan mukaan täyttäneet padat keittiössä ja antaneet varpusille joululyhteensä. Joululahjat jo ovat kääröksissään valmiina ja kynttilöitä ja lamppuja sytytetään runsaasti joka huoneeseen aikaansaamaan juhlatunnelmaa, jonka valtaamina he kokoontuvat kuusen ympärille. Sillä joulukuusen he ovat hankkineet, vaikka kaikki ovatkin täysikasvuisia. Vanhaa muistorikasta tapaa ei heistä kukaan tahtonut murtaa, sillä kuusessa asustaa jotain muinaisuuden ja lapsuuden ajoilta, jota kukin heistä kunnioitti.
Mutta kun joululahjat olivat jaetut ja leikinlasku siten vähitellen tauonnut, silloin avaa äiti postillansa hartaushetken pitääksensä ja arvokkaana hän istuu siinä, sillä hän, äiti, kuuluu vanhaan sukuun eikä ole niitä, jotka hitustakaan peräytyvät siitä, mitä he ovat tottuneet pitämään oikeana ja asiaan kuuluvana. Palvelijat asettautuvat istumaan — mieluimmin oven läheisyyteen — ja kaikki taloon kuuluvat ovat sisässä, ja äiti lukee hiukan vapisevalla äänellä joulun merkityksestä ja miten ihmissydämmen silloin enemmän kuin muulloin täytyy olla valmiin avautumaan toisille. Näin on kotona tehty aina, näin noudatettu ankarasti ja nuhteettomasti vanhoja tapoja niin kauan kuin hän muistaa, niin että hän, vaikka jo onkin aikuinen, paljon lukenut mies, voi tyytyväisellä ja rauhallisella tunteella istua kuunnellen äidin hartaushetkeä.
Luetut sanat eivät luultavasti tee sitä, sillä ne usein liitävät hänen korvainsa ohi, vaan se tunnelma, joka silloin saa vallan hänessä, ne monet muistot, jotka hänessä heräävät ja se rauhan ja kodikkaisuuden tunne, joka tunkeutuu häneen ja tekee hänen mielensä niin pehmeäksi, että hän kaipaa jonkun käden hyväillen silittelevän hänen otsaansa.
Kun virren säveleet ovat vaienneet ja hiljaisuus sen jälkeen taas katkaistu, ja palvelijat poistuneet, menee hän sen vuoksi tyttönsä luokse.
— Maria! — sanoo hän hiljaisella äänellä, jossa itse ääni merkitsee paljon mutta sanat vähän — Maria!
Silloin Maria katsoo häneen, ja hän on näkevinään hänen silmissään poistuvan välähdyksen siitä liikutuksesta, joka hänet itsensä on vallannut. Mutta silloin ilmaantuu pikainen välähdys silmiin ja hänen huultensa ympärille ilmaantua leikehtivä ilme.
— Minä seison tässä ja mietiskelen — eikä kukaan voi hänen äänessään huomata muuta kuin vakavuutta.
— Mitä mietiskelet? ja nyt toivoo hän varmasti.
— Niin minä ihmettelen, miksi kaikissa pähkinöissä on ainoastaan kuori eikä ollenkaan sydäntä, sanoo hän viattomimmasti, särkien yhden pähkinän.
— Niin, sitä ihmettelen minäkin! vastaa hän terävästi. Mutta silloin katsoi tyttönen häneen niin riemastuneena, että hänkin purskahtaa iloiseen nauruun ja niin he eroavat.
*
Aamujumalanpalvelus on päättynyt ja juhlapukuisen ihmisjoukon läpi raivaavat he tien kotiinsa. Päivä sarastaa ja tulot, joita tänä aikaisena aamuhetkenä on näkynyt jokaisesta ikkunassa, sammutetaan ja aamiaispöytä on valmiiksi katettuna.
Silloin tulee sisään palvelustyttö.
— Keittiössä on muuan nainen sairaan lapsen kanssa ja pyytää saada puhutella tohtoria.
Tohtori menee sinne ja toiset seuraavat mukana. Nainen on köyhä ja kulunut. Hänen piirteissään on jotain väsynyttä epätoivoa, joka herättää myötätuntoa. Käsivarrellaan on hänellä vaikeroiva lapsi. Hän pyytää nöyrästi anteeksi, sitä että hän näin jouluaamuna oli tullut, mutta hän ei ole useampaan vuorokauteen saanut mitään rauhaa pojalta, jonka vuoksi hän pyytää tohtorin olemaan armeliaan ja auttamaan häntä.
Tohtori ottaa pojan syliinsä ja menee sen kanssa kamariinsa, mutta tulee heti takasin ja pyytää jonkun auttamaan, ja heti kiiruhtaa Maria hänen luokseen.
— Saanko minä auttaa! hän pyytää. Tohtori katsoo ankarasti häneen.
— Nuo vaatteetko päälläsi?
— Mitäpä se haitannee?
— Vaatteet maksavat myöskin rahaa, sanoo hän kivakasti ja ojentaa hänelle huolimattomasti pellavaesiliinan. Itsellään hänellä jo on päällään pellavanuttu.
Maria katsoo häneen hämmästyneenä, sillä sitä ääntä hän ei tunne. Mutta hän ei sano mitään, sitoo vaan esiliinan vyölleen ja ottaa pojan polvilleen. Tohtori kumartuu pojan puoleen ja paljastaa osan hänen ruumiistaan.
— Se täytyy leikata, ja sen vuoksi sinun on pidettävä häntä lujasti kiinni.
Maria on peloissaan pojan tähden.
Mutta silloin hypähtää tohtori pystyyn.
Kuorta eikä ollenkaan sydäntä sinä et kelpaa! sanoo hän Marialle vasten silmiä ja menee kutsumaan jonkun toisen tulemaan avukseen.
Maria punastuu, mutta istun hiljaa paikoillaan ja tarttuu tarmokkaasti kiinni poikaan.
— Leikkaa! sanoo hän lyhyesti ja puree hampaitaan.
Tohtori katsoo tutkivasti häneen kuitenkin sanaakaan virkkamatta. Sitten ottaa hän veitsen, halkaisee ajoksen ja puristaa sen sisällykset ulos pojan huutaessa täyttä kurkkua ja koetellessa ponnisteleutua pois käsistä. Mutta Maria pitää lujasti kiinni, pitää kaikella voimallaan tuskanhien noustessa hänen otsalleen. Mitään sellaista hän ei koskaan ennen ole ollut näkemässä!
Se on viimeinkin ohi, tohtori panee siteen ja sen tehtyään on hän kuin muuttunut. Jotain tavattoman osanottavaista ja sydämmellistä on hänen käytöksessään taputtaessaan ja ilakoidessaan pojan kanssa sen vielä nyyhkien maatessa Marian polvella ja silloin voittaa mieliala Mariankin. Jotain käsittämättömän voimakasta ja viehättävää tunkeutuu häneen ja sitä vastaan hän ei voi puolustautua ja hänen osanottoonsa pojan kohtaloon, joka on saanut kyynelet nousemaan hänen silmiinsä, sekaantuu jonkunmoista häneen, miehen ihailua.
Silloin hän ei tiedä sanoa mitään ennen kuin jo käsivarsia on kiertäytynyt hänen vyötäisilleen, hänen päätään kohotetaan ylös ja huulipari painaa pitkän suutelon hänen huulilleen.
Nyt viimeinkin sain sinut antautumaan ilakoi hän ja nyt on hänen vuoronsa näyttää veitikkamaiselta.
Silloin jättää Maria kaiken vastustuksen ja nojautuu turvallisesti häneen.
Mutta se oli nukkuvalta varastamista! sanoo hän ja hymyilee, mutta sen takana piilee jotain perusteltua sillä samassa hetkessä pälkähtää mieleen ajatus, että nyt ei salaisuus, jota hän niin kauan on kantanut, ole enää mikään salaisuus, ja nyt on se ihana, hieno lumous, jota hän niin tarkoin on suojellut, ainaiseksi menetetty.
Mutta tohtori samalla kun hän antaa pojan takasin naiselle, pistää hänen käteensä setelin paljaasta kiitollisuudesta, siitä että hän oli tullut ja saattanut hänen tyttönsä oikeaan mielentilaan. Ja ulkona kutsuvat sillä hetkellä kirkonkellot ihmisiä puolipäivän jumalanpalvelukseen.
Päivälehti no 14 18.1.1902.
