Fjeldin kuolema.
Kirj. Rosenkrantz Johnsson.
Suom. Benjamin Leino.
Olin käymäsiltään eräässä pikkukaupungissa ja kohtasin kävelyretkelläni sen paikkakunnan lääkärin. Hän yhtyi seuraani kertoakseen minulle erään tapauksen, jossa hän oli ollut mukana samana päivänä — eli oikeammin ollut mukana ajatuksissaan.
Hänellä oli nimittäin luotettava, sisällinen vakuutus, ja tässä tapauksessa pohjana tiettyjä tekoja, sarja tapahtumia, jotka tuntuivat niin luonnollisilta, että minä toistan hänen kertomuksensa — jos mahdollista samassa muodossa kuin hän, ennen valmistamatta kertoi sen minulle.
* * *
Tukkukauppias Mousenilla olivat kaikki suuresti huolissaan. Monsenin monivuotinen konttoristi, Fjeld, oli kuolemaisillaan. Hän oli, viikonpäivät sitten, saanut keuhkokuumeen ja nyt odotettiin vaan sanomaa hänen lopustaan.
— Fjeld parka, sanoi rouva Monsen, Fjeld parka! Hän on palvellut meitä siitä saakka kun pääsi ripille ja hän on ollut kerrassaan kelvollinen ja tarkka mies. Aina kohtelias ja auttavainen, ja kaikki pitivät hänestä niin paljon. Ja kuinka hän on auttanut isäänsä! Niin, Fjeldin paikkaa ei ole helppo täyttää, jos hänelle nyt loppu tulee.
Rouva Monsen oli oikeassa. Fjeld oli miellyttävä käytökseltään. Hän oli kiitollinen pienimmästäkin ystävyyden osoituksesta. Hän oli köyhän talonpojan poika ja pääsi, rippikoulun käytyään, puotilaaksi tukkukauppias Monsenille. Siellä tuli hän pian suosituksi ja parin vuoden kuluttua pääsi hän tukkukauppiaan konttoriin.
Siitä saakka kun hän tuli Monsenille, oli hän myöskin asunut heidän luonaan, pienessä rakennuksessa lähellä pääkartanoa. Siellä makasi hän nyt, pienessä huoneessaan, kuolon kanssa kamppaillen. Talon kuskin vaimo, joka asui samassa rakennuksessa, hoiti häntä. Myöskin hän ja hänen omaisensa pitivät Fjeldistä, sillä hän oli aina kiltti ja auttavainen.
Vaimo oli juuri käynyt hänen luonaan ja aikonut viipyä hetkisen, mutta Fjeld oli pyytänyt häntä menemään; hän tahtoi olla hetkisen yksinään, ehkä hän voisi vähän nukahtaa.
*
Mutta kun vaimo oli ehtinyt poistua, nousi hän vuoteestaan suurella vaivalla, sillä voimat olivat ihan lopussa.
Kun hän vain liikahti, sai hän heti yskänpuuskauksen. Hänen täytyi pitää peitettä suunsa edessä, estääkseen yskän kuulumasta. Kukaan ei saisi kuulla, ei aavistaakaan, että hän liikkui; silloi ne heti tulisivat sisään.
— Voi Herra Jumala näitä kärsimyksiä, näitä omantunnon tuskia! Mutta nyt täytyy sen tapahtua, tulkoon mitä tahansa. Hän rukoilisi Jumalalta rikostansa anteeksi niin hartaasti, niin nöyrästi...
Ja jos hänen nyt täytyy kuolla, niin ei ainakaan hänen jälkeensä saisi jäädä mitään, joka häpäisisi hänen nimeään ja hänen rehellisiä vanhempiaan.
Pieninkin voimainponnistus pyörrytti häntä. Tukka oli hiestä märkä ja kädet heikkoudesta nihkeät.
Rinta korisi ja yskiessä tuntui keuhkoissa kuin teräviä naskalin pistoksia.
Vaan hänen täytyi liikkua. Ja liikkua niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta sukkelaan... muuten ...
Mutta jos hän pääsisi taudin kynsistä — jos hän ei vielä kuolisikaan ... Jos hän vielä toipuisi tästä ... Olihan hän nuori ja voimakas ... Silloin olisi kaikki hänen vaivansa hukkaan mennyt, kaikki näiden vuosien tuskat turhaa ...
Ei, ei, hän ei uskaltanut odottaa kauvemmin. Olihan lääkäri sanonut selvästi ajatuksensa.
Nyt sen täytyi tapahtua, nyt, kun hänellä vielä oli tietoisuutensa jälellä. Silloin hän ainakin oli varma, ettei häpeä kohtaisi hänen ijäkkäitä vanhempiansa, jotka aina olivat ylpeilleet pojastaan.
Vaivoin ryömi hän sängystä. Hän vieritti ensin sänkyvaatteensa lattialle ja laskeutui maata niille. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut seisoa.
Häntä yskitti, mutta hän kätki kasvonsa peitteesen; hän väänteli itseään tuskissaan ja hiki pusertui kasvoille.
Kunhan ei vaan kukaan tulisi. Jos hän voisi ryömiä ovelle ja saada sen lukkoon. Minuutti vielä — niin kaikki on pelastettu. Hyvä Jumala antaa hänelle anteeksi.
Hän pääsi ryömien niin lähelle ovea, että ylettyi avaimeen. Hän väänsi oven lukkoon, mutta vaipui ponnistuksesta kokoon, yskien niin, että oli tukehtua.
Ajatus että nyt oli pahin tuska ohitse, elvytti häntä sen verran, että hän voi jatkaa aikomustansa.
Raskaasti hengittäen ja rinnan hiljaa koristessa ryömi hän vitkaan ja varovasti huoneensa nurkkaan, jossa hänen vaatearkkunsa oli; mutta hän oli niin väsynyt että hänen täytyi levätä hetkisen, nojaten päätänsä arkun kanteen.
Sitten ryhtyi hän jälleen puuhaan. Mutta kuinka saa hän avaimen käsiinsä? Sairautensa aikana oli se ollut hänellä sängyssä, tyynyjen alla, melkein pohjalla.
Hän joi kulauksen punasta viiniä lasista, joka oli pöydällä, sängyn vieressä ja odotti hetkisen.
Silmänräpäyksen ajan tunsi hän viinin vaikutusta — hän muisti yhtäkkiä eräät hauskat päivälliset Monsenilla, joissa hän oli ollut mukana.
Hän käytti silmänräpäystä hyväkseen,nousi — ja löysi avaimen.
Mutta hänen täytyi jälleen laskeutua sänkyvaatteille lattialle... Kunhan ei vaan kukaan tulisi. Ooh! jospa hän saisi rauhassa jäädä makaamaan, missä makasi ... Vain päänsä koholla pitäminen, vain ajatuskin siitä, mitä hänellä oli vielä toimittamista, rasitti hänen heikkoja, vaivaantuneita aivojansa niin, että häntä pyörrytti.
Mutta samalla pelko yllytti häntä tekemään minkä tehdä voi. Väsymyksestä menehtymäisillään pääsi hän vihdoinkin ryömien takaisin arkun luo, jonka viereen hän hetkisen väsähtyi.
Ankaralla ponnistuksella sai hän kannen auki, pisti vapisten oikean kätensä sen pohjalle, samalla tukien itseään vasemmalla.
Sieltä veti hän esiin käärön seteleitä, joita hän alkoi koneentapaisesti laskea, mutta luopui heti siitä — sillä siihen ei nyt ollut aikaa, ja mitä häntä nyt hyödytti summan suuruus.
Setelikäärö kädessään istui hän hetkisen raskaasti ähkyen. Osaksi haihtunut muisto heräsi hänen sielussaan: mitä pelkoa hän oli tuntenut joka kerta, ottaessaan setelin puodin rahalaatikosta ... varsinkin ensi aikoina ja siihen aikaan vuodesta, jolloin kalastus oli parhaillaan ja puoti parin kuukauden ajan vilisi ihmisistä, joilla oli taskut rahaa täynnä.
Hän muisti missä pulassa hän oli alussa, kun täytyi piilottaa rahat omaan komeroonsa, sillä pankkiin hän ei voinut niitä tallettaa, se olisi voinut herättää epäluuloa.
Huolimatta sen enempää arkustaan — sillä nyt se kyllä voipi jäädä auki — ryömi hän uunin luo.
Uunissa paloi vireä tuli. Parissa minuutissa on setelikäärö tuhkana ... käyköön hänen sitten, Herran nimeen, miten tahansa. Kunhan ei vaan kukaan tulisi.
Puupalikalla sai hän vaivoin uunin oven auki, irroitti setelikääröä hieman, että se varmemmin palaisi — kohosi puoleksi ylös heittääkseen sen tuleen — mutta samalla sietämätön kuumuus uunissa hehkuvista hiilistä tuhahti häntä vastaan ja vaikutti ankaran yskänpuuskauksen.
Hän vaipui lattialle, käsi, jossa rahakäärö oli, jäi rautalevylle, avonaisen uunin eteen, josta häkää ja savua tunkeutui huoneesen.
Hän ei enää liikahtanut.
*
Puolta tuntia myöhemmin tuli kuskin vaimo häntä katsomaan. Mutta ovi oli lukittu, eikä hän saanut kysymyksiinsä mitään vastausta.
Vaimo kiiruhti Monsenille. Sieltä kiiruhti jokainen paikalle, mutta turhaan he huusivat ja kolkuttivat.
— Meidän täytyy särkeä lukko, sanoi tukkukauppias.
Tuskallinen hetki kului hiljaisuudessa, kunnes lukko saatiin särjetyksi.
Vihdoinkin ovi aukeni ... ja siinä makasi Fjeld, kuolleena, kädessään kouristaen varastetuita rahoja...
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 4/1899.
