Sunnuntaimetsästäjiä.
Tornio-lehdelle
Veli Luurusi, näkyykö jäneksien jälkiä?
Ei, veli Alpet, luulen että jänikset ovat menneet pensaisiin.
Ne olivat kaksi nuorempaa miestä eivät kaukaa edes sukua toisilleen, jotka puhuivat. Suksilla olivat, toinen Haapaveen mallisilla, — erittäin sopivia kulkea mättäisillä noromailla, — toinen Kainuun-mallisilla, s. t. s. sauvat olivat puolentoista miehen pituisia; päässä rinkat. Niillä oli hyvä hiihtää tiheissä pensaikoissa. Kaikki siis asianhaarojen mukaan.
Veli Alpet, onko nämä jäneksen jälkiä.
Jäneksen, veli Luurusi, jäneksen. Mutta kuukausia vanhat.
Kolme merkkiä lumessa, veli Alpet. Jänes on juossut tuota suuntaa, jonne etujalkojen yhteinen kuoppa viittaa?
Kerrankin oikeassa, järki sairas, veli Luurusi.
Nuoret miehet hiihtivät edelleen. Lunta tuiskusi, kävi vinhakka viima läpi huurteisen metsän. Jäiset pajut litisivät, väliin kohousi kuusen oksa pudottaen painonsa, väliin syvemmälle painautui, oltuaan toisen nojassa.
Ei näy!
Ei näy, veli Luurusi, pyhä on, jänekset nukkuvat.
Hävyttömän tiheä metsä.
Tiheä, veli Luurusi, oksat raapivat, sukset pistävät. Mutta äkkiä näkyy jälki. Jälki, vanha kyllä, mutta viepi pensaan alle. Luurusi on nähnyt, että se ei vie pois.
Luurusi yhdellä puolen puuta on, Alpet toisella. Piihanat auki, pyssyt sojossa.
Tuota, veli Alpet, mie huu’an ole sie valmiina.
Pelkäätkö veli Luurusi.
En Alpet, vapisen vain, into on suuri.
Itse näytelmää en kuvaile, vain loppupeliä:
Veli Alpet, ei mitään.
Ei mitään.
Ja jäljet vei alle.
Vei, Luurusi, alle vei. Mutta alla ei ole mitään. Ei niin mitään.
Kaksi isompaa kuoppaa ja pieni eessä. Jänes on noussut puuhun.
Ei, veli Luurusi, pyhä on, Jumala suojelee metsä-elukoita.
Seuraava näytelmä tapahtuu erään tyhjiin ladon ympärillä. Alpet takana, Luurusi eessä. Alpetilla pyssyn perä mahaa vasten, pidättää pyssyä kahden käden.
Kolista pöönhuusin ovea, paljon on jälkiä ympärillä.
Oletko valmis, veli Alpet, et vapise, ei veret kiehu.
Ei kiehu, veli Luurusi. (Luurusi pitää hlv-moista elämää.)
Ei mitään, veli, ei ikkäis mitään.
Ei ikkäis mitään, pyhä on, kaikki niin kaukana pöönhuusista kuin suinkin, mehän kanssa lähön saimme kun niin nousi suuri melu.
Melu, veli Luurusi, suuri melu. En ole Herran huoneessa ennen moista kuullut.
Alpet, ei sellaisiin. Pois se meistä. Mutta nyt ollaan jahilla, tuisku on vähennyt, mieli on vakaantunut.
Komm, rööter,
vilja Niku meetoss!
Ei, Luurusi, elä laula.
Miks' ei laulaa, kun on iloinen mieli?
Elä laula, elä voiton virttä viritä!
Men vaarmet kuula vipe taala.
Ei näy,
Ei näy, järki sanoo, veli Alpet.
Ei mun henkeni pahalle haise,
Eikä haise sinunkaan,
Vaan ne haisee kun herrain henki
Saksan samppanjalle vaan.
Miehet laskivat vaaran lakea, Kokkovaaran itärinnettä ja painautuivat varvikkoiin. Jälkiä oli siellä kovasti.
Paljon on jälkiä veli Luurusi, mutta niitä ei näe.
Paljon, mutta toistalvisia, veli Alpet.
Vanhoja vain. Käymmekö kaupunkiin.
Ja he painautuivat siitä läpi varvikon. Toinen puski ja hikoili, mutta toisella oli pitkät sauvat ja käsivoimia. Läpi varvikon ritisevien pajujen poljetulle tielle, siitä alas kujaa ihmisten kartanon poikki jäälle. Jäällä meni niinkuin itsekseen, hiukan liikutteli vain koipiaan. Siitä kaareuduttiin sivu niemen ja oikaistiin kohti kaupunkia.
Ei näy, veli Alpet, luulen että jänekset ovat menneet pensaisiin.
Eeli Harri
8—XII—01
Tornio no 100 25.12.1901.
