Vanhan rangaistusvangin suru.
Kirj. Pierre Loti.
Suom. l — n.
Tämä on eräs hyvin pieni tapahtuma, jonka minulle kertoi Yves, — eräänä iltana kun hän oli lähtenyt ulos satamasta viedäkseen kanuunavenellään lastillisen tuomittuja suurelle kuljetuslaivalle, joka oli lähdössä Uuteen-Caledoniaan.
Niitten joukossa oli eräs hyvin ijäkäs (ainakin seitsemänkymmenen vuotias), vanhus, joka hellästi kuletti pienessä häkissä mukanaan varpusta.
Kuluttaakseen aikaansa oli Yves ruvennut puheisiin tämän vanhuksen kanssa, joka ei ollut epämiellyttävän näköinen — mutta oli kahlehdittu yhteen erään nuoren, inhottavan pilkallisen näköisen herrasmiehen kanssa, jolla oli lyhytnäköisen lasit suipolla, kelmeällä nenällään.
Vanha maankiertäjä, joka viidennen tai kuudennen kerran oli joutunut kiinni irtolaisuudesta ja varkaudesta, sanoi: ”Mitä tehdä voidakseen olla varastamatta, kun kerran on alkanut, — ja kun ei ole ammattia, ei mitään, — ja kun ihmiset eivät enää missään työhän huoli? Täytyyhän sitä syödä, vai mitä? — Kun minut nyt viime kerran tuomittiin, olin minä ottanut säkin potattia eräältä pellolta kuonna-ajurin sekä ruoskan ja yhden kurpitsan. Eikö olisi voitu antaa minun kuolla Rouskossa, sen sijasta että minut lähetetään sinne etäälle, niin vanhan kuin olenkin?...”
Ja hyvin onnellisena tavatessaan jonkun, joka osanotolla viitsi häntä kuunnella, oli hän sitten näyttänyt Yves'lle kalleinpansa tässä maailmassa: pienen häkin ja varpusen.
Kesytetyn varpusen, joka tunsi hänen äänensä ja joka noin vuoden ajan oli elänyt hänen kanssaan vankilassa hänen olkapäällään istuen... — Ah! Siinä oli puuhaa ennenkuin hän oli saanut luvan ottaa se mukanaan Caledoniaan! — Ja sitten jälestäpäin oli hänen täytynyt tehdä sille matkaa varten sopiva häkki; hankkia puuta, hiukan vanhaa rautalankaa ja pikkusen viheriää maalia maalatakseen sen kokonaan, niin että siitä tulisi hauska.
Tässä kohden muistuu Yves'n kertomus aivan sananmukaisesti mieleeni: ”Varpus raukka! Sillä oli syötävänään häkissään palanen sitä mustaa leipää, jota vankiloissa annetaan. Ja siitä huolimatta näytti se olevan tyytyväinen; se hypähteli niinkuin mikä muu lintu tahansa.”
Muutamia tunteja sen jälkeen, kun tultiin kuljetuslaivan viereen ja rangaistusvanfiit muuttautuivat siihen, tuli Yves, joka jo oli unohtanut tuon vanhuksen, sattumalta hänen viereensä.
— Hekääs, ottakaa tämä, sanoi vanki hänelle kokonaan muuttuneella äänellä, ojentaen pienen häkkinsä. Minä lahjoitan sen teille; se voisi ehkä olla teille joksikin hyödyksi, ilahduttaa teitä...
— Ei, ei mitenkään! vastasi kiittäen Yves. Teidän pitää päinvastoin viedä se mukananne, ymmärrättehän. Se on oleva teidän pienenä toverinanne siellä etäällä...
— Oh! jatkoi vanhus, hän ei enää siellä sisässä... Ettekö siis tiedä? häntä ei ole enää olemassa…
Ja kaksi sanoilla kuvaamattoman surun kyyneltä vierähti hänen poskelleen.
Ylimenon tungoksessa oli häkin ovi auennut, varpunen oli säikähtänyt, oli lentänyt ulos, — ja heti paikalla poikkinaisen siipensä takia pudonnut mereen. Oh! sitä kauhean tuskan hetkeä! Nähdä sen räpyttelevän siipiään ja kuolevan vuolaan vanaveden poisviemänä, eikä voida itse mitään tehdä sen pelastukseksi! Alussa, ensimäisenä aivan luonnollisena mielijohteena oli hän aikonut huutaa, pyytää apua, kääntyä itsensä Yves'n puoleen ja rukoilla häntä... Mutta miettiessään, tuntiessaan välittömästi persoonallisen alentumisensa, leppyi tämä into heti: kuka säälisi sellaisen vanhan kurjan kuin hänen varpusta, kuka rupeaisi kuuntelemaankaan hänen rukoustaan? Miten voi johtua hänen mieleensä että voitaisiin pysäyttää alus sentähden, että oli ongittava ylös hukkuva varpunen, — päällepäätteeksi linturaukka, joka kuului rangaistusvangille, mikä mieletön ajatus.... Silloin oli hän pysyttäytynyt hiljaa paikallaan, katsellen kuinka harmaa ruumis, joka yhä vielä räpiköi, katosi meren vaahtoon; hän oli tuntenut itsensä kauhean yksinäiseksi nyt, ainaiseksi, ja suuret kyynelpisarat, yksinäisen ja ylimmän epätoivon kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, — sillävälin kun tuo nuori lasisilmä herra, hänen kahle kumppaninsa, nauroi nähdessään vanhan miehen itkevän.
Nyt kun lintua ei enää ollut olemassa, ei hän tahtonut pitää tätä häkkiäkään, joka niin suurella huolella oli pientä vainajaa varten rakenneltu; hän tarjosi yhä sitä tuolle kunnon merimiehelle, joka oli suostunut kuulemaan hänen historiansa, haluten jättää tämän hänelle perinnöksi ennenkuin läksi pitkälle ja viimeiselle matkalleen.
Ja surullisena oli Yves ottanut vastaan lahjan, tuon tyhjän huoneen, ettei saattaisi lisäsurua vanhalle hylkiölle näyttämällä halveksivansa tuota kapinetta, jossa tällä oli niin paljon työtä ollut. Tuntuu kuin en olisi ollenkaan saanut tässä kertomuksessa esille sitä haikeaa tunnetta, joka siinä oli silloin kun sen kuulin.
Oli ilta myöhä, ja olin aikomuksessa mennä levolle. Minä joka olin eläissäni pahasti heltymättä nähnyt suruja, joista pidetään suurta melua, murhenäytelmiä, murhia, minä huomasin ihmetyksellä, että tiima vanhuksen tuska oli saada sydämmeni pakahtuman ja vieläpä esti unenkin tulemasta:
— Jos voisi millään keinoin, sanoin minä, lähettää hänelle toisen…
— Niin, vastasi Yves, minä ajattelin aivan samaa. Ostaa joltakin lintukauppiaalta hänelle joku kaunis lintu ja viedä se hänelle huomenna siinä häkkipahasessa, jos vielä ennen lähtöä vaan ehtii. Se on hiukan vaikeanpuoleista. Ei muuten löydy ketään muita kuin te, joka voisi saada luvan lähteä ulos satamasta huomisaamuna ja mennä kuljetuslaivalle etsimään tuota vanhaa rangaistusvankia, jonka nimeäkään en edes tiedä. Mutta... sitä tullaan pitämään hyvin hullunkurisena...
— Oh! niin, niin todellakin. Oh! siihen jota pidetään kummallisena ei tarvitse kuvitellakaan saavansa lupaa!...
Ja hetkisen huvitti minua oikein sydämmeni pohjasta tämä ajatus, nauroin tuota tyytyväistä sisäistä naurua, joka pinnalle tuskin näkyy.
Kuitenkaan en aikomusta täyttänyt: seuraavana päivänä herätessäni, kun ensimäinen vaikutus oli haihtunut, tuntui se minusta lapselliselta ja naurettavalta. Tämä suru ei nähtävästi ollut niitä, joita pelkkä lelu lohduttaa. Paratiisin kauneinkaan lintu ei olisi voinut tuolle vanhalle rangaistusvankiraukalle korvata vaatimatonta harmahtavaa poikki siipistä varpusta, joka oli kasvanut vankilaleivällä ja joka oli voinut herättää äärettömän helliä tunteita ja kyyneleitä hänen paatuneessa, puoleksi kuolleessa sydämmessään…
Päivälehti 207B 7.9.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
