Arthur Morrison - Kilpikonnahistoria

Salapoliisi Martti Hewittin muistiinpanoja.

Kilpikonnahistoria.

Tapahtui usein, kun oli kysymyksessä joku erinomaisen kummallinen tapaus, että Hewitt tunsi itsensä kiusatuksi lyömään laimin muut toimensa, antautuakseen johonkin asiaan, joka affäärinkannalta ei ollut hänelle juuri mistään arvosta. Tavallisesti kiinnitti hän kyllä huomiota omaan hyötyynsä, vastustaakseen sellaisia kiusauksia, mutta varsinkin yhdessä sellaisessa tilaisuudessa lankesi hän kerrassaan. Se oli todellakin tavattoman kummallinen tapaus — yksi noita kummallisia tapauksia, joista, kun ne joskus tulevat päivän valoon, mutta useimmitenkaan eivät tule suuremman yleisön tiedoksi, tulee vakuutetuksi, että ei ole ollenkaan liioitettua R. L. Stevensonin jännittävissä fantasiittikertomuksissa, siitä mitä kaikkea Lontoossa tapahtui; esim. hänen teoksessaan „Uusia arabialaisia öitä.”

„Ei löydy mitään maailmassa, joka ei ole mahdollista, ja ei ole tapahtunut eli ei tapahdu Lontoossa,” olen usein kuullut Martti Hewittin sanovan.

Hänellä on varmaan ollut tilaisuutta tulla siitä vakuutetuksi.

Tapaus, jota tässä tarkoitan, tapahtui vähän aikaa ennen kuin minä tulin hänen kanssaan tuttavaksi, vuonna 1879. Hän oli muutamana maanantai-aamuna tullut erääsen konttooriin muutaman tuollaisen epämiellyt tavan asian takia, jotka asiat usein ovat vaikeita ja jotka suurimmaksi osaksi muodostivatkin hänen praktiikkansa, kun hän sai kuulla että yksi mitä hirmuisin murha oli tapahtunut samassa talossa edellisenä lauantaina iltapäivällä. Tähän kuuluvista seikoista oli ainoastaan lyhykäinen uutinen ehtinyt aamulehtiin, eikä Hewitt ollut sattunut sitäkään lukemaan.

Rakennus oli yksi noita pitkään riviin rakennettuja taloja muutamalla, osittain uudestaan rakennetulla kadulla lähellä National Gallerya. Koko rivin oli rakentanut yksi ja sama henkilö, joka etuili vuokraamalla ulos kokonaisia kerroksia, yksityishuoneita sekä muutamissa tapauksissa myöskin konttooreita alakerrassa. Huoneet olivat tavallisesti heti tulleet vuokratuiksi ja asukkaat olivat tavallisesti tyydyttäviä. Vähimmän tyydyttävä heistä, mikäli omistaja vastenmielisesti tunnusti, oli eräs herra Rameau, neekeri ja nuori mies, jolla oli kolme huonetta lähinnä ylimmäistä kerrosta siinä talossa, jossa Hewitt oli käymässä. Vuokra maksettiin säännöllisesti, mutta hänen käytöksenpä johdosta tekivät muut asukkaat valituksia, jotka valitukset aina vaan kasvoivat, ja olisivat lopultakin johtaneet ehdottomaan ulossanomiseen. Hän joi itsensä juovuksiin ja tuli silloin rajupäiseksi, sekä kirkui ja piti elämätä jollakin tuntemattomalla kielellä. Hän makaili ja nukkui portaissa joten rouvasväki pelkäsi mennä hänen ohitsensa. Hän reuhasi ja piti pahaa elämätä portaissa ja käytävissä teurastajapoikien ja kirjeenkantajien kanssa sekä teki käsintuntuvaa leikkiä juoksupojille, josta lopulta seurasi kutsunta poliisikamariin. Jonkun aikaa oli hänellä tapana ajaa käsitankoja pitkin alas, huutaen: „ho, ho, ho, heisaa!” Mutta kun hän oli suuri ja raskas mies ja käsitangot olivat tehdyt toista tarkoitusta varten, sai hän pian ankaran kiellon lakata menettelystään. Hänellä oli paljo rahaa eikä hän niistä paljoa välittänyt, mutta kaikista tuntui että hänessä oli liian paljo surutonta villiyttä asuakseen siivojen ihmisten kanssa yhdessä.

Kuinka kauan aikaa isäntä olisi sietänyt tällaista asiaintilaa oli, Hewittille kertojan mukaan kysymys, jota ei koskaan voitaisi vastata, sillä kysymyksessä olevana lauvantain-iltapäivänä oli vuokra-aika hämmästyttävän pian loppunut. Rameau oli tullut murhatuksi omassa huoneessaan ja ruumis oli suurimmassa salaisuudessa jollakin käsittämättömällä tavalla viety pois.

Suurimmat epäluulot lankesivat erään miehen päälle, joka oli toiminut puhdistajana ja hiilenkantajana sekä akkunanpesijänä ja halonpilkkojana useimmissa näistä taloista ja matkustanut pois samana lauvantaina. Rikos oli silminnähtävästi tehty hänen kirveellään ja hänen oli useampia kertoja kuullut uhkaavan Rameauta, joka karkealla tavallaan oli valinnut hänet pilansa esineeksi. Hän oli ranskalainen, nimeltään Victor Goujon, ja oli menettänyt paikkansa erään kellosepän luona vahingoitettuaan oikeata kättään, niin ett'ei se ollut oikein vakava. Ja silloin olivat hänelle huonot ajat ja tilapäistyöt alkaneet.

Hän oli pieni, heikkorakenteinen mies, mutta hyvin pikavihainen. Suuren neekerin karkeat pistopuheet ja raaka leikki saattoivat hänet usein melkein järjiltään. Usein saattoi Rameau tavallista myrskyisemmän hyökkäyksen jälkeen viskata Goujonille jonkun shillingin, jonka pieni ranskalainen, vaikka hän olisikin sen hyvin tarvinnut, melkein itkien voimattomassa kiukussaan heitti hänelle takaisin vasten kasvoja.

„Sika! Lurjus” oli hänellä silloin tapana huutaa. „Sinä likainen Afrikan sika! Anna shillinkisi sille, jolta olet sen varastanut! Voleur! Sika!”

Alhaalla kellarikerroksessa oli elävä kilpikonna, josta Goujon paljon piti ja tätä oli neekerillä toisinaan tapana käyttää keittoaseena ja viskata sen pienen ranskalaisen päälle.

Yhdessä tällaisessa tilaisuudessa kolahti kilpikonna niin kovasti seinää vastaan että kuori halkesi, jolloin Goujon tempasi hiilikihvelin ja hyökkäsi kiusanhenkensä päälle niin sokeassa raivossa että tämän täytyi paeta. Tämä oli vain yksi harvoja kohtauksia Rameaun ja ranskalaisen välillä; mutta on kuitenkin omansa valaisemaan heidän suhteitansa.

Jonkun kirjevaihdon jälkeen erään sukulaisen kanssa Ranskassa, joka sukulainen oli luvannut hänelle työtä, sanoi Goujon ylös paikkansa, josta erosi samana päivänä kuin rikos tapahtui.

Kello 3 jälestä puolen päivän samana päivänä kohtasi eräs palvelustyttö Rameaun huoneeseen mennessään Goujonin, joka juuri oli aikeissa matkustaa. Goujon sanoi hänelle jäähyväiset, viitaten samalla Rameaun huoneisiin päin, sanoen riemuiten:

„Nyt minä olen päässyt siitä mustasta siasta! Minä olen suorittanut laskuni hänen kanssaan ja sanon hänelle hyvää päivää! Nyt se ei koskaan enää vihoita minua!”

Niin sanottuaan hän meni.

Tyttö jatkoi matkaansa Rameaun huoneisin, naputti oven päälle, mutta ei saanut mitään vastausta. Luullen hänen olevan ulkona, aikoi hän käyttää omaa avaintaan, kun hän samalla huomasi ettei ovi ollut lukossa. Hän meni läpi eteisen hänen jokapäiväseen huoneesensa, mutta pyörtyi siellä nähdessään taulun, joka kohtasi hänen silmiään. Rameau makasi seljällään sohvalla, pää riippuen ainoastaan muutaman tuuman lattiasta. Itse päänsä oli suuri kammottava haava, ja sen alla suuri verilätäkkö.

Tytön oli täytynyt maata pyörryksissä noin kymmenen minuuttia.

Tultuaan jälleen tuntoihinsa horjui hän ulos huoneesta taloudenhoitajan pieneen asuntoon, jossa hän hermostuneena ja peljästyneenä vain huusi „murha!” sekä vaipui hermotäristyskohtaukseen, jota kesti kolme neljännestuntia. Kun hän lopultakin tuli tyynemmäksi, kertoi hän historiansa, ja sitte kun oli noudettu portinvahti, mentiin joukolla Rameaun huoneesen.

Veri oli vielä lattialla ja kirves, jolla murha nähtävästi oli toimitettu, seisoi vielä nojaten rautauunia vastaan ... mutta, ruumis oli kadonnut. Tutkinto pantiin kohta toimeen, mutta ei jälkeäkään siitä voitu huomata. Näytti mahdottomalta että kukaan olisi voinut kantaa sen ulos talosta, sillä portinvahdin olisi täytynyt huomata, jos joku olisi mennyt ulos niin raskaan taakan kanssa. Ja kuitenkin — talosta ei ruumista voitu löytää.

Kun Hewitt maanantaina sai kuulla tästä kaikesta, piti poliisi vielä Rameaun huoneita hallussaan. Inspehtoori Nettings oli — kuten Hewittille sanottiin — saanut asian huolekseen, ja kun inspehtoori oli vanha tuttu hänelle ja vielä silloin talossa sisällä, meni Hewitt puhelemaan hänen kanssaan.

Nettings tuli iloiseksi nähdessään Hewittin ja pyysi häntäkin tarkastelemaan huoneita.

„Kukaties sinä voit keksiä jotakin, jota minä en ole huomannut”, sanoi hän, „vaikka tämä nyt ei olekaan tapaus josta voisi syntyä epäilyksiä — ”!

„Sinä luulet siis että se on Goujon?”

„Luulenko? Tietysti minä niin teen. Katsohan tänne! Niin pian kuin me tulimme tänne lauantaina, huomasimme tämän paperilipun ja neulan lattialla. Näytimme sitä palvelustytölle, ja silloin hän muisti — hän oli ollut liiaksi mielenliikutuksessa ajatellaksen sitä ennemmin — että kun hän tuli huoneesen, makasi paperilippu kuolleen rinnan päällä, nähtävästi neulalla siihen kiinnipantuna. Sen on ruumista muutettaessa täytynyt pudota. Onhan tämä aivan selvää, se on mielivikaisen kosto Goujonin puolelta. Katso tässä — sinähän osaat ranskaa?”

Paperi oli tavallista suurta, puolen arkin kirjoituspaperia, jonka päälle tottumattomalla kädellä ja punaisella musteella ranskankielellä oli töherretty muutamia sanoja:

Puni par un vengeur de la tortue.

„Puni par un vengeur de la tortus”, kertoi Hewitt miettiväisenä. „Kilpikonnan kostajan rankaisema. Sepä kuuluu kummalliselta.”

„Niin, eikö todellakin? Mutta sinä kai ymmärrät tarkoituksen? Eikö ne ole puhuneet sinulle kuinka Rameau kohteli Goujonin kilpikonnaa?”

„Kyllä; luulen heidän puhuneen siitä muiden hänen hullutustensa kanssa. Mutta se on melkein liian suuremmoinen kosto sellaisesta asiasta, samoin kuin hyvin kummallinen tapa saattaa sen tunnetuksi.”

„Ah, hänhän oli aivan järjiltään Rameaun ainaisista hyökkäyksistä ja kokeista ärsyttää häntä”, vastasi Nettings. „Kuinka tahansa, niin se on kaikissa tapauksissa selvä osoite — yhtä selvä, kuin jos hän olisi kirjoittanut nimensä alle. Sitä paitse se on hänen omaa kieltänsä, ranskaa. Ja se on hänen kirveensäkin”.

„Nimen kirjoittamisesta puhuen, niin olet kai vertaillut tätä johonkuhun muuhun Goujonin käsialaan?”

„En; minä olen kyllä sitä ajatellut, muuta en ole saanut mitään sellaista käsiini, ja sitä paitse en ole pitänyt sitä niin tärkeänäkään. „Kilpikonnan kostaja” kirjoitettuna hänen omalla kielellään, on kyllin selvää; se sanoo kaikki ja ylipäänsä ... kuinka huokeasti eikö voida käsialaa vääntää.”

„Oletteko saaneet Goujonin kiinni?”

„Ei; emme vielä. Se on ollut vähän mutkikas asia. Mutta minä luulen saavuttavani hänet huomiseen näille ajoin. Sinä kai et ole saanut mitään kehoitusta toimittaa tutkimuksia Rameaun murhan johdosta, vai kuinka?”

„En; minä olen tullut tänne vain pelkästä uteliaisuudesta”.

Inspehtoori nauroi.

„Vai niin”, sanoi hän, „no silloin on parasta etten puhu siitä mitä olen tehnyt ja teen Gujonin kiinnisaamiseksi. Sinä kai ymmärrät minut oikein, toivon minä?”

„Tietysti. Mutta etkö sinä sillä aikaa ole ajatellut jotakin muuta mahdollista syytä tähän rikokseen? Se ei kuitenkaan ehkä ole niin varmaa että Goujon on sen tehnyt”.

„Eikö ole? Kuka se sitte olisi?”

„Niin, se on kysymys, jota pyydän ensin saada ajatella ennenkuin vastaan. Mutta aluksikin, kuinka sinä luulet hänen käyttäneen saadakseen pois ruumiin?”

Nettings kohautti olkapäitään.

„Siitä kyllä saamme selvän kunhan saamme hänet kiinni”, sanoi hän. „Tämmöisissä tapauksissa kuin tämä, riippuu kaikki syyllisen kiinni saamisesta, ja minä juuri nyt sen kanssa työskentelen. Mutta kas, tässä tulee herra Styles, isäntä”.

Herra Styles oli kuiva, rimpulainen, kaikkeen tyytymätöin pikku-ukko, jonka kulmakarvat alinomaa nousivat ja laskivat, hänen puhuessaan lyhyin, katkonaisin lausein.

„Jotakin uutta, herra inspehtoori, mi ... mitä häh? Saatu ilmi jotakin lisää, häh? Hirmuista minun talossani — hirmuista! Kuka on ystävänne tuossa?”

Nettings esitteli Hewittin.

„Liikuttava tapaus, vai kuinka herra Hewitt? Hirmuinen! Johtuu siitä että antautuu asioihin sellaisten verenhimoisten ulkomaalaisten kanssa, mitä, häh? Talo uusi ja kaikki — hyvä nimeni turmeltu. Ei kukaan tahdo enää asua täällä. Vuokralainen pahan ilkinen neekeri — minun omain palvelijaini, murhaama — hirmuista! Oletteko te tullut mihinkään luuloon asiasta, häh?”

„Luulen että muodostaisin jonkunlaisen käsityksen, jos syventyisin yksityisseikkoihin.”

„Niin, niin, sama luulo kuin inspehtoorilla häh? Tarkoitan omituinen omintakeinen ajatus?”

Vanhus katseli terävästi ja tutkivaisena Hewittiä.

„Jos haluatte että minä panen toimeen tutkimuksen asiassa ...” alkoi Hewitt.

„Häh? Panna toimeen tutkimus? Ei, ei — te ymmärrätte — en voi antaa teille mitään tointa — on poliisin asia. Paha on tapahtunut. Poliisi tulee hyvin toimeen, minun mielestäni — täytyy saada käsiin Goujon. Mutta katselkaa mielellään ympärillenne, jos teillä on halua. Jos huomaatte jotakin, josta minulle voi olla hyötyä, niin sanokaa minulle — niin — niin — ehkä minä voin antaa teille jotakin tehtävää vähän, häh, mitä? Hyvästi!”

Isäntä hävisi näkyvistä ja inspehtoori nauroi.

„Herra Styles ei tahdo ostaa sikaa säkissä”, sanoi hän.

Hewittin ensimmäinen ajatus oli oitis lähteä sieltä. Mutta hänen harrastuksensa asiaan oli herännyt, ja hän päätti varsinkin tarkastella huoneet, jonka myös heti perinpohjin tekikin.

Yhdellä puolen eteistä oli kylpyhuone, jossa seisoi perustelineet, jotka Hewitt perinpohjin tarkasteli. Sitte lähetti hän noutamaan taloudenhoitajaa kysellen tältä Rameaun vaatteista ja liinasista. Mutta tämä ei voinut tarkemmin selittää kuinka paljo tällä niitä oli ollut. Niinkuin neekereillä on tavallista, piti hän paljo vaatteilla komeilemisesta ja osti lakkaamatta uusia vaatteita, jotka sitte makasivat huiskin häiskin sänkykamarissa. Hewittin erikoisesti kysyessä muisteli taloudenhoitajatar kuitenkin suurta, mustaa päällysvaippaa, jota Rameaulla ainoastaan harvoin oli ollut tapana käyttää — ainoastaan silloin kuin oli hyvin kylmä.

„Tunsitteko te”, kysyi lopuksi Hewitt taloudenhoitajattarelta „tunsitteko te kyllin Goujonia, voidaksenne päättää josko hänessä oli miestä tekemään sellaista rikosta?”

„En tiedä mitä minun pitää sanoa — mutta niin paljo kuin minä voin nähdä, oli hän hiljainen, siivo ja hyvä mies. Minä en voi ymmärtää hänen tehneen niin hirmuista ainoastaan tuon kilpikonnan vuoksi — vaikka se todellakin kuoli heti sen jälkeen kuin sen kuori oli halkaistu. Mutta se minun täytyy sanoa että kyllä Rameau vihastuttavien ilkeyksien kautta saattoi sen poikaparan vallan hulluksi.”

„No, onkos sitte kun ruumis huomattiin, ketään vierasta henkilöä nähty talossa, — joka kantaen eli ei kantaen jotakin?”

„Ei”, vastasi taloudenhoitajatar, „siitä on tehty tarkkoja kyselyjä. Sitte kuin me tiesimme mitä oli tapahtunut ja että ruumis oli kadonnut, ei luonnollisesti ole näkynyt ketään — siinä tapauksessa olisi hänet estetty menemästä ulos. Mutta portinvahti sanoo olevansa varma ettei ketään tullut eikä mennyt puoleen tuntiin, eli kauempaankin aikaan sitä ennen — noin siihen aikaan kuin tyttö sai nähdä ruumiin ja pyörtyi.”

Tässä silmänräpäyksessä tuli yksi isännän konttooriapulaisista ja jätti yhden paperin Nettingsille.

„Kas tässä saat nyt nähdä”, sanoi Nettings Hewittille. Ne ovat todellakin löytäneet yhden paperin, jossa on Goujonin käsialaa, jos tahdot sitä katsoa. Minä en siitä välitä; minä en ole mikään kirjoitusten tuntia ja asia on minulle kyllin selvä kuitenkin.”

Hewitt otti paperin.

„Tämä on aivan kerrassaan toista käsialaa kuin siinä toisessa paperissa”, sanoi hän. „Ne punaisella musteella kirjoitetut rivit kilpikonnan kostamisesta ovat kirjoitetut suurella, rumalla ja tottumattomalla käsialalla. Mutta tämä on pientä ja kaunista — jos ei ota lukuun että se on jonkun verran vapisevaa, luultavasti sen vuoksi että käsi on vahingoittunut.”

„Se ei merkitse mitään”, vakuutti Nettings, „käsialatodistukset ovat tavallisesti huonommat kuin mitään todistuksia ollenkaan. Se on niin helppoa muodostella ja jäljitellä käsialoja. Ja ylipäänsä, jos Goujon on niin kirjoitustaitoinen, kuin sinä näyt luulevan, niin olisi sitä enemmän helppoa hänelle muuttaa käsialaansa. Sanoppas, onko sinusta, että tuollaisella vähäpätöisellä asialla kun käsialan muuttamisella, suurempi merkitys kuin näillä sanoilla kilpikonnan kostamisesta — joka on suora tunnustus? Puhumattakaan nyt kirveestä ja siitä mitä hän ennen lähtöänsä sanoi palvelustytölle.”

„Ehkä ei”, sanoi Hewitt, „mutta saammehan nähdä. Tahtoisitteko te”, lisäsi hän kirjanpitäjään kääntyen, „olla niin hyvä ja vastata pariin kysymykseen. Ensiksikin millainen luonne oli Goujonilla?”

„Erinomainen, niin paljo kuin me tiedämme. Me emme kuulleet koskaan valituksia hänen päällensä, jos nyt ei mahdollisesti siitä, että hän oli vähän välinpitämätön — jätti kivihiilivasuja portaisiin ihmisten niihin langettavaksi; kadotti kihveleitä ja niin edespäin. Vähän välinpitämätön hän kyllä oli, mutta niin paljo kuin me voimme huomata, rehellinen ja siivo pikkumies. Ei olisi koskaan voinut uskoa hänessä olevan miestä tekemään murhaa yhden kilpikonnan vuoksi ... vaikka hän olikin hyvin ihastunut siihen elukkaan.”

„Kilpikonnahan on nyt kuollut, taisi joku sanoa?”

„Niin.”

„Onko teillä mitään hissiä talossa?”

„Ainoastaan yksi sellainen hiiliä ja raskaita kaluja varten. Goujonilla oli tapana käyttää sitä, ja välistä itsekin kulkea siinä ylös alas hiilen ja muun sellaisen kanssa; se menee alas kellarikerrokseen.”

„Onko sitte hiilivarasto tämän talon alla?”

„Ei; varasto kaikkia näitä taloja varten on kahden viereisen talon alla; kellarikerrokset ovat keskenään yhteydessä.”

„Tiedättekös Rameaun etunimeä?”

„Hänen nimensä oli Cesar Rameau; niin seisoo vuokravälikirjassa.”

„Puhuiko hän koskaan suvustaan?”

„Ei. Se tahtoo sanoa, hän lörpötteli todellakin kerran siitä, ollessaan juovuksissa, mutta se oli luonnollisesti jonnijoutavaa kaikki tyyni. Oli joku, joka sanoi hänelle ettei saa pitää sellaista melua — hänhän kun ei muutenkaan ollut juuri miellyttävä vuokralainen — ja silloin hän selitti olevansa hienoin ja ylhäisin niistä kaikista koko talossa, ja että hänen veljensä oli pääministeri ja kaikkea muuta sellaista. Vaikka se oli vain humalaisen kehumista, tietysti — minä en ole kuullut hänen puhuvan koskaan järjellistä sanaa sukulaisistaan. Me emme tiedä mitään hänen omaisistaan. Hän tuli tänne erään pankkiiriliikkeen suosituksesta.”

„Kiitoksia, se onkin enkä kaikki mitä tarvitsen tietää.”

„Jos sinä tahdot tarkastella”, jatkoi Hewitt Nettingsiin kääntyen, „niin näet että ainoa muste, jota näissä huoneissa löytyy, on hyvän hajuista sinistä, ja ainoa paperi myöskin värillistä ja hyvänhajuista, sekä nimikirjaimilla varustettua — kuvaavaa kyllä rikkaalle neekerille. Lappu, joka oli pantu kiinni Rameaun rinnalle, oli punaisella musteella kirjoitettu ja oli tavallista, melkeinpä likaista paperia. Sen vuoksi oli se kirjoitettu jossakin muualla, ja sitte tuotu tänne. Tästä seuraa, että rikos oli edeltä käsin mietitty.”

„Niin, niin. Mutta oletko sinä tullut yhtään tuumaa lähemmäksi kaikkine laskuinesi? Voitko sinä tulla lähemmäksi kuin minä nyt ilman niittä?”

„Ehkäpä en”, vastasi Hewitt. „Minä en suinkaan tahdo sanoa tietäväni kuka rikollinen on — jotakin, minkä sinä teet. Siinä seikassa minä nykyisin olen sinua jälempänä. Mutta sinä et voi sanoa kuka kantoi pois Rameaun ruumiin — jonka minä luulen tietäväni.”

„Kuka se sitte oli?”

„Niin, sen sinä saat koettaa itse arvata. Ei se ollut Goujon, niin paljo voin sinulle sanoa. Se oli eräs henkilö jonka sinä hyvin tiedät. Sanoakseni totuuden, niin sinä olet itse maininnut hänen nimeänsä.”

Nettings tuijotti hämmästyneenä Hewittiin.

„Minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä sinä sanot”, sanoi hän. „Mutta sinä kai tarkoitat, että tuo salaperäinen henkilö, joka kantoi pois ruumiin, on tehnyt murhan?”

„Ei; sitä en suinkaan tarkoita. Kukaan ei voinut olla syyttömämpi kuin hän.”

„Hm!” sanoi Nettings umpimielisenä, „pelkään että toinen meistä on jokseenkin pölkkypäinen. Mitäs sinä aijot tehdä?”

„Intervjuuvata sen henkilön, joka kantoi pois ruumiin,” vastasi Hewitt hymyillen.

„Mutta, sinä suuri luoja, minkä vuoksi niin sitte? Minkä vuoksi, jos hän ei ole syyllinen?”

„Samapa se, samapa se; hänestä tulee erinomainen todistaja.”

„Luuletko sinä sitte että hän näki, kun rikos tehtiin?”

„Se on minusta paljo mahdollista.”

„No — minä en kysele sinulta enempää. Minä laitan niin — että saan kiinni Goujonin — se on päivän selvää minulle. Minä pidän edullisempana pysytteleidä itse asiassa — itse murhaajassa — kun on niin nähtävät todistukset kuin minulla on.”

„Minä ehkä myöskin panen vähän huomiota sinne päin”, sanoi Hewitt, „ja jos tahdot, niin puhun sinulle mitä minä kaikkein ensin aijon tehdä.”

„Mitä sitte?”

„Minä tutkin oikein perinpohjin Länsi-Indian karttaa, ja neuvon sinua tekemään samoin. Hyvästi!”

Nettings seisoi ja tuijotti Hewittin jälkeen hänen mennessään käytävän halki, ja vielä pari minuuttia senkin jälkeen kuin tämä jo oli kadonnut. Silloin kääntyi hän kirjanpitäjään, joka vielä seisoi jäljellä.

„Mitä hän oikeastaan sanoi?” kysyi hän.

„En tiedä,” vastasi toinen. „Minä en käsittänyt niin pöykösen pölähtävää.”

„Minä en luule että siinä oli mitään käsitettävää,” selitti Nettings. „Siinä ei ollut vähääkään tervettä järkeä, mitä hän sanoi. Hän teki pilkkaa meistä.”

Nettings piti enemmän kuin hän oli luvannut, sillä kolme tuntia hänen kanssapuheensa jälkeen Hewittin kanssa, oli Goujon kiinni ja istui varmassa ajopelissä matkalla Bow-Street-kadulle. Hän oli otettu kiinni Newhavenissa aamulla, matkalla Dieppeen, ja viety takaisin Lontoosen. Mutta täällä sattui Nettingsille kompastuskivi.

Myöhään iltapäivällä kävi hän Hewittin luona, puhuakseen hänen kanssaan asiasta.

„Me olemme saaneet kiinni Goujonin”, sanoi hän synkkänä; „mutta nyt on tullut jotakin muuta väliin. Hänellä on kaksi ystävää, jotka voivat vannoa hänen sinä hetkenä olleen muualla. Rameaun nähtiin elävän kello puoli 2 lauvantaina, ja 3-ajoissa löysi tyttö hänet kuolleena. Mutta nyt näyttää niinkuin Goujonin kaksi ystävää olisivat olleet yhdessä hänen kanssaan kello l:stä 4:jään j. p p. paitse niinä viitenä minuuttina, jolloin tyttö näki hänet, ja silloin meni hän vain heidän luotansa jättääkseen yhden avaimen eli mitä se nyt oli taloudenhoitajattarelle, ennen matkustamistaan. He odottivat häntä porraskäytävällä vähän alempana, sillaikaa kuin Goujon puheli tytön kanssa. He kuulivat hänen puhuvan ja näkivät, katsoessaan ylöspäin, kuinka hän käveli taloudenhoitajattaren luo, ja sieltä takaisin. Ne ovat työmiehiä, jostakin siitä lähistöltä, ja näyttävät olevan kelpo miehiä. Mutta onhan mahdollista että saamme kuulla jotakin epäedullista heistä. Näyttää niin kuin he olisivat olleet ulkona juomassa jäähyväisryypyt Goujonin kanssa.”

„Luulen tuskin,” sanoi Hewitt „että sinun tarvitsee vaivata itseäsi etsimällä jotakin tahraa heidän maineessansa. He ovat luultavasti sanoneet sinulle totuuden. No niin, oleppas nyt vilpitön! Sinä olet tullut tänne katsomaan enkö ehkä minä voisi antaa sinulle pientä vihjausta, joka voisi olla sinulle hyödyksi, vai kuinka... Etkö ole niin?”

„No niin, jos sinä kaikessa ystävyydessä tahtoisit sen tehdä, niin — vaikka kyllä saattaa tapahtua, että minä kuitenkin lopulta olen oikeassa — niin kyllä minä toivon että selittäisit minulle mitä sinä tarkoitit karttaan katsonnallasi ja tuolla muulla salaperäisyydelläsi? Se on todellakin hauskaa minulle että kaikkien näiden vuosien jälkeen olla pakoitettu ottamaan luennoita omassa ammatissani! Mutta enkä minä sitä tarvitsen.”

„Muistatko sinä”, kysyi Hewitt, „mikä kartta se oli, johon minä neuvoin sinua tutustumaan?”

„Länsi-Indian karttaan.”

„Oikein !No tässä nyt saat nähdä?”

Hewitt otti kartaston hyllyltä.

„Katso nyt tähän!” sanoi hän. „Suurin saari koko joukossa, Cubaa lukuunottamatta, on Haiti, ja tämä saari on vajonnut aivan esimerkittömään barbariuden tilaan, vaikka se näöltään on muka sivistysmaa. Siellä syntyy lakkaamatta vallankumouksia. Etelä-Amerikan tasavallat ovat rauhallisia ja kukoistavia Haitiin verraten. Maan tila on aivan kerrassaan kauhea. Lueppas sir Spencer St. John'in kirjaa siitä. Yksi kurja presidentti toisensa jälkeen raivaa itselleen väkivallalla tien valtaan, ja panee toimeen mitä hirmuisimpia ja verisimpiä huikentelevaisuuksia, murhaa vastustajiaan sadottain ja anastaa heidän omaisuutensa itselleen ja omaisilleen, jotka tavallisesti ovat yhtä huonoja, ellei huonompia, kuin presidentti itse. Kokonaisia perheitä — miehiä, vaimoja ja lapsia — tapetaan näiden roistojen käskystä, josta tulee seuraukseksi mitä kauhein verikosto, sekä että niin hyvin presidentit kuin heidän puoluelaisensa aina ovat alttiina jäljellä elävien sukulaisten jälkivaatimuksille. Ehkä kaikista pahin näistä presidenteistä, on viime aikoina ollut kuuluisa Domingo, joka kapinan kautta kukistettiin — joka sama kohtalo ennemmin eli myöhemmin kohtaa heitä kaikkia — ja joka oli pakoitettu pakenemaan maasta.

Domingo ja hänen veljensä pojat, joista yksi oli pääministeri, panivat hallitusaikanaan toimeen mitä verisimpiä hirmutöitä, ja monta vastapuolueen jäsentä etsi pelastustaan paossa eräälle pienelle saarelle Haitin pohjoispuolella; mutta heidät huomattiin sieltä ja surmattiin melkein sukupuuttoon. Nyt minä näytän sinulle tuon saaren kartalla. Mikä sen on nimi?

„Tortuga.”

„Aivan oikein. Mutta Tortuga on vain vanha spanialainen nimi; haitilaiset puhuvat ranskaa — kreooliranskaa. Tässä on ranskalainen kartasto; katso nyt mikä on saaren nimi.”

„La Tortue!”

„Niin, La Tortue =Kilpikonna. Turtuga merkitsee spaniankielellä sitä samaa. Mutta Haitin saarella kutsutaan sitä aina la Tortue. Nyt sinä ehkä ymmärrät tarkoituksen sillä paperilapulla Rameaun rinnanpäällä?”

„Kilpikonnan kostajan rankaisema — eli kostajan, joka oli kilpikonnan saarelta eli la Tortuesta — niin, sehän on päivän selvää. Näyttää niinkuin murhatulla olisi ollut jotakin tekemistä sikäläisten verilöylyjen kanssa, ja niinkuin joku sieltä saarelta olisi kostanut. Sepä on hyvin kummallista!”

„Ja kuuntelehan vielä! Domingon veljen poika, joka oli pääministeri, oli nimeltään Septinus Rameau.”

„Ja tämä oli Cesar Rameau ... hänen veljensä luultavasti? Minä ymmärrän. Niin, se mun pitää sanoa! Se oli …”

„Minun mielestäni on sukulaisuus hyvin todennäköistä. No, ymmärrätkö sinä nyt, minkä vuoksi minä epäilin että Goujon olisi se etsimäsi murhaaja?”

„Luonnollisesti, luonnollisesti! Ja nyt minä saankin luvan koettaa kaapata kiinni jonkun neekerin, niin kai — sen joka kirjoitti nuo sanat. Toivon ettei hän olisi ollut niin taitamaton vain olisi kirjoittanut sanat „La Tortue” suurilla alkukirjaimilla olisin minä ehkä enemmän ajatellut niitä, siihen sijaan kuin nyt pidin aivan varmana, että ne tarkoittivat tuota kilpikonnaraukkaa alhaalla kellarikerroksensa. Niin, minä tunnustan alkaneeni väärin, mutta nyt minä totta tosiaan koetan saavuttaa tuon neekerin.”

„Ja minä”, sanoi Hewitt, „koetan löytää sen, joka vei pois Rameaun ruumiin. Minulla on ollut vähän muuta tekemistä tänään, muutoin olisin jo alkanut.”

„Sinä sanoit luulevasi hänen nähneen rikoksen. Kuinka sinä tulit siihen johtopäätökseen?”

Hewitt hymyili.

„Sen tiedon minä ehkä pidän itsekseni vielä niin kauvan”, sanoi hän.

„Mutta sinä saat sen pian tietää.”

„Niinkuin tahdot”, vastasi Nettings alistuvaisena. „Ja minä oletan etten saa olla pahastunut sinuun, vaikkapa et kerrokaan minulle kaikkea. Minä tunnen itseni aivan liian tuhmaksi tässä asiassa, voidakseni nähdä kauvemmas kuin sinä näytät minulle.”

Ja inspehtoori Nettings meni pois, jatkaakseen etsintäänsä, Martti Hewittin makeasti itsekseen nauraessa.

Sen kadun päässä, jonka varrella herra Stylesillä oli talonsa, oli ajuriasema, pienine kohuineen ajureita varten.

Aikaisin saman päivän iltapuolella tuli sinne eräs mies ja huusi luoksensa viimemainitut ja ruokkomarskin. Kuka tahansa olisi luullut häntä tavalliseksi pika-ajurin rengiksi, joka oli ottanut itselleen vapautta. Hatunranta, kuvikas kaulaliina, tavattoman suuret nutun napit, ja ennen kaikkia hänen huojuva käyntinsä ja russautuneet housunsa todistivat aivan varmasti sitä.

„Halloo!” huusi hän tuttavallisesti tuolla omituisella päännyökkäyksellä, joka on mahdollinen ainoastaan pika-ajurin tai omnibuskuskeille. „Minä olen ottanut itselleni vapautta etsiäkseni käsiini muutaman aika lurjuksen. Sanoivat että joku ajuri täältä kyyditsi häntä lauvantaina ja minä tahdon tietää minne hän laputti; en ole vielä onnistunut saamaan tietää hänen osotettaan. Otti täältä ajurin juuri tuossa hämärässä, sanotaan. Suuri roikale, pitkään silmien yli ulottuvaan mustaan päällysnuttuun puettuna. Onko kukaan teistä nähnyt häntä?”

Kuskit katsoivat toisiinsa ja pudistivat päitään. Ei kukaan heistä ollut täällä siihen aikaan.

Mutta ruokkomarski sanoi:

„Juu, lempo vie, se oli varmaan hän jota vanha Bill Stammers kyyditsi. Yorky seisoi ensimäisenä rivissä, mutta se vieras herra ei tahtonut kaksipyöräistä, vaan nelipyöräistä, niin että vaha Bill otti hänet. Suuri mies se oli, pitkässä, mustassa nutussa, kaulus pystyssä ja leveälierinen hattu, joka oli vedetty alas silmien yli, ja hirmuisen kiiresillä oli myöskin. Hyppäsi sisään vikkelästi kuin mikähän”.

„Te ette kai nähnyt hänen kasvojaan?”

„En; en niin paljo kuin palankaan siitä; oli hän siksi hyvin kääriytynyt. En voisi sanoa josko hänellä oli mitään kasvoja ollenkaan”.

„Oliko hänellä käsivarsi kääreissä?”

„Nii— in; siltä se näytti. Hänellä oli se nutun sisäpuolelle, rinnan päälle pistettynä, aivan niinkuin se olisi ollut kääreissä”.

„Se oli hän. Voipiko kukaan teistä sanoa minulle mistä minä saan käsiini vanhan Bill Stammersin? Hän voipi ehkä sanoa minulle minne minun aarteeni matkusti”.

Vastaukseksi tähän kysymykseen satoi satamalla selityksiä, ja viittä minuuttia myöhemmin oli Martti Hewitt, joka tällä kertaa oli esittänyt vapaan pika-ajurikuskin osaa, matkalla Bill Stammersin luo. Tämä vanha kunnonmies antoi hänelle lavean selityksen siitä paikasta East End’illä, johon hän lauvantaina oli kyydinnyt hyvin kääriytyneen matkustajansa, ja pian oli Hewitt alkanut kahdeksantoista á kaksikymmentä tuntia kestävän etsintänsä, toisella puolen Whitechapel-kaupunginosaa olevassa seudussa.

Kello 3 ajoissa tiistain iltapäivällä, juuri kuin Nettings aikoi lähteä pois poliisivahtikonttoorista Bow-Street-kadulla, ajoi Hewitt konttoorin edustalle.

Yksi vanki näytti kyyristyneen kauimmas ajopeleihin, mutta Hewitt itse kiiruhti hänestä välittämättä, poliisivahtikonttooriin, ja puristi kättä Nettingsin kanssa.

„No”, sanoi hän, „oletko sinä jo saanut kiinni Rameaun murhaajan?”

„En”, murisi Nettings. „Siinä tapauksessa — näes, Goujon istuu vielä kiinni, ja kuta enemmän minä sitä ajattelen — voihan tapahtua, että hän kuitenkin tietää jotakin”.

„Sellaisia tyhmyyksiä!” vastasi Hewitt. „Anna sinä hänen vain mennä; se on parasta mitä voit tehdä. Mutta minulla siihen sijaan on joku, jonka tahtoisin sinulle esittää”.

Hewitt nauroi ja löi inspehtooria olkapäälle.

„Minä olen saanut kiinni sen, joka vei pois Rameaun ruumiin”, jatkoi hän.

„Mitä tuhannen turkkista sinä nyt sanot? Missä hän on? Tuo hänet sisään! Me saamme luvan kuulustella häntä heti paikalla”.

„Niinkuin tahdot. Älä vain ole niin kiireissäsi; ei hän karkaa”.

Ja Hewitt meni ulos roskansa luo josta toi sisään vankinsa, joka veti hattunsa syvemmälle kuin ennen kiiruhtaessaan sisään vahtikonttooriin. Yhden kätensä pitihän rintansa päällä päällysnutun alapuolella, ja leveän hatunrannan alta pilkoitti esiin palanen valkoista sidettä. Hänen nostaessa päätään tulivat neekerikasvot näkyviin.

„lnspehtoori Nettings”, sanoi Hewitt juhlallisesti, „salli minun esitellä herra Cesar Rameau!”

Nettings sai hengenahdistuksen.

„Mitä?” huudahti hän lopultakin. „Mitä? Oletko — oletteko te Rameau?”

Neekeri katsoi levottomasti ympärilleen ja vetäysi kauemmas ovesta.

„Olen”, sanoi hän. „Mutta olla niin hyvä ja ei puhua niin kovaa ... ei niin kovaa. Zey ehkä voi olla läheisyydessä ja minua peloittaa.”

„Tehän todistatte täten, vai kuinka”, sanoi Hewitt vahingon ilolla, „ei ainoastaan sen, ettei teitä lauantaina Victor Goujon murhannut, vaan myöskin, ettei teitä ensinkään ole murhattu? Samoin kuin myöskin, että te itse veitte pois ruumiinne luonnollisimmalla tavalla mitä voi ajatella — ... omien koipienne avulla?”

„Niin, niin”, vastasi Rameau katsellen pelokkaasti ympärilleen, „... mutta eikö tämä olla — tämä huone avoinna kelle tahansa? Kukaan ei saa nähdä minua.”

„Jonninjoutavia”, sanoi Hewitt vähän kärsimättömästi, „te suurentelette vaaraanne ja omaa merkitystänne samoin kuin myös vihollistenne viekkautta ja valtaa. Te olette täydellisesti turvassa.”

„Minä oletan”, sanoi Nettings hitaasti äänellä, ikäänkuin hän lopultakin olisi alkanut älytä, „minä oletan — turkasen tuuttimaista! — että te itse nousitte ja menitte ulos, sillä aikaa kuin tuo tytön hupsu kirkui ja pyörtyi siinä yläpuolellanne olevassa kerroksessa. Sitä sanotaankin, ettei ole mitään niin kovaa kuin neekerin kallo, ja te olette todellakin pitänyt minua narrinanne. Mutta jonkun täytyi kai lyödä teitä päähän; kuka se oli?”

„Minun viholliseni, minun mahtavat viholliseni, poliittiset viholliseni. Minä olla suuri mies.” — pelkuruudestaan huolimatta sanoi hän nämät sanat jonkunlaisella turhamaisuudella — „suuri mies minun maassani. Zey olla tehnyt suuria, salaisia seuroja murhatakseen minut — minut ja minun ystäväni — ja yksi vihollinen, joka tulla sisään minun huoneeseni, tehden näin, yksi, kaksi kertaa kirveellä.”

Hän osoitti käsivarttaan ja päätään.

Rameau selitti Nettingsille kuinka kaikki oli käynyt päinsä, niin paljo kuin häneen koski. Eräs neekeri, jota hän useampia kertoja kahtena edellisenä päivänä oli nähnyt asuntonsa läheisyydessä, oli aivan odottamatta hyökännyt hänen päällensä hänen omissa huoneissaan ja antanut hänelle kaksi voimakasta iskua kirveellä. Ensimmäistä oli hän vastustanut käsivarrellaan, joka oli tullut pahoin haavoitetuksi ja jota hirmuisesti pakotti, mutta toinen oli sattunut hänen päähänsä. Sen jälkeen oli hänen vihollisensa mennyt matkaansa, luultavasti siinä luulossa että hän oli kuollut. Mutta hän oli vain mennyt tunnottomaksi iskusta, ja oli, kiitos siitä kovalle neekerikallolleen ja huonosti tähdätyille iskuille, saanut vain sangen vaikean haavan, jota vastoin luu oli saanut vain tärähdyksen. Hän oli maannut tunnottomana jonkun hetken ja oli täytynyt taas tulla tajuntaansa heti tytön mentyä huoneesta. Säikähtyneenä siitä, että hänen vihollisensa olivat saaneet tietää hänen olinpaikkansa, oli hänen ainoa ajatuksensa ollut paeta ja piiloutua. Hän kiiruhti pesemään ja sitomaan päänsä, otti päälleen suurimman päällysnutun mitä hänellä oli, ja meni sitte hiilihississä, alas kellarikerrokseen, peläten tulevansa huomatuksi. Sitte odotti hän muutamassa viereisessä kellarikerroksessa siksi kuin oli tullut aivan pimeä sekä läksi sitte pika-ajurilla East End’ille piiloutuakseen siellä. Hänellä oli hyvin vähän rahaa mukana paetessaan ja se oli oikeastaan sen vuoksi, kuin Hewittin onnistui, hänet tavattuaan, saada hänet ylipuhutelluksi jättämään piilopaikkansa, koska muutoin, niin kauvan kuin häntä luultiin kuolleeksi, olisi hänellä mahdotonta liikuttaa vähääkään sitä suurta rahasummaa, joka oli pankissa hänen käytettäväkseen. Suuren vaikeuden sekä lupauksen jälkeen poliisinturvasta, tuli hän kuitenkin lopulta vakuutetuksi, että hän ilman vaaratta voi antaa itsensä ilmi ja nostaa rahansa, jonka jälkeen hän voisi paeta mihin halutti ja piiloutua minne tahansa, aivan oman halunsa mukaan.

Nettings ja Hewitt menivät ulos, puhelemaan muutamia minuutteja toistensa kanssa, joksi ajaksi he jättivät onnettoman Rameaun kokoon kyyristyneenä erääseen nurkkaan, poliisikonstaapelien seuraan.

„Minun täytyy myöntää”, sanoi Nettings, „että tämä historia on ollut hyvin nöyryyttävä minulle. Minun on täytynyt olla sokea kuin yölepakko ottaessani sen vastaan. Ja kuitenkin en minä edes nytkään voi huomata, mitä jälkiä sinä seurasit. Mikä oli ensimmäinen, johon sinä kiinnitit huomiota?”

„Niin, aluksi oli minusta kummallista, että ruumis oli viety pois, sen jälkeen kun ensin tuo paperilappu oli kiinnitetty sen rinnalle. Minkä vuoksi murhaaja kiinnittäisi lapun ruumiiseen, jos hän aikoi viedä sen pois? Kuka silloin lukisi lapun ja ymmärtäisi sen tyydytetyn koston syyn? Ilman mitäkään epäilystä ei siis ruumiin poisviejä ollut sama henkilö kuin murhaaja. Niin pian kuin minä aloin tarkastaa huoneita, huomasin oitis, ettei se ollut ensinkään mikään murha. Siitä oli kaikellaisia merkkejä, enkä minä voi ymmärtää miksi sinä et niitä nähnyt. Ensiksikin — vaikka olikin sangen paljo verta siinä paikassa, jossa tyttö oli nähnyt ruumiin makaavan — ei löytynyt mitään veripilkkuja sen paikan ja oven välillä. Mutta jos ruumis olisi vedetty tahi vaikkapa kannettukin ulos, olisi lattia ehdottomasti tullut verellä tahrituksi, eli siinä ollut varsinkin verijälkiä; mutta se oli aivan puhdas, joka todisti, että ruumis oli vironnut eloon jälleen, istuutunut sohvaan, estänyt veren vuodon ja mennyt matkaansa. Ajattelin oitis, että Rameau oli täysiverinen neekeri, ja että neekerikallo on melkeinpä haavoittamaton muulle kuin luodille. Jos ruumis olisi vedetty ulos — niinkuin niin raskas ruumis ehdottomasti olisi täytynyt tehdä — olisi niin muodoin matolla näkynyt merkkejä; mutta ei mitään sellaisia näkynyt. Vielä puhuvampi todistus kuin nämä, oli se, ettei mitään pitkää mustaa vaippaa löytynyt Rameaun vaatteiden joukossa, vaikka taloudenhoitajatar varmaan tiesi, että hänellä oli ollut sellainen. Oletin hänen käyttäneen jotakin sellaista vaatteusta, tehdäkseen itsensä niin tuntemattomaksi kuin mahdollista, ja se olikin sen vuoksi kuin minä kyselin taloudenhoitajattarelta. Minkä vuoksi hän tahtoi pukeutua valepukuun, oli hyvin luonnollista, niinkuin pian saat nähdä. Ei mitään pyyheliinoja löytynyt kylpyhuoneessa, siispä oli niitä käytetty siteiksi. Kaikki todisti sitä, että ainoa joka piti tulla edesvastuuseen Rameaun poisviemisen johdosta, oli Rameau itse. Mutta miksi hän sitte oli käyttäynyt niin salaperäisesti, ollut niin kiireinen päästäkseen pois ilman tekemättä valitusta, ja miksi ei hän sitte pitkään aikaan antanut tietoja itsestään? Mitä syitä oli hänellä voinut olla kaikkeen tähän, jos se olisi ollut Goujon, joka oli hyökännyt hänen päälleen? Ei mitään. Goujon oli matkalla Ranskaan. Silminnähtävästi pelkäsi Rameau uutta murhayritystä jonkin leppymättömän vihollisensa puolelta, jota hänen oli tärkeätä välttää, joltakin, jota vastaan hän oikeudellisen kanteen ei katsonut maksavan vaivaa. Tämä saattoi minut vielä kerran ajattelemaan tuota lattialta löydettyä paperia. Jos sen oli kirjoittanut Goujon, ja julkisesti siinä tarkoitti kilpikonnaa, miksi hän sitte olisi nähnyt vaivaa muodostelemalla käsialaansa? Hän oli jo kuitenkin ilmaissut itsensä viittaamalla kilpikonnaan. Ja jos hän ei tavallisessa pienessä käsialassaan voinut välttää vapisua, kuinka voi hän sen tehdä suuressa, säännöttömässä, hitaasti kirjoitetussa ja väännetyssä käsialassaan? Ei; ne sanat eivät olleet Goujonin kädestä.”

„Mitä siihen kirjoitukseen tulee,” puuttui Nettings puhumaan, „niin olen jo sinulle sanonut kuinka tein sen erehdyksen. Minä selitin sen lähinnä käsillä olevalla tavalla, kun se sopi niin hyvin yhteen kaiken sen muun kanssa, ja sitte en voinut saada itseäni millään tavoin vähentämään sen merkitystä. Mitä muihin seikkoihin tulee — esim. siihen, että Rameau itse meni tiehensä — no niin, minä en tavallisissa tapauksissa jätä niin nähtäviä seikkoja huomaamatta, mutta minä en koskaan voinut ajatella, että uhri itse olisi voinut luikkia tiehensä ei koskaan takaisin tullakseen, ikäänkuin se olisi tehnyt jotakin pahaa. Kaikki tyynni johtui minun ennen saamastani mielipiteestä.”

„Niin, sinun on täytynyt olla vähän hajamielinen, kuten on tapana sanoa; mutta kellä tahansa on tylsät päivänsä, eikä voi pyytää, että aina oltaisiin yhtä tarkkanäköisiä kuin silloin, milloin parhaiten onnistutaan. Mutta — mennäksemme itse asiaan todistus, mitä kirveeseen tulee, oli jokseenkin epäluotettava, varsinkin sitte kuin minä kuulin puhuttavan Goujonin huolimattomuudesta, unhottaa kihveleitänsä ja hiilivasujansa portaisiin. Oli niin muodoin hyvin luultavaa, että kirves oli tullut jätetyksi eli unhotetuksi johonkin paikkaan läheisyydessä, ja vähänkin asioita arvostelevan rikollisen oli täytynyt huomata etu siitä, että käyttää itse paikanpäällä löytyvää murha-asetta, ja jättää sen jälkeensä, kääntääkseen epäluulot toisaalle. On, sivumennen sanoen, myöskin paljo mahdollista, että tuo Rameaun pahoinpitelyä meni alas hiilihissillä ja sitte ulos jostakin muusta viereisen talon kellarikerroksesta, aivan samoin kuin Rameau itse teki ... vaikka se nyt on vain luuloa. Tämä luultu murhaaja oli nähtävästi tehnyt valmistuksia rikokseen; sitä todistaa se etukäteen kirjoitettu paperin palanen, jossa hän selittää toimittaneensa koston — viittaus siitä ylpeydestä, jota hän tuntee, pantuaan toimeen koston vihollistansa kohtaan hänen kotimaastaan niin kaukaisessa paikassa, vaikka hän minun luuloni mukaan ainoastaan tilapäisesti oleskeli Englannissa; sillä haitilaiset eivät ole juuri tunnettuja yritteliäisyydestään ja kestävyydestään.

„Ylipäänsä katsoen oli selvää, että kaikki oltiin oltu liian kerkkäitä uskomaan Goujonia syylliseksi. Samoin oli yleinen luulo, että ruumis oli viety pois, joka myös tavallaan oli totta. Sen vuoksi en minä välittänyt panna vastaan enkä sanoa enempää, kuin että minä arvasin kuka sen oli vienyt pois. Ja, sanoakseni totuuden tulin minä vähän loukatuksi Stylesin tavasta minua kohtaan, ja sen vuoksi, vaikka muuten kyllä asiasta huvitettuna, en ollut halukas sanomaan mitä tiesin ja arvelin.”

„Muu kaikki ei ollut vaikeata. Otin selvän pika-ajurista, joka oli kyydinnyt pois Rameaun — pika-ajurilta saa aina varmimmin tietää, mitä haluaa, jos itse pukeutuu sellaiseksi, varsinkin jos sanoo etsivänsä jotakin petkuttajaa — ja häneltä sain minä sellaiset selitykset, että vielä parin peräänkyselyn jälkeen helposti sain tietää Rameaun olinpaikan East End’illä. — A propas se, niin minä käytin jokseenkin rohkeaa arvelua. Minä sanoin ajurille, että etsimälläni henkilöllä oli käsi vahingoittunut, ja sittemmin näyttäytyikin, että arveluni oli oikea. Sillä, näetkös sinä, saa olla jokseenkin varma, että ihmisen, joka hyökkää kirveen kanssa toisen päälle, täytyy antaa tälle useampi kuin yksi isku, ja kun nyt kaikesta päättäen oli luultavaa, että hän oli saanut vain yhden iskun päähänsä, niin oli myös luultavaa, että hän oli saanut toisen johonkin muuhun paikkaan, kaiketi käsivarteen, jota hän oli nostanut vastaan suojellakseen päätänsä. Limehousessa sain tietää että hän oli sidottanut haavansa eräällä köyhäin lääkärillä. Suuri, peljästynyt neekeri, pitkässä, tummassa päällystakissa, jolla neekerillä on vahingoittunut pää ja käsivarsi, ei ole niinkään vaikea löytää joltakin pienemmältä, rajoitetulta alueelta. Kuinka minä menettelin saadakseni hänet seuraamaan itseäni tänne, olen jo osittain kertonut sinulle; luulen että minä vähän säikäytinkin häntä puhumalla hänelle kuinka helppo minun oli ollut löytää hänet, ja antamalla hänen ymmärtää, että muut olisivat voineet tehdä samoin. Hän on hirmuisessa pelossa ja näyttää kerrassaan kadottaneen uskonsa siitä, että Englanti on varma pakopaikka.”

Poliisin ei onnistunut saada kiinni rikollista, pää-asiassa sen vuoksi ett'ei Rameau osannut ollenkaan selittää hänen ulkonäköään, eli muutenkaan tehdä mitään ... paitse että niin pian kuin mahdollista, kiiruhtaa ulos maasta. Todellisuudessa oli hän iloinen päästyään asiasta niin helposti kuin hän oli tehnyt.

Pikku Goujon raivosi kuin villipeto vangitsemisensa vuoksi ja pakoitti Rameaun, vaikka kyllä ilman mitään oikeudellista tukea, maksamaan hänelle kaksikymmentä puntaa. Goujon oli niin muodoin ainoa, jolle ylipäänsä katsoen oli mitään hyötyä tästä salaperäisestä kilpikonnahistoriasta.






Suomen Kansa n:ot 286, 288, 290 ja 292 10.-17.12.1902.