Arthur Morrison - Salaperäinen murha Muurattihuvilassa

Salapoliisi Martti Hewittin muistiinpanoja.

Salaperäinen murha Muurattihuvilassa

Yhden kuukauden aikana oli minulla kaksinkertainen viranteko; yöllä päivälehdessäni, niinkuin tavallista, ja edeltä puolenpäivän eräässä iltalehdessä, muutaman ystäväni sijaisena, joka ystäväni oli ottanut itselleen lomaa. Vaikka työ molempien sanomalehtien toimistoissa todellisuudessa kesti vain noin kuusi tuntia päivässä, oli se kuitenkin hyvin rasittavaa. Kello 10 iltasella tulin minä oman lehteni toimistoon, ja puhuttuani toimittajan kanssa, valittuani aineen, kirjoitettuani johtavan, luettuani korehtuurin, lörpötettyäni, tupakoituani ja niin edespäin, oli kello tavallisesti 1, joka merkitsi, että pääsin nukkumaan kello 2, eli ehkäpä ei ennen kuin kolme, syötyäni ensin illallista klubillani.

Tämä kävi kyllä päinsä tavallisissa suhteissa, kun sain loikoa kuinka kauvan tahansa aamuisin, mutta kun minun täytyi olla ylhäällä heti 7 jälkeen ja iltalehden toimistossa kello 8, tunsin luonnollisesti itseni jokseenkin väsyneeksi ja ikävystyneeksi kaikkeen, kirjoitettuani parin tunnin aikana edeltä puolen päivän lyhempiä johtavia, uutisia ja vähän yhtä ja toista.

Mutta nyt oli tämä kovennettu työ lopussa ja ensimäisen verrattain levollisen päivän käytin minä syödäkseni aamiaispäivällistä ja ensimäisen kerran kokonaiseen kuukauteen ilman vastenmielisyyttä katsahtaakseni erääseen aamulehteen. Seurasin suurella hartaudella erästä tutkintoa, joka oli alkanut edellisenä päivänä, ja koski erään miehen ruumista — miehen, jonka kanssa olin ollut vähemmän tuttu, ennen muuttamistani nykyiseen asuntooni.

Hänen nimensä oli Gavin Kingscote ja hän oli taiteilija jolla oli jokseenkin epävakaiset työt. Hänellä oli nimittäin, mikäli minä tiesin, jonkun verran yksityisomaisuutta. Asianlaita oli niin, että hän oli täysihoidossa samassa talossa, jossa minä olin asunut jonkun aikaa, mutta kun minulla siihen aikaan oli tapana tulla kotia myöhään illalla ja mennä ulos jokseenkin aikaisin aamulla sekä kun en ollut erittäin säännöllinen tulemaan kotia ruoka-ajoille, niin emme tulleet koskaan oikein tutuiksi. Mikäli sittemmin kuulin oli hän tehnyt muutamia onnistuneita börssikeinotteluja ja asettunut Finchleyhin.

Nyt seisoi sanomalehdellä että hänet oli tavattu kuolleena tupakoimishuoneessaan, jolloin tämä huone, samoin kuin kaikki muutkin, oli tavattu suurimmassa epäjärjestyksessä. Hänen taskunsa oli ryöstetty tyhjiksi ja hänen kellonsa ketjuineen, ynnä muiden pienempienarvokalujen kanssa, oli poissa.

Iltaa ennen tätä surullista tapausta oli eräs ystävä ollut hänen luonaan istuen tupakoiden samassa huoneessa hänen kanssaan, ja tämä ystävä olikin ollut viimeinen, joka oli nähnyt Kingscoten elossa. Eräs talossa työssä käyvä puutarhuri oli vangittu eräiden jalan jälkien vuoksi tupakkahuoneen akkunan alla, jotka jäljet täysin soveltuivat hänen saappaisiinsa.

Lopetin illalliseni ja lehteni lukemisen. Rouva Clayton, taloudenhoitajatar, tuli kattamaan pois pöytää. Hän oli sisar entiselle emännälleni, jonka luona Kingscote ennen oli ollut täysihoidossa; minun onkin kiittäminen tätä sukulaisuutta siitä, että sain nykyiset huoneeni. Minä en ollut nähnyt taloudenhoitajatarta sen jälkeen kuin ensimäiset uutiset rikoksesta seisoivat lehdissä, jonka vuoksi sanoin:

„Sepä oli hirmuinen uutinen tuosta Kingscotesta, rouva Clayton. Tunsitteko te häntä persoonallisesti?”

Hän oli nähtävästi odottanut vain sellaista huomautusta irroittaakseen kielensä siteitä ja kertoakseen kaikki mitä hänellä oli kerrottavaa.

„Niin herra Brett”, alkoi hän, „se on todellakin kauheata! Miesparka! Minä näin häntä usein, käydessäni sisartani tervehtimässä; hän oli aina niin hiljainen, siivo herra, niin erilainen kaikista muista. Minun sisareni on hirmuisesti liikutettu. — Ja voitteko uskoa mitä tapahtui tiistaina? Tehän muistatte herra Kingscoten huoneen, kuinka kauniisti hän oli maalannut boaseeringin kukkien kanssa, kullan, sinisen ja muilla väreillä? Hänellä oli tapana sanoa sisarelleni että hänellä sen jälkeen aina tulisi olemaan jotakin, mikä muistuttaisi hänestä... No, yhtenä kauniina päivänä tuli kaksi nuorta heittiötä — herroiksi minä en voi heitä kutsua — ja ottivat sen huoneen — se oli vuokrattavana — ja menivät ja raapivat pois kaiken maalin, pelkästä pahanilkeydestä vain, ja katkoivat kaupanpäällisiksi kaikki laudat tikuiksi ja kappaleiksi! Siivoja herroja, vai kuinka? Ja sitte aamulla livistivät he tiehensä; he pelkäsivät kai että heidät pakotettaisiin korvaamaan vahingon, jonka sillä tavoin köyhälle leskelle olivat saattaneet, murtamalla ja turmelemalla hänen kalujaan sillä tavoin. Se tapahtui tiistaina, ja seuraavana päivänä makasi se nuoriherraparka itse kuolleena, murhattuna omassa kodissaan ... Ja hän, joka olisi mennyt naimisiin ja muuta! Oi, Herra Jumala! Minä muistan hänen sanoneen yhden kerran ...”

Rouva Clayton oli yksi kunnian sielu, mutta kun hän kerran oli alkanut puhua, oli välttämätöntä keskeyttää hänen sanatulvaansa. Minä annoin hänen pitää päälle hyvän hetken, mutta nousin sitte ylös ja aloin valmisteleita menemään ulos. Minä muistin hyvin hyvästi nuo paneelilaudat, jotka nyt pelkästä pahankurisuudesta oli turmeltu. Huonetta, jossa ne olivat, oli tapana näyttää niinkuin jonakin hyvin kummallisena kaikille, jotka sinne tulivat. Kaikki sen seinät olivat verhotut ja valkoisiksi maalatut ja Kingscote oli ne peittänyt mielikuvituksellisilla, mutta erittäin kauniilla koristemaalauksilla. Köynnöksiä, kukkia ja perhoja omituisessa sopusoinnussa kulki paneelista paneeliin ja antoivat sille muuten jokseenkin ikävälle huoneelle jonkunlaisen rikkauden ja loistavuuden leiman. Ilkityön tekijät olivat todellakin valinneet huoneen parhaimman osan hullunkurisen pahantekonsa esineeksi.

Kävelin hitaasti rappuja alas ilman mitään erikoisia suunnitelmia iltapäivän kuluttamiseksi, ja kurkistin sivumennessäni sisään .Hewittin konttooriin. Hän luki erästä kirjettä, ja vähän yhtä ja toista puheltuamme kertoi hän sen tuntia ennen, hänen poissa ollessaan, sinne tuodun. Tuoja oli ollut saman Kingscoten veli, josta äsken puhuin.

„Hän ei ole oikein tyytyväinen”, sanoi hän, tapaan, jolla poliisi johtaa tutkimuksia tässä asiassa, ja pyytää minua sen vuoksi lähtemään alas Finchleyhin, katsomaan kuinka se on. Eilen minä olisin kieltäytynyt, sillä silloin oli minulla viisi asiaa työskenneltävänä, mutta tänään huomaan asianhaarojen tarjoavan minulle parin päivän lomaa. Etkös sinä sanonut tuntevasi Kingscotea?”

„Melkein vain ulkonäöltä. Hän oli täysihoidossa Chelseassa, samassa paikassa kuin minä, ennenkuin minä vuokrasin kalustamattomia huoneita.”

„Vai niin. Luulen että otan asiasta selkoa vähän tarkemmin. Eikö sinulla ole harrastusta asiaan? Tarkoitan ... Jos sinulla ei ole muuta tehtävää niin ehkä seuraat mukana?”

„Suurimmalla huvilla”, vastasin minä. „En todellakaan tietänyt kuinka kuluttaisin aikani. Lähdetkö heti?”

„Lähden; se on kai parasta. Kerrett, juokses noutamaan pika-ajuri! Apropos, Brett, missä lehdessä on lavein kertomus eilisen päivän tutkinnosta? Minä katson sen läpi sinne ajaessamme.”

Minä kun olin lukenut ainoastaan yhtä lehteä tänä aamuna, niin en tätä kysymystä voinut tyydyttävästi vastata. Me ostimme sen vuoksi muutamia kappaleita mennessämme, ja minä etsin niistä kysymyksessä olevat uutiset, sill’aikaa kuin Martti Hewitt ne luki. Lyhykäisesti yhteensovitettuina, olivat todistajain kertomukset seuraavaa sisältöä:

Saara Dodson, palvelusneiti, kertoi palvelleensa viisi kuukautta Viheriä-huvilassa, kuolleen asunnossa, ja että ainoa vakituinen palvelia siellä, paitse häntä itseään, oli ollut talondenhoitajatar ja keittäjätär. Viime kuluneena tiistai-iltana olivat he molemmat menneet levolle vähää ennen kello 11, ja silloin jättäneet herra Kingscoten muutaman hyvän ystävän seuraan tupakkahuoneesen. Hän ei sittemmin enää nähnyt isäntäänsä elävänä. Kun hän aamulla sen jälkeen tuli alas, ja meni tupakkahuoneesen avatakseen akkunoita, jähmettyi hän aivan hämmästyksestä huomatessaan herra Kingscoten kuolleen ruumiin, joka, pää veren tahraamana, makasi lattialla.

Hän teki oitis hälytyksen sekä juoksi taloudenhoitajattaren käskystä noutamaan lääkäriä ja ilmoittamaan asiasta poliisille. Vastaukseksi hänelle tehtyihin kysymyksiin selitti todistaja, ettei hän ollut kuullut mitään jyrinää eli kolinaa yöllä: ei myöskään ollut muuta epäiltävää tapahtunut.

Hanna Carr, taloudenhoitajatar ja keittäjätär, todisti olleensa edesmenneen herra Kingscoten palveluksessa aina siitä saakka, kuin tämä oli muuttanut Viheriä-huvilaan — eli vähän kauemman kuin vuoden ajan. Hän oli viime kerran nähnyt vainajan elossa viime kuluneena tiistai-iltana puoli 11, jolloin hän naputti tupakkahuoneen oveen, jossa herra Kingscote erään ystävänsä kanssa istui, kysyäkseen josko hän haluaisi mitään enää. Mutta tämä ei halunnut mitään, jonka vuoksi todistaja oli mennyt ja paneutunut nukkumaan. Aamulla oli häntä huutanut edellinen todistaja, joka oli mennyt ennemmin alas, ja löytänyt kuolleen ruumiin makaavan niinkuin on selitetty. Herra Kingscoten kello ja ketjut olivat poissa, kuin myöskin sormus, jota hänellä oli tapana aina kantaa, ja hänen taskunsa näyttivät siltä, kuin niitä olisi käännetty nurin ja oikein. Kaikki huoneet alakerrassa olivat epäjärjestyksessä, ja piironki, eräs pöytä ja useampia laatikoita oli auki — avain kimppu, jota kuolleen oli tapana kantaa istui vielä kiinni muutamassa reijässä. Kuollut oli tiistaina nostanut pankista jonkun summan rahaa, juoksevia menojansa varten; kuinka paljon, ei todistaja tietänyt. Hän ei ollut kuullut eli nähnyt mitään epäiltävää yöllä. Paitse Dodsonia ja häntä itseään, ei ollut ketään muuta vakinaista palvelijaa talossa. Mutta eräällä apulaisvaimolla oli tapana silloin tällöin tulla sinne; ja samoin eräällä läheisyydessä asuvalla puutarhurilla, jota lähetettiin noutamaan, kun häntä milloin tarvittiin.

Herra James Vidler'in, lääkärin, oli ensimäinen todistaja noutanut klo 7 ja 8 välillä keskiviikkoaamuna. Hän löysi kuolleen makaamassa kasvot lattiaan päin tupakkahuoneessa, jalat noin kuusi sentimetriä akkunasta ja pää uuniin päin. Hän huomasi päässä kolme suurta iskuhaavaa, joista kukin erikseen olisi luultavasti ollut kuolettava. Kaikki haavat oli nähtävästi lyöty yhdellä ja samalla tylsällä aseella — luultavasti nuijalla, lyijypäisellä kepillä eli muulla sellaisella aseella. Niitä ei oltu voitu lyödä hiilihangolla. Kuolema oli seurannut aivojentärähdyksestä, ja murhattu oli todennäköisesti maannut kuolleena 7 eli 8 tuntia, siihen kun todistaja hänet ensi kerran näki. Hän oli sen jälkeen tutkinut ruumista tarkemmin, mutta ei huomannut mitään merkkejä siitä, että ennen murhaa olisi taisteltu; pikemmin hän, haavojen paikkaan ja niiden vaikeaan laatuun nähden, tahtoisi sanoa, että kuolleen päälle, ilman mitään edelläpäin käypää varoitusta, oli hyökätty takaapäin ja että hän oli kuollut paikalla. Muu ruumis näytti ylipäänsä olevan vahingoittumaton.

Sitte seurasi poliisiraportti, josta kävi ilmi, että kaikki ovet ja akkunat oli huomattu suljetuiksi ja säännöllisesti lukituiksi, paitse porstuan ovi, joka, vaikka suljettu ei ollut lukossa. Akkunan edessä tupakkahuoneessa oli luukut, ja nämä olivat säännöllisesti kiinnipannut. Ei mitään rahaa löytynyt, ei piirongissa, eikä missään avatussa laatikossa; jos siellä mitään oli ollut, niin se oli varastettu. Ruumiin taskut olivat aivan tyhjät, lukuunottamatta pientä kynsisaksia, eikä mitään kelloa eli sormusta ollut ruumiilla Jalanjälkiä oli huomattu akkunan alla puutarhapenkeissä, joiden johdosta poliisi oli ryhtynyt joihinkin määrätyihin varokeinoihin. Mitään jalanjälkiä ei sitä vastaan voitu huomata puutarhakäytävällä, joka oli peitetty paksulla karkealla hiekalla.

Herra Aleksanteri Campbell, pörssivälittäjä, kertoi tunteneensa kuolleen useampia vuosia jälelle päin, ja auttaneensa häntä useissa affääreissä. Hänellä ja herra Kingscotella oli tapana käydä usein toisissaan, ja tiistaina olivat he yhdessä syöneet päivällistä Viheriä-huvilassa. Ne istuivat tupakoiden ja lörpötellen siksi kuin kello oli lähes 12, jolloin herraKingccote laski hänet ulos, koska palveliat jo olivat paneutuneet maata ... „Se on kaikki mitä minulle on tunnettua tästä hirveästä historiasta”, lopetti todistaja pikastuneena, „eikä minulla ole mitään enempää puhuttavaa. Mitä poliisi tarkoittaa seuratessaan ja vakoillessaan minua...”

Tuomari: „Olkaa hyvä ja rauhoittukaa, herra Campbell! Poliisi saa luvan tehdä mitä se katsoo parhaaksi sellaisessa tapauksessa kuin tämä. Minä olen vakuutettu, ettette te tahtoisi sen lyövän laimin mitään saadakseen totuuden esille.”

Todistaja: „En luonnollisesti. Mutta jos he epäilevät minua, niin miksi eivät sitte sitä sano. Se on aivan sietämätöntä tulla tällä tavoin...”

Tuomari: „Hiljaa, hiljaa, herra Campbell! Te olette täällä todistamassa.”

Todistaja kertoi sitte, vastaukseksi hänelle tehtyihin kysymyksiin, että ne aina lattiaan saakka ulottuvat akkunat olivat seisoneet auki koko illan, koska ilta oli hyvin lämmin. Hän ei voinut muistaa, josko vainaja, ennen hänen lähtöään oli ne sulkenut vai ei. Sitä vastaan muisti hän aivan varmaan ettei vainaja ollut sulkenut akkunaluukkuja. Todistaja ei nähnyt ketään talonläheisyydessä mennessään sieltä pois.

Herra Douglas Kingscote, arkkitehti, sanoi kuolleen olleen hänen veljensä. Kun todistaja asui toisellapuolen valtakuntaa, ei hän ollut tavannut veljeänsä useampiin kuukausiin. Hän luuli veljensä olleen sangen varakkaan, ja hän tiesi hänen parina viime vuonna ansainneen melkoisesti keinotteluissa. Hän ei tietänyt ketään, joka olisi voinut kantaa vihaa hänen veljeänsä kohtaan, eikä voinut ajatella mitään motiivia rikokseen ... paitse tavallista varkautta. Hänen veljensä olisi mennyt naimisiin muutamien viikkojen kuluttua. Kysyttynä tarkemmin tästä seikasta, selitti todistaja, että naiminen olisi jo tapahtunut vuotta ennemmin ja että se oli tämän vuoksi kuin vainaja oli vuokrannut Viheriä-huvilan. Hänen morsiamensa oli tähän aikaan kadottanut erään sukulaisen ja sen perästä koko perheensä kanssa matkustanut ulkomaille. Häntä odotettiin kuitenkin nyt, luuli todistaja, pian palaavaksi Englantiin takaisin.

William Bates'ta, puutarhuria, joka oli vangittu, varoitettiin ja hän katsoi hyväksi todistaa. Todistaja, joka oli hyvin kiihtyneessä mielentilassa, tunnusti olleensa Viheriä-huvilan puutarhassa kello 4 aamulla, mutta sanoi menneensä sinne katsomaan vain muutamia kasveja, eikä tietänyt kerrassa mitään murhasta.

Siitä huolimatta myönsi hän ei saaneensa mitään käskyä tulla sinne töihin, paitse mitä hän oli tehnyt edellisen päivänä. Tarkemmin kyseltäessä antoi hän useampia ristiriitaisia selityksiä ja sanoi lopulta menneensä sinne ottamaan pois muutamia kasveja.

Tähän loppui kuulustelu.

Näin oli nyt asia, joka ei ensinkään tarjonnut mitään erinomaisen hämmästyttäviä asianhaaroja, vaikka se monessa suhteessa oli minusta sangen omituinen. Kysyin Hewittiltä mitä hän siitä luuli.

„On aivan mahdotonta luulla siitä vielä ensinkään mitään, poikaseni”, vastasi hän. „Odota siksi kunnes saamme nähdä paikan! Löytyy aivan loppumaton joukko mahdollisuuksia. Kingscoten ystävä, Campbell, on voinut tulla takaisin akkunan kautta... mutta on myöskin mahdollista ettei hän ole niin tehnyt. Campbell on voinut olla hänelle velkaa... mutta myöskin ei ole ollut. Lähestyvillä häillä on myöskin voinut olla asian kanssa tekemistä... mutta paljo mahdollista ei olekaan. Ei löydy mitään rajaa mahdollisuuksille, niin paljo kuin me voimme päättää näistä referaateista. Asia makaa vielä aivan kehdossaan. Yksi mahdollisuus on, että se onneton puutarhuri on syypää. Minun luuloni on kuitenkin, että hän on tehnyt itsensä syypääksi verrattain vähäpätöiseen rikokseen, joka ei ole tavaton hänen ammatissaan. Hän tuli sinne kello 4 aamulla varastaakseen samoja kukkia, joita hän päivää ennen oli istuttanut ja hän tunsi itsensä sen vuoksi jokseenkin nololta kuulustelussa. Minkäs vuoksi hän muutoin menisi poljeskelemaan alas kukkaispenkkeja. Ihmettelen juuri, jos poliisi on tullut katsoneeksi, onko mitään kasveja nyhdetty ylös juurineen, eli kysyneeksi taloudenhoitajattarelta, josko niistä puuttui yhtään. Mutta saammepahan nähdä.”

Me lörpöttelimme vähän yhtä ja toista sillaikaa kuin juna yhä enemmän lähestyi Finchleytä, ja minä tulin silloin kertoneeksi siitä surkuteltavasta hävitystyöstä, jota oli harjoitettu Kingscoten entisessä asunnossa. Hewitt hörpisti korviaan.

„Sepä kummallista”, sanoi hän, „hyvin kummallista. Turmeltiinkos mitään muuta? Huonekaluja eli sellaisia?”

„Sitä en tiedä. Rouva Clayton ei maininnut mitään siitä, enkä minä tullut kysyneeksi. Mutta se oli kyllin pahoin, niinkuin oli. Koristemaalaukset olivat todella kauniita, enkä minä voi ajatella mitään konnamaisempaa narrintyötä, kuin sellaisen hyökkäyksen siivon rouvasihmisen kapineita kohtaan.

Sitte kertoi Hewitt muista samanlaisista tapauksista; ihmisten hävityshalusta, jotka ihmiset olivat tällaisiin tekoihin johtuneet jonkunlaisesta vääräsuuntaisesta kevytmielisyydestä eli vain himosta olla pahanilkisiä. Hän kertoi useampia kummallisia ja välistä hauskoja kaskuja tässä suhteessa, museoista ja taulunäyttelyistä, joissa vahinko oli tullut niin suureksi että virastot olivat kääntyneet hänen puoleensa, saadakseen selon ilkityöntekijästä. Tämä työ ei aina ollut helppoa, pääasiallisesti sen vuoksi että puuttuu käsiteltävää syytä tekoon — eikä sen vuoksi aina onnistunutkaan.

Yksi historia oli muuatta taulua vastaan tehdyistä hävitysyrityksistä — joka johtui sokeasta, taiteilijakateudesta, mutta asia oli tukahdutettu suurempaa vahingonkorvaussumman maksua vastaan. Se olisi kuitenkin mitä enimmän hämmästyttänyt kaikkia, jos se olisi tullut julkisuuteen, ja asiaan sekaantuneitten henkilöitten nimi tullut tunnetuksi.

Viheriä-huvila Finchleyssä oli mukava pieni talo, ja sijaitsee neliskulmaisen, pienemmän puutarhan keskellä. Fasaadi oli vain kymmenen, kaksitoista, eli niillä main meetriä maantieltä, mutta sillä välimatkalla kasvoi tiheästi puita ja pehkoja. Herra Douglas Kingscote ei ollut vielä palannut kaupungista, mutta taloudenhoitajatar, intelligentti, ymmärtäväinen nainen, joka tiesi että hänellä oli ollut aikomus kutsua Martti Hewittin, oli heti valmis näyttelemään meille taloa.

„Ensiksikin”, sanoi Hewitt, meidän seisoessamme tupakkahuoneessa, „ensiksikin huomaan minä, että joku on työntänyt laatikot jälleen sisään ja sulkenut piirongin. Se oli hyvin ikävää. Toiseksi on lattia pesty ja matto otettu pois, joka on vielä pahempi. Se on kai tehty sen vuoksi, että poliisi jo oli lopettanut tutkintonsa, mutta se ei ensinkään auta minua minun tutkimuksessani. Onko jotakin — vaikka kaikkein vähäisintä — jätetty siten, kuin se oli keskiviikkoaamuna?”

„Niin nähkääs, se oli sellainen hirmuinen sekasorto täällä”, aloitti taloudenhoitajatar, „ja koska poliisi oli lopett...”

„Niin tietysti. Minä ymmärrän. Niin te vähän puhdistitte, vai kuinka? Ah, se puhdistus! Se on monta kertaa maksanut minulle kokonaisen omaisuuden. No, ne toiset huoneet sitte, onko niissäkin „stäädattu?”

„Se, mikä oli epäjärjestyksessä on luonnollisesti pantu paikalleen.”

„Mikä se sitte oli, joka oli epäjärjestyksessä? Katsotaanpas! Mutta odottakaa silmänräpäys!”

Hän avasi akkunat ja, katseli tarkkaan hakoja ja säppejä. Hän laskeusi polvilleen ja tutki reikiä, joihin ha'at laskeutuvat sekä heitti pikaisen silmäyksen akkunaluukuille. Hän veti ulos pari laatikkoa ja koetteli lukkoja avaimilla, joita taloudenhoitajatar kantoi. Ne olivat, sanoi hän, herra Kingscoten omat avaimet. Hewitt käveli läpi koko alakerroksen, katseli muutamia kaluja tarkkaavaisena ja huolellisesti, siihen sijaan kuin toisiin tuskin vilkaisikaan — minulle aivan tuntemattoman systeemin mukaan. Lopuksi pyysi hän saadakseen nähdä herra Kingscoten sänkykamarin, jota ei ollut millään tavoin liikutettu, puhdistettu eli käytetty jonkun makuupaikkana, sen jälkeen kuin murha tapahtui. Siellä sanoi taloudenhoitajatar, olivat kaikki laatikot, paitsi kahta lukitsemattomia — yksi vaatekaapissa ja yksi toalettipöydässä joita herra Kingscote aina oli pitänyt huolellisesti lukittuina. Hewitt veti heti ilman vaivatta laatikot auki. Paitse vähän pikkorihkamia, oli siellä joukko paperia. Näitten laatikoitten sisältö oli levitetty huiskin häiskin, siihen sijaan kuin lukitsemattomien laatikoiden sisältö oli täydellisessä järjestyksessä.

„Eikä poliisi ole kiinnittänyt huomiota tähän”, huomautti Hewitt. „Yhtä vähän kuin johonkin niin tavalliseen kuin tämä”, lisäsi hän, ottaen ylös väännetyn rautanaulan, joka makasi sänkymaton laidalla.

Taloudenhoitajatar käsitti epäilemättä huomautuksen siten ettei väännetyllä rautanaulalla ollut vähäisintäkään merkitystä, mutta minä huomasin, että Hewitt aivan tyynesti antoi sen pikkuesineen luisua taskuunsa.

Minä tapasin rouva Lambsin, joka vielä oli hyvin pahoillaan ja vihastuneena tuosta ajattelemattomasta ilkityöstä, joka oli tehty hänelle neljää päivää ennemmin. Onneksi oli hän antanut kaiken siinä paneelatussa huoneessa olla samassa kunnossa kuin hän oli sen löytänyt, luulossa että hän siinä tapauksessa paremmin voisi vaatia eli pakoittaa korjauttamaan, jos hänen vuokralaisensa tulisivat takaisin.

„Nähkääs”, sanoi hän, „huone on heidän laskuunsa, viikon loppuun, koska he ovat maksaneet etukäteen, ja onhan mahdollista että he tulevat takaisin jälleen ja tarjoutuvat suorittamaan mitä ovat turmelleet ...vaikka minä kyllä epäilen että he niin tekevät. Hän näytti olevan kaikkein siivoin ja hauskin nuorimies, mitä voi toivoa, hän, joka tuli ja vuokrasi huoneen. — Minun serkkuni, sanoi hän, on vähän niinkuin kivuloinen, hän on aivan äskettäin parantunut vaikeasta verenvuodosta keuhkoista, eikä hän saavu Lontoosen ennenkuin myöhään tänä iltana. Hän tulee matkustaen Birminghamista, sanoi hän, ja minä toivon ettei hän vilustuisi matkalla, vaikka hän kyllä on hyvin turkkeihin kääritty ja muutenkin kapaloitu. Hän otti huoneen niinkuin hieno herra ainakin ja nimitti sitäpaitsi useampia herroja, jotka minä tunsin hyvästi, kun ne ovat täällä asuneet ja sitte hän pani tuohon pöydälle” — vaan Lambs viittasi paikkaan ikäänkuin se tekisi asian vielä merkillisemmäksi — „niin sitte pani hän pöydälle juuri tuohon paikkaan yhden viikkokauden vuokran etukäteen ja sanoi: Tuo se kuitenkin ehkä on paras suositus, rouva Lambs, luulen minä — ja sen sellaisella äänellä, niin ystävällisellä että — eikä hän tinkinyt eikä tehnyt huomautuksia mistään! Hänellä itsellään oli vain kanssaan pieni musta laukku, mutta hän sanoi että hänen serkullaan on kaikki matkakalut mukanaan junassa, ja koska kello jo oli niin paljo, eivät he ehkä voisi saada niitä ulos ennenkuin huomenna. Sitte hän meni ja tuli takaisin serkkunsa kanssa Kello 11 illalla. Saara laski heidät itse sisään — ja aamulla olivat he matkoissaan — ja tältä se silloin huone näytti heidän jäleltään!”

Ja rouva Lambs-parka ojensi mielenliikutuksissaan ja valittaen kätensä, osoittaen turmeltuja paneeleja.

„Jos tuo herra, jonka te sanotte tänne tulevan”, jatkoi hän, „voipi tehdä mitään heidän kiinnisaamisekseen, niin minä manuutan heidät, sen minä lupaan, maksakoon vaikka kymmenen puntaa. Minä puhuin virassa olevan poliisikonstaapelin kanssa, mutta hän näytti aivan pässinpäältä, sanoessaan, että jos minä tiesin, missä he olivat, voisin minä ehkä syyttää heitä tahallisesta vahingonteosta. Sen kai minä tietänen itsekin, että minä voin, jos minä vain tietäisin missä he ovat, mutta kuinkas minä saisin sen tietää? Herra Jones — niin sanoi hän nimensä olevan, mutta kuinka monta Jonesia sitä löytyy Lontoossa?”

Minä en osannut keksiä vastausta sellaiseen kysymykseen kuin tämä; mutta koetin lohduttaa rouva Lambsia niin hyvin kuin voin. Sitte alkoi hän puhua Kingscoten kuolemasta, jokseenkin samassa hengessä kuin hänen sisarensa, ainoastaan sillä poikkeuksella, että, kun paneelien turmelu koski häneen verrattain enemmän, pysyttelihe hän etupäässä tässä aineessa.

„Näyttää melkein siltä”, sanoi hän, „kuin jos joku kantaisi kuoleman vihaa tuohon nuoriherraparkaan ja tuli ja turmeli ensin hänen maalauksensa yhtenä yönä sekä murhasi hänet itsensä toisena!”

Minä tutkiskelin puupaloja, tehdäkseni, jos mahdollista, omin päin joitakin huomioita, mutta se ei minulle onnistunut. Listat oli väännetty pois, ja paneelit, jotka olivat paksuja keskipalkoiltaan, mutta viettivät reunoihin päin, oli otettu irti ja puustavillisesti pilkottu pikku tikuiksi, jotka makasivat siellä täällä, läjässä uunin luona ja ympäri lattiaa. Kaikki paneelit huoneessa olivat käyneet saman kiirastulen läpi, ja tulokseksi oli saatu sangen suuri kasa tikkuja, jotka eivät millään tavalla eronneet muista tikuista, paitse maalinsa vuoksi yhdellä syrjällä, joka, mikä minä näin, oli useammasta paikasta raavittu pois. Matto oli puoleksi vedetty läjään uunin luo; sitä oli nähtävästi käytetty alustana, ettei kuuluisi kolinaa pilkkoessa. Mutta pahanilkisyys oli ainoa mitä kaikesta tästä voin saada johtopäätökseksi.

Ainoa, joka kuulosti nähneen herra Jones'in serkun, oli Saara, joka oli laskenut hänet sisään iltasella, mutta silloin oli hän ollut niin vaatteihin kääriynyt aina korvien yläpuolelle saakka, ettei hän ollut nähnyt kasvoja, eikä niinmuodoin millään tavoin voinut tuntea häntä jällen. Mutta mitä toiseen tuli, olisi rouva Lambs ollut valmis vannomaan että hän voisi osoittaa hänet, missä hän sitte saisikin nähdä häntä.

Hewitt viipyi kauvan, ja sisällinen ääni päivällisajan lähenemisestä — me emme olleet syöneet aamiaistakaan — alkoi jo tehdä itseään kuuluvaksi, kun kiivas ääni eteisen soittokellosta ilmaisi meille hänen saapuneeksi.

„Minun oli pakko odottaa vastausta muutamaan sähkösanomaan”, sanoi hän ikäänkuin selitykseksi, „mutta sittepä minä olenkin saanut sen tiedon jota halusinkin. Vai niin, tässäkö ne nyt ovat ne salaperäiset paneelit?”

Olisi ollut sangen hauskaa tietää mikä ajatus rouva Lambsilla oikeastaan oli Martti Hewittistä hänen tarkastaessaan. Äänettömänä ja hämmästyneenä seisoi hän siinä vieressä, katsellen ihmistä, joka koetti saada tietää kuka oli murtanut rikki paneelit, käyttäytyen sitä tehdessään niin, että otti ylös joka tikun erikseen ja tuijotti siihen. Lopuksi otti hän kahmalollisen tikkuja erikseen, antoi ne minulle ja sanoi:

„Pane ne yhteen tuonne pöydälle, Brett, ja katso etkö voisi saada mitään johtopäätöksiä niistä!”

Minä käänsin tikkujen maalatut puolet ylöspäin ja asetin ne niin, että ne muodostivat kokonaisen paneelin joten maalaus kokonaisuudessaan tuli näkyviin.

„Se on kokonainen paneelilauta”, minä sanoin.

„Hyvä! katsele nyt vähän lähemmin tikkuja sano, tokko sinä voit huomata mitään merkillistä niissä, jotakin erityistä, jonka kautta ne eroavat muista?”

Minä katselin niitä.

„Kahdessa tikussa”, sanoin minä, „on kummassakin pieni, puoliympyrän muotoinen syvennys, täytetty jollakin aineella, joka on kitin kaltaista. Yhteenpantuina muodostaisivat ne pienen, ympyriäisen reiän, mahdollisesti oksan reiän, joka on yhden tuuman, eli niillä main, läpimitassa. Reikä on maalipuolella ja täytetty, niinkuin sanoin, kitillä, eli muulla sellaisella.”

„Oksanko reikä?” kysyi Hewitt äänenpainolla.

„Niin ... Ei; ei luonnollisesti oksanreikä, sillä silloin se menisi läpi puun, ja niin ei tee tämä. Se ei todennäköisesti ole 1 ½ senttimetriä syvempi etupuolelta.”

„No, näetkös mitään muuta? Katseleppas itse puun ulkonäköä. Väriä esimerkiksi.”

„Se on nähtävästi tummempi kuin muissa tikuissa.”

„Aivan oikein.”

Hän otti käteensä ne kaksi tikkua joissa oli kittireikä; viskasi muut läjään ja kääntyi emäntään.

„Eikö tuo herra Harvey Challitt, jolla oli tämä huone ennen herra Kingscotea, ja joka joutui ikävyyksiin väärennyksestä, ollut sama herra Harvey Challitt, jonka itsensä päälle muutamia kuukausia aikaisemmin oli hyökätty ja ryövätty timantteja portaissa, vai kuinka?” kysyi hän.

„Oli”, vastasi rouva Lambs, vähän hämillään. „Hänet kloroformeerattiin ja sitte häneltä varastettiin juuri sen konttoorin portaissa, jossa hänellä oli paikka.”

„Aivan niin, ja kun hänet vangittiin ja vietiin täältä väärennyksen vuoksi, jätti herra Kingscote huoneensa ja muutti näihin häneltä jääneisiin?”

„Niin, ja iloinen minä siitä olin! Sillä se oli kyllä pahoin, että sellainen häpeä oli tapahtunut talossa, paitse murhetta siitä, ettei saa hänen huonettaan vuokratuksi, ja minä luulin että ...”

„Niin, niin, se oli hyvin pahasti, hyvin kiusoittavaa!” keskeytti Hewitt vähän kärsimättömästi ... „Mutta sanokaas minulle ... se henkilö, joka vuokrasi huoneen maanantaina ... häntähän te ette ollut koskaan ennen nähnyt, vai kuinka?”

„En; en ollut nähnyt.”

„No, onkos tämä hänen näköisensä?”

Hewitt piti kabinettikorttia hänen edessään.

„Mitä ...mitä ... oi, rakas ystävä, sehän on juuri hän!”

Hewitt pisti valokuvan takaisin rintataskuunsa, myhähti tyytyväisenä „hm” ja otti hattunsa.

„Minä luulen, että meille jokseenkin pian onnistuu saada käsiin ja näyttää teille tuo nuori herra, rouva Lambs”, sanoi hän.

„Se nyt ei ole juuri mikään kunnianarvoinen nuori mies, ja ehkäpä teille oli onneksi että pääsitti hänestä, nykyisissäkin suhteissa. Tule, Brett”, lisäsi hän, „kun kaikki ympäri käydään, niin päivä ei olekaan mennyt hukkaan.”

Me lähdimme lähimmäiselle sähkölennätinasemalle.

„Tuo kitattu reikä puupalassa”, sanoin minä mennessämme, „näyttää tehneen sinuun valtavan vaikutuksen. Onko se tärkeä pohjukka?”
„O, ompa niin”, vastasi Hewitt. „Mutta kaikki ne muut puupalat ovat myös tärkeitä.”

„Mutta minkä vuoksi?”

„Sen vuoksi ettei niissä ensinkään ole mitään reikiä.”

Hän katseli veitikkamaisesti minun ihmettelevään naamaani ja nauroi kohti kulkkuaan.

„Minä saan kai luvan auttaa sinua hämmennyksestäsi”, sanoi hän. „Kas tässäpä meillä nyt on postikonttoori. Minä vain lähetän sähkösanomani niin menemme sitte syömään päivällistä Luzattille.”

Hän lähetti sähkösanoman, jonka jälkeen me otimme ajurin ja ajoimme Luzattille. Näytteliäin, sanomalehtimiesten ja muiden kesken, jotka tuntevat kaupungin ja panevat arvoa hyvään päivälliseen, on Luzatti hyvin tunnettu. Me menimme ylös ylempään kerrokseen, saadaksemme olla levossa ja rauhassa, sekä otimme pöydän, joka seisoi vähän syrjässä eräässä seinäkomerossa oitis oven sisäpuolella. Sitte kun olimme sanoneet tykö ruo'asta, alkoi Hewitt:

„Kerroppas nyt minulle mihinkä johtopäätökseen sinä olet tullut tämän murhan johdosta Viheriä-huvilassa!”

„Minäkö? Minä en ensinkään ole tullut mihinkään johtopäätökseen. On todellakin ikävää, että minä olen niin tyhmä, mutta aivan suoraan niin minä en käsitä mitään.”

„No, minä autan sinut alkuun. Tässä on yksi sanomalehtiuutinen — ilman armotta pois reväisty minun tilkkualbumistani sinun tähtesi — joka koskee varkautta Harvey Challittilta muutamia kuukausia ennen hänen väärennysjuttuansa. Lueppas se!”

„Ah; minä hyvin hyvästi muistan sen yksityisseikat. Hän tuli kävellen portaita alas, kantaen kahta pakettia timantteja, jotka kuuluivat hänen isännällensä ja joita hän oli viemässä alakerrassa asuvalle toiselle timanttikauppiasliikkeelle. Se tapahtui päivän hiljaisimpana aikana, ja tultuaan puolitiehen, otettiin hänet muutamassa portaiden pimeässä mutkassa kiinni, nukutettiin kloroformilla ja varastettiin timantit, joiden arvo oli yhteensä viisi eli kuusi tuhatta puntaa. Hän makasi tunnottomana siksi kun eräs isännistöstä, joka huomasi hänen viipyvän kauvan, meni perästä ja löysi hänet. Se onkin kaikki, luullakseni.”

„Niin. kaikki kyllä. Ja mihinkä johtopäätökseen sinä tästä tulet?”

„Minä, valitettavasti kyllä, en voi huomata mitään yhteyttä sen ja tämän asian välillä.”

„No, niin sitte minä autan sinua vielä enemmän. Sähkösanoma, jonka äsken lähetin, sisältää ilmoituksen poliisille, jonka johdolla se todennäköisesti tulee vangitsemaan Harvey Challittin ja hänen rikostoverinsa, Henry Gillard'in, alias Jones'in Gavin Kingscoten murhan vuoksi. Ymmärrätkö sinä nyt sitte?”

„Vangitsemaan Challittin! Mutta hän on jo vankilassa.”

„Loruja! Ajattelehan vähän. Hänen tuomionsa kuului viideksi vuodeksi kuritushuoneesen, vaikka se oli ensimmäinen rikos, sen vuoksi, että väärennys oli erinomaisen vaarallista laatua. Sinä muutit itse Ohelseasta vähän yli kolme vuotta sitte, ja sinä sanoit hänen onnettomuutensa tapahtuneen vuotta sitä ennen. Se tekee vähintäin neljä vuotta. Hyvän käytöksen vuoksi vankilassa saa kyllä viideksi vuodeksi tuomittu vanki vapautensa jälleen tässä, eli vielä lyhyemmässäkin ajassa; ja nyt on todellinen asianlaita niin, että Challitt päästettiin vapaaksi vähän enemmän kuin viikkokausi sitte.”

„Mutta minä en kuitenkaan ymmärrä minne sinä tahdot?”

„Kuka on kertonut tuon timanttivarkauden Challittilta?”

„Hän itse.”

„Aivan niin. Hän itse. Antaakos hänen myöhempi käytöksensä tukea katsomaan häntä henkilöksi, jonka historioihin ilman epäilemättä voi luottaa?”

„Ei; luonnollisesti ei. Oi, nyt luulen ymmärtäväni …, Ei, en oikein. Tarkoitatko sinä että hän varasti ne itse? Minulla on jonkunlainen hämärä aavistus siitä, mitä sinä tarkoitat, mutta kuitenkaan en minä voi päästä siitä täysin selville. Se on aivan liian monimutkaista.”

„Ollakseen ensimäinen koe, on se ehkä vähän liian seikkaperäinen, sen myönnän! minä saan sen siis selittää sinulle. Tällä tavoin se on tapahtnut: Harvey Challitt on näppärä nuori mies ja päättää varastaa liikkeensä timantteja. Ensin laittaa hän reilaan jonkun piilopaikan, jossakin konttorin portaiden läheisyydessä, ja kun sattuu tilaisuus, panee hän sinne jalokivet ja kaataa ulos kloroformin, niin että haisee siltä — mahdollisesti hän sitä hengittääkin ja menee todellakin tiedottomaksi portaissa — ja niin on se tehty.

„Hänet kannetaan konttooriin; timantit ovat poissa. Hän kertoo päällensä hyökkäyksestä portaissa — niinkuin olemme siitä kuulleet — ja häntä uskotaan. Sopivassa silmänräpäyksessä ottaa hän saaliinsa piilopaikastaan ja menee kotiinsa. Mitäs hän nyt tekee noiden timanttien kanssa? Myydä niitä ei hän vielä voi, kun varkaus on kaikille tuttu, ja kaikki tavalliset juveelien ostajat tuntevat hänet.”

„Kun hän nyt on vielä vasta-alkaja rikollisella uralla, ei hän tunne ketään varastetun tavaran ostajia, ja jos niinkin tekee, pitää hän edullisempana odottaa, saadakseen sitte täyden arvon tavallisessa myynnissä. Mutta oli aina vaara tarjona tulla ilmi, niin kauvan kuin kivet eivät olleet varmasti piilotetut, ja sen vuoksi ryhtyykin hän muutamiin määrättyihin varokeinoihin saadakseen ne salatuiksi. Hän tietää, että jos epäluulot lankeavat hänen päällensä, tulee hänen asuntonsa läpi läpeensä, kaikissa mahdollisissa paikoin etsityksi. Sen vuoksi koettaa hän keksiä jonkin paikan, joka on aivan mahdoton ajatellakaan. Hän ajattelee luonnollisesti ottaa irti paneelilaudat ja piilottaa ne sinne; mutta tämä päähänpisto on niin luonnollinen ettei se kelpaa; poliisi ottaa varmaan irti kaikki paneelaukset ja tutkiskelee niiden takapuolet. Sen vuoksi päättää hän piilottaa ne itse paneelilautojen sisään. Katsos tässä” — Hewitt otti taskustaan ne molemmat puupalat, joissa oli täytetty reikä; ja avasi linkkuveitsensä — „kitti on pinnalla pehmeämpää kuin reijän pohjassa; kahta erilaista kittiä ja eri sekotuksia ehkä on käytetty; luultavasti eri aikoina.”

„Mutta palatkaamme Challittiin! Vintilällä ja sen keskusterällä kaivaa hän reikiä eri paikkoihin paneelilaudoissa, ja joka reikään panee hän sitten yhden timantin sekä täyttää reiän huolellisesti kitillä. Sitten hän silittää pinnan, maalaa sen huolellisesti, niin ettei mitään eroitusta huomata. Hän ei tee kaikkea yhdellä kertaa — hän ei tahdo saada aikaan kolinaa, eikä öljymaalin hajua — mutta jatkaa aina taas työtään ja tekee muutamia reikiä kerrallaan, siksi kunnes koko vuorilaudoitus on täynnä timantteja, ja joka lauta näöltään vahingoittumaton.”

„ Mutta siinä tapauksessa — niitä oli vain yksi reikä koko kokoelmassa!”

„Oikein — ja juuri se seikka sanoo meille koko totuuden. Annahan kun kerron tämän historian ensin niin sitten selitän kuinka kaikki on käynyt päinsä. Timantit makaavat sinne piiloitettuina useampia kuukausia ja hän alkaa tulla kärsimättömäksi. Hän tarvitsee rahoja; mutta ei voi keksiä mitään keinoja saada niitä. Lopuksi päättää hän karata ja mennä ulkomaille myymään saalistaan. Mutta hän tietää tarvitsevansa rahoja ensi ulosmenoihin ja hän ei ehkä heti saa timauttejaan myydyksi. Hän otaksuu myöskin, varkauden vielä ollessa tuoreessa muistossa, että hänen äkillinen ulkomaamatkansa herättää huomiota ja saattaa hänet epäluulon alaiseksi; mutta kun on kerran lähtenyt Vihtahousua kyytiin, saa sen tietysti saattaa maalle saakka. Sen vuoksi tekee hän rohkean väärennyksen, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tuottanut hänelle yllin kyllin rahaa ja saattanut hänet tilaisuuteen jättämään maan timantteineen. Mutta väärennys huomattiin ja hänet passitettiin vankilaan, kun siihen sijaan timantit jäivät edelleenkin vuorilaudoitukseen.”

„Nyt tulemme Gavin Kingscoteen. Hänen on täytynyt olla nokkelan veitikan — juuri sen lajin ihmisiä, joista tehdään salapoliiseja. Niin muodoin on hänen täytynyt olla jokseenkin muodollisuuksista piittaamattoman. Hänellä oli epäluulonsa timanttivarkauden suhteen, ja hän päätti pitää silmänsä auki. Mikä hänet johti niin ajattelemaan, emme me tiedä, mutta kun hän asui toisen kanssa samassa talossa, on hänen tarkkasilmäisenä miehenä pitänyt jotakin huomata. Kaikissa tapauksissa tuli hän siihen johtopäätökseen, että timantit olivat rosvon huoneessa, mutta ei hänen kapineittensa joukossa, sillä siinä tapauksessa ne olisi löydetty, silloin kuin hänet vangittiin. Tässä tarjousi Kingscotelle hyvä tilaisuus. Challitt oli viety useammiksi vuosiksi pois tieltä, joten hänellä oli hyvää aikaa poimia vaikka koko talon palasiksi, jos niin vaadittiin. Ja sen vuoksi muutti hän Challittin huoneeseen.

„Kuinka kauvan sitte viipyi ennenkuin hän löysi timantit, emme me koskaan saa tietää. Luultavasti hän ensin etsi monesta muusta paikasta, mutta löysi kai lopulta ne, pistelemällä neulalla joka paikkaan laudoituksessa. Sitte seurasi kysymys kuinka hän saisi ne ulos, herättämättä huomiota. Hän ei oikein luottanut neulaan, sillä öillä tunnustellessa voisi ehkä joku juveeli jäädä huomaamatta, vaan päätti huolellisesti pilkkoa pirstaleiksi joka laudan, niin ettei yhtään tikkua jäisi tutkimatta. Sen vuoksi otti hän mitat ja tilasi eräältä puusepältä aivan samankokoiset ja näköiset vuorilaudat kuin ne, jotka huoneessa olivat ennestään, sekä ilmoitti emännälle aikovansa maalata ne erinomaisen kauniiksi. Tämä täytyi hänen tehdä ettei ihmeteltäisi märkää maalia, samoin kuin myös saadakseen sopivan tekosyyn, jos joku sopimattamaan aikaan, paneelin juuri irti ollessa, sattuisi tulemaan hänen huoneeseensa. Kaikki tämä on sangen ovelasti ajateltu, vai kuinka?”

„On totta tosiaan.”

„Niin, hänen on täytynyt olla teräväjärkisen ihmisen. No niin, hän alkoi työn, otti irti yhden laudan ja pani sijaan uuden, maalasi sen ja pilkkoi salaa pirstaleiksi sen vanhan, jonka sitte, timantit pois poimitettuaan, hävitti. Maalaustyö jatkui, sillä aikaa kuin timanttiläjä yhä vain kasvoi ja tuli suuremmaksi. Lopulta tuli hän viimeiseen paneeliin, mutta huomasi silloin kaikkien uusien lautojen loppuneen, eikä ollut enää kuin lyhyt palanen jäljellä. Sen on täytynyt tapahtua sellaisena aikana, jolloin oli vaikea saada puuseppää — sunnuntaina eli niin. Mutta hän oli kärsimätön. Sen vuoksi ruoppasi hän pois maalin ja tutki tarkkaan joka pienen palan pintaa — kokemus oli jo hänelle osottanut, että kaikki reiät olivat samallaisia — sekä löysi yhden timantin. Hän otti sen ulos, täytti reiän kitillä, maalasi sen uudestaan ja asetti sen jälleen paikalleen. Nämä palaset ovat siitä laudasta ... ainoa vanha niistä kaikista.”

„Yhdeksän henkilöä kymmenestä olisi jättänyt talon heti tämän työn tehtyään, mutta hän oli kylmäverinen ja jäi. Se antoi tälle kaikelle asianmukaisemman näön kuin jos hän äkkiä, jonkun selittämättömän syyn takia olisi muuttanut, heti huoneensa niin kauniisti maalattuaan. Minä luulen, että pohjakapitaali noihin börssikeinotteluihin, joista kuulimme puhuttavan, johtui kysymyksessä olevista timantteista. Hän asui paikassa, niin kauvan, kuin katsoi itselleen sopivaksi ja muutti vasta aikoessaan perustaa oman kodin ja mennäkseen naimiseen. Loppu historiasta on jokseenkin yksinkertaista. Nyt sinä kai sen arvaat?”

„Niin”, sanoin minä, „luulen jokseenkin ymmärtäväni mitä sitte seurasi — paitse paria asiaa.”

„Se on aivan selvää— selvää kuin päivä. Kuulehan vain! Vankilassa istuva Challitt päättää saada timantit käsiinsä niin pian kuin hän pääsee ulos. Voidakseen sen tehdä ilman tulematta epäluulon alaiseksi, on välttämätöntä vuokrata huone. Mutta hän tietää ei voivansa sitä tehdä itse, sillä emäntä luonnollisesti tuntee hänet, eikä tahdo entistä linnan vankia asuntoonsa. Ei löydy siihen mitään apua; hän on pakoitettu hankkimaan kanssarikollisen, jonka kanssa sitte jakaa saalis. Hän tekee sen vuoksi tuttavuutta erään toisen rikollisen kanssa, jonka katsoo soveliaaksi, ja jonka rangaistus-aika päättyy jokseenkin samaan aikaan kuin hänen. Päästyään ulos, järjestävät he sitte kanssarikollisensa kanssa asian, jolla toverilla on hieno esiintymistapa — ja on jokseenkin kuulu murtovaras — ; viime mainittu käy rouva Lambsin tykönä katselemassa huoneita. Kysymyksessä oleva huone on onneksi kyllä vapaa, ja Challitt — joka on se kivulloinen serkku — tulee myöhään illalla, turkeilla y. m. vaatteilla aivan tuntemattomaksi pyntättynä.”

„Uusi maali paneeleissa ei heitä ollenkaan huolestuta, sillä he luulevat luonnollisesti vanhojen paneelien tulleen uudestaan maalatuiksi. Challitt tutkii paikat, joissa timantit olivat säilyssä ... mutta siellä ei löydy mitään ... siellä ei edes ole kittiäkään. Ehkä, ajattelevat he, on laudat otettu irti ja vaihdettu maalattaessa; he rupeavat niin muodoin pilkkomaan niitä tikuiksi sillä tapaa kuin olemme nähneet, sekä kiukustuvat yhä enemmän kuta kauemman jatkavat työtään. Lopultakin he ymmärtävät löytyneen heitä viekkaamman ja lähtevät pois, sekä jättävät rouva Lambsin suremaan ja harmittelemaan heidän tekoaan. He tietävät, että se on Kingscote, joka on ollut siellä ennen heitä, sillä Gillard (eli Jones) on kuullut emännän kanssa puhellessaan kaikki hänestä ja uudesta laudoituksesta, jonka hän oli maalannut. Sen vuoksi matkustavat he seuraavana iltana Finchleyhin. He menevät Kingscoten puutarhaan ja odottavat, siksi kunnes tämä laskee ulos Campbellin. Kun hän on mennyt, nousee Challitt aivan tyynesti akkunasta sisään — tupakkahuoneeseen — ja odottaa siellä, sillä aikaa kuin Gillard jääpi ulkopuolelle.”

„Kingscote tulee takaisin ja Challitt syyttää häntä timanttien otosta. Kingscote kohtelee häntä ylenkatseellisesti; hän ei välitä Challittista, sillä hän tietää tämän olevan voimattoman, koska hän on se alkuperäinen varas; sitä paitse hän tietää, ettei löydy todistuksia, koska timantit on myyty ja hävitetty jo kauan aikaa sitte. Challitt tarjoutuu jakamaan saaliin hänen kanssaan. Kingscote nauraa ja käskee hänen laputtaa tiehensä: luultavasti uhkaa hän muuten ajaa hänet pellolle, sillä Challitt on pienempi ja heikompi. Gillard kuuntelee avonaisen akkunan ulkopuolella, kapuaa sisään hänen selkänsä taakse ja antaa hänelle aivan hiljaa kuolettavan haavan päähän. Loppu seuraa itsestään. He sulkevat akkunat ja akkunaluukut, ettei kukaan heitä näkisi, etsivät kaikki laatikot läpeensä j. n. e., jos juveelit mahdollisesti löytyisivät sieltä, menevät sänkykamariinkin, etsivät j. n. e. Toiveissaan pettyneinä ja ehkä myös tultuaan häirityksi sen kasvien noutoon tulleen puutarhurin kolinasta puutarhassa — päättää Gillard, vanhana ja ovelana murtovarkaana, etteivät he ainakaan lähde tyhjin käsin, jonka vuoksi he tyhjentävät Kingscoten taskut, ottavat hänen kellonsa, ketjunsa ja m. m. Sitte menevät he ulos eteisen ovesta ja sulkevat sen perästään. Voila tout!”

Mina istuin ja ihmettelin Hewittin tarkkanäköisyyttä ja pikaista ajatusten juoksua, jonka kautta hän näinä muutamina tunteina vain, oli onnistunut kokoamaan ja kuitenkin aivan yksityisseikkoja myöten liittämään kokoon kaikki näin monimutkaiseen ja salaperäiseen tapahtumaan kuuluvat asianhaarat; mutta vielä enemmän minä ihmettelin kuinka hän oli ne saanut tietoonsa.

„Tuo alituinen ja erinomainen sen ominaisuuden käytäntö, jota sinä suvaitset kutsua terveeksi ymmärrykseksi, on mahtanut muuttua sinussa jonkunlaiseksi vaistoksi, Hewitt”, sanoin minä. „Mistä sinä vedit johtopäätöksiäsi? Sinä kerroit minulle ne mihin tulit Viheriä-huvilassa käydessäsi; mutta et sitä, kuinka sinä niihin olit tullut.”

„No, siellä ne eivät olleet jättäneet minulle paljoa, jota olisin voinut seurata, vai kuinka? Mutta sänkykamarissa olivat rosvot etsineet niistä kahdesta lukitusta laatikosta, jotka luultavasti oli avattu kuolleelta otetuilla avaimilla. Lattialla näin väännetyn rautanaulan, tämän tässä. Niinkuin näet on se väännetty kaksi kertaa suorakulmaisesti, pään ja kären läheisyydessä, ja siinä on heikosti tuntuva hohtimien tekemä merkki; hohtimia näytään käytetyn taivuttaessa. Murtovarkailla on se usein tavattava esine ja hyvin käytännöllinen taitavassa kädessä, tavallisia laatikon lukkoja avattaessa. Siitä minä tiesin olevani tekemisissä jonkun ammattivarkaan kanssa. Hän oli luultavasti ensin koettanut avata lukkoja rautanaulalla, mutta sitte viskannut sen pois, koetellakseen murhatun avaimia.”

„Useihin merkkeihin nähden, ymmärsin minä kuitenkin, ettei tämä ammattivaras ollut tullut varastamisen aikomuksessa. Ei ollut tehty mitään koetta pöytähopean perään, joka kuitenkin on ensimäinen mitä murtovaras etsii. Kallisarvoisia kelloja seisoi uuninlaiteilla ja muitakin esineitä, joita on tapana ottaa mukaan tavallisissa murtovarkauksissa, ei ollut koskettu. Varsinkin oli kummallista ettei mitään ovia eikä akkunoita ollut rikki, eikä avattu väkivallalla; siis oli selvää, että rosvot olivat tulleet sisään tupakkahuoneen akkunasta, joka oli ainoa sisäänkäytävä, mikä viimeiseen saakka oli ollut auki. Niin muodoin tulivat he, eli ainakin toinen heistä, sisään, hyvin tietäen herra Kingscoten olevan ylhäällä ja täysin valmiina kohtaamaan häntä. Tavalliset murtovarkaat olisivat odottaneet siksi kunnes hän olisi ehtinyt mennä nukkumaan; ja sitte he olisivat voineet mennä sisään sen suljetun akkunan kautta melkein yhtä helposti kuin jos se olisi ollut auki, vaikkapa siinä olikin ne ohuet puuluukut, jotka koskaan eivät olisi voineet pidättää murtovarasta kauemman kuin viisi minuuttia. Innokkaita olivat he häntä tapaamaan, ja tunsivat — varsinkin yksi heistä — luultavasti Kingscoten. Että he olivat tulleet jotakin noutamaan, käypi selvästi ilmi heidän etsimisestään. Koska he lopuksi todellakin varastivat hänen rahansa ja kellonsa, mutta eivät ottaneet mitään muita arvokaluja, on selvää, ettei heillä ollut mitään pussia mukanaan — joka todistaa vain etteivät he tulleet tekemään murtovarkautta — sillä jokainen murtovaras ottaa pussin mukaansa — vaan myös, että esine, jota oli tultu noutamaan, ei ollut suuri. Kuitenkin olisivat he helposti voineet ottaa pöytähopeat ja kellot käärimällä ne liinaan eli muuhun kääreesen; mutta sellainen myttyhuvin vaatetetuilla henkilöillä, olisi ehdottomasti herättänyt huomiota — siitäpä seuraakin, että he olivat hyvin puetut. Olenko nyt kertonut sinulle selvästi?”

„Täydellisesti. Ei mikään nyt, kaiken selitetyksi tultua, näytä yksinkertaisemmalta. Niin se on aina vaikeiden arvoitusten kanssa.”

„Itse talossa ei löytynyt mitään enemmän huomioon otettavaa. Mutta siinä muistin sen omituisen seikan, että paneelit Chelseassa oli turmeltu juuri murhan edellisenä yönä, ja päätin, missä tapauksessa tahansa, katsella niitä. Sinulta sain minä tietää siinä vuoritetussa huoneessa ennen Kingscotea asuneen henkilön nimen, ja muistin samalla — vaikka en sanonut siitä mitään — että niin oli myös sen nuoren miehen nimi, joka oli kloroformeerattu prinsipaalinsa timanttien vuoksi. Näetkös, tuollaiset asiat minä pidän hyvässä muistossa — puhumattakaan nyt siitä minun sanomalehti tilkku-albumistani. Sinä kerroit minulle itse hänen vangitsemisestaan, ja siinä minä nyt seisoin keskellä asiaa, joka näytti saavan lupaavan lopun.”

„Sinä lähdit edellä estämään mahdollista puhdistusta Chelseassa ja sillä aikaa kyselin minä Challittista. Sain tietää hänet lasketun vapaaksi ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin kaikki tämä mellakka nousi, ja sain tietää myöskin toisen miehen nimen, joka oli laskettu ulos samasta rangaistuslaitoksesta ainoastaan muutamia päiviä ennemmin. Viime mainitun Gillardin minä tunsin hyvin hyvästi, ja tiesin ettei kukaan soveltunut paremmin kuin hän, sellaiseen rikokseen kuin tämä siellä Finchleyssä. Matkallani Chelseaan pistäysin minä konttoorissani, annoin kirjoitusapulaiselleni muutamia määräyksiä ja löin auki tilkku-albumini. Siinä löysin minä sanomalehtiuutisen tuosta kloroformihistoriasta, samoin kuin myös Gillard'in valokuvan — minä kun kerään sellaisia kaluja niin paljo kuin voin. Mitä sitte Chelseassa tein, sen sinä tiedät. Näin että yksi paneelilauta oli vanhaa puuta, mutta kaikki muut uusia. Näin reiän vanhassa laudassa ja tein pari kysymystä; asia oli päätetty.”

Me jatkoimme päivällisen syöntiämme. Lopulta sanoin minä: „Kaikki mitä on jälellä tehtävää, on luonnollisesti poliisin asia?”

„Tietysti. Minä katson hyvin luultavaksi, että Challitt ja Gillard saadaan kiinni. Gillard varsinkin on hyvin tunnettu. Se tulee tuntumaan sangen pahalta elossa olevalle Kingscotelle, joka on antanut minulle toimeksi ottaa selvän tästä asiasta, että saa siitä tulokseksi kuolleen veljensä timanttiseikat yleisön tiedoksi, eikö totta? Mutta sitä ei voi auttaa. Fiat justitia luonnollisesti!”

„Mitähän tästä poliisi sanoo? kysyin minä … Sinähän olet sen lyönyt pois laudalta ja vieläpä kelpo lailla.”

„Ah, poliisilla ei ole mitään kaduttavaa. Se ei tiennyt sitä minkä minä tiesin; se ei tuntenut tuota paneelihistoriaa. Jos rouva Lambs olisi mennyt Seotland-Yardille, siihen sijaan että kääntyi patrulleeraavaan konstaapeliin, ei minua ehkä koskaan olisi sinne kutsuttu.”

Sama ominaisuus, joka saattoi Martti Hewittin pitämään omaa, erinomaista, melkein vaistomaista johtopäätösten tekokykyään ainoastaan terveenä ymmärryksenä, saattoi hänet myös omistamaan suurempaa kunnioitusta poliisin taitavuudelle, kuin mitä jotkut ehkä olisivat pitäneet oikeutettuna.

Olimme istuneet ja rupatelleet jonkun hetken jälkiruoan ääressä, kun äkkiä sattui yksi noita asianhaarain kummallisia yhteensattumia, joita kerta toisensa jälkeen huomaamme jokapäiväisessä elämässä ja niin usein unhotamme, jos ei tapauksen tärkeys pidätä sitä muistoon. Eräs nuori mies oli tullut saliin ja istuutunut muutamaan nurkkapöytään lähellä perimäistä akkunaa. Hän oli istunut siinä jonkun hetken, ennenkuin minä kiinnitin häneen mitään huomiota. Lopulta sattui hän kääntämään laihoja, kalvakoita kasvojaan sinne päin, jossa minä istuin, ja katseemme kohtasivat. Se oli Challitt — josta juuri olimme puhelleet.

Kiivaimmassa mielenliikutuksessa hyppäsin minä ylös.

„Tuolla hän nyt on!” kirkasin minä. „Challitt!”

Hewitt nousi ylös kuullessaan minun sanani ja koetti vetää minut istumaan. Säikähtyneenä, tuntien syyllisyytensä, näki Challitt yhdellä ainoalla silmäyksellä, että me olimme hänen ja oven välillä, jonka vuoksi hän kääntyi takaisin, hyppäsi akkunan penkille ja heittäysi siitä ulos. Kuului hirmuinen särkyneen lasin helinä ja kaikki ihmiset syöksivät akkanalle.

Hewitt veti minut kanssaan ulos ovesta, ja me juoksimme portaita alas.

„Sepä oli vahinko että kirkasit noin,” sanoi hän mennessämme. „Jos sinä olisit ollut tyyni, olisimme ilman vähintäkään melua voineet lähettää noutamaan poliisia. No niin — sitä nyt ei voi auttaa!”

Siellä alhaalla makasi Challitt liikkumattomana, keskellä tarjoilijajoukkoa. Hän oli pudonnut suoraan paksun lasikaton läpi eräänsohvan selkänojan päälle selälleen. Tunnottomana kannettiin hänet paareilla pois ja kuoli viikkokauden kuluessa sairashuoneessa, selkärankaansa saamista vioista.

Tunnossaan olonsa hetkinä, teki hän täydellisen, seikkaperäisen tunnustuksen, joka hämmästyttävällä tavalla löi yksiin niiden johtopäätösten kanssa, joihin Martti Hewitt oli tullut. Hän ja Gillard olivat eronneet toisistaan heti rikoksen jälkeen; he katsoivat turvallisemmaksi ettei heitä nähtäisi yhdessä. Hän oli, kertomuksensa mukaan, ollut suuressa pelossa ja hirmuisissa omantunnon vaivoissa, niinä muutamina päivinä, jotka olivat kuluneet siitä onnettomasta yöstä Finchleyssä; jopa pari kertaa ollut aikeissa itse mennä antamaan itseänsä ilmi. Minun noin äkkiä vetäessäni yleisön huomion hänen puoleensa, oli hän heti käsittänyt kaikki menetetyksi, ja valinnut ainoan, epätoivoisen pakotien, mikä oli tarjona. Mutta aina viime hetkeensä saakka kielsi hän sitkeästi itse olleensa murhaaja, eli edes ajatelleensakaan sitä, ennen kuin se oli tehty. Ainoa, joka siitä oli edesvastuun alainen, oli Gillard, joka oli seisonut kuuntelemassa akkunan ulkopuolella ja joka, huomaattuaan mihin suuntaan puhe kääntyi, äkkiä oli iskenyt Kingscotea päähän takaapäin lyijypäisellä kepillä. Niin lopetti Harvey Challitt elämänsä kuudenkolmatta vuoden vanhana.

Gillardia ei koskaan saatu kiinni. Hän jätti epäilemättä koko maan ja on luultavasti sittemmin jollakin toisella nimellä tullut poliisin tuttavuuteen ulkomailla. Ehkäpä hän on tullut hirtetyksi ja siinä tapauksessa ei hänelle ole tapahtunut mitään vääryyttä, mistä rikoksesta häntä sitte lieneekin syytetty ja tuomittu.

Loppu.





Suomen Kansa, Viikkolehti n:ot 2, 5 ja 7 10.1.-14.2.1903.