Vanhoja muistoja.
(Päivälehdelle.)
Panen tässä paperille pari tapausta, jotka sain kuulla eräältä vanhalta mieheltä. Hän kertoi seuraavaa.
Useita vuosia takaperin, kuin vielä itse olin nuori, tulin S:n pitäjässä, jossa asuin, tuntemaan erään nuoren ylioppilaan. Olin ahkera linnustaja, ja samaten oli hänkin ja siten ensimmäinen tuttavuutemme tehtiin metsässä. Minä puhalsin pyypilliä, samoin teki hän, minä luulin häntä pyyksi ja hän minua, ja sillä lailla varovasti toisiamme lähestyttiin. Vähän noloina siinä sitten toisiaan katseltiin, vaan siitä alkoi ensimmäinen tuttavuus, ja sen jälkeen oltiin usein yhdessä sekä linnustamassa että kalastusretkillä.
Kerran meillä oli aikomus tehdä pitempi metsämatka ja viipyä poissa pari päivää. Määrätty lähtöpäivä tuli, eväät ja ampuma-aineet olivat repussa, ja iloisella mielellä lähdettiin. Oli joku matka ensin kuljettava maantietä myöten ennenkuin oli poikettava metsätielle, vaan ei ollut vielä kauvaksi kuljettu kuin vastaamme tuli eräs pitkätukkainen hämäläisukko ja kysyi tiesimmekö olevan ojankaivutyötä näillä paikoin. Sitä emme tienneet, ja ukko pitkitti matkaansa, — vaan nyt hän se kumma tapahtui. Toverini hiljensi käyntiään, mutisi jotain itsekseen, jota en oikein kuullut, seisahtui, tuumaili vähän ja sanoi:
”Saat mennä yksin tällä kertaa, minä en tulekaan mukaan.”
Tahdoin tietää syytä niin äkkinäiseen päätökseen, vaan hän vastasi, ”saat sen toistain tietää” ja rupesi vikkelästi astelemaan hämäläisukon perässä. Minä jäin harmissani ja nolona seisomaan maantielle ja tuumailin, että mikä miehen päähän pisti.
Itsekin aijoin jo kääntyä ympäri, vaan pitkitin kuitenkin matkaani, vaan olin huonolla tuulella eikä muutenkaan ollut mitään metsäonnea sinä päivänä. Tulin illalla kotiin. Kun tieni kävi toverini asuinpaikan ohitse, poikkesin sisään katsomaan, oliko hän kotona. Veräjällä tuli vastaani sama hämäläisukko, jonka tiellä tapasimme, tuli tyytyväisen näköisenä sikaari suussa. Kysyin häneltä, oliko hän saanut työtä.
”En ole sitä vielä ehtinyt etsiäkään, vastasi hän, vaan olen sentään saanut ruplan rahaa ja hyvän sikaarin,” vastasi hän, otti sikaarin suustaan, katsoi sen kumpaankin päähän ja sylkiisi. Kysyin kuinka hän tämän oli tienannut. ”En ole tehnyt yhtään mitään”, vastasi hän, ”olen vaan istunut ja jutellut sen saman herran kanssa, joka oli teidän seurassanne, hän on hyvänluontoinen mies.” Niin tuumaili ukko.
Tultuani sisään oli toverinikin hyvällä tuulella, käveli pitkin lattiaa ja huone oli täynään tupakan savua. Hän katsoi naurusuin minua ja sanoi: ”Olet ollu metsässä ja ampunut vaan oravan, — minä olin kotona ja ammuin karhun.” Pyysin sitä nähdä: ”Katsoin vaan, mitä se on syönyt ja annoin taas mennä,” vastasi toverini. — Kysyin taas oliko sillä sikaari suussa mennessään, johonka sain myöntävän vastauksen. Silloin tiesin mitä lajia karhu oli ollut. Enempää selvityksiä en häneltä saanut siinä asiassa.
Toisen kerran olimme kutsutut nimipäiville erääseen metsätaloon. Yhdessä sinne mentiin ja yhdessä oli aikomus tulla takaisinkin. Sinne oli kokoontunut kosolta väkeä, kutsuttuja ja kutsumattomia, kun olivat saaneet luvan tanssia. Vaan me kun ei oltu mitään tanssimiehiä niin päätettiin lähteä jo aikasemmin pois. Vaan kun lähdön aika tuli, niin kumppaniani en löytynyt mistään. Ajattelin, että hän on jo kai mennyt edellä, ja siis läksin yksinäni kotia päin. Kun tieni kulki hänen asuntonsa ohitse, niin poikkesin katsomaan, vaan hän ei ollut kotona. Sen enempää siitä huolimatta läksin kotiini. — Toisen päivän ehtoolla tuli hän luokseni; huomasin heti, että hänellä oli punainen kuhmu otsassa ja kysyin mistä hän sen oli saanut. ”Se on vaan pieni nimipäivämuisto”, vastasi hän. Kysyin silloin missä hän oli kuin en häntä löytänyt läheisyydessäni. ”En tiedä, ehkä olin tallin parvella.” ”Tallin parvella, sukkela juttu”, matkin minä, vaan en tullut siitä sen viisaammaksi. Vaan vähitellen sain hänen kertomaan koko tapauksen.
Hän oli mennyt ulos vilvoittelemaan kun sisällä oli tavallista kuumempi. Käveltyään pihalla huomasi hän joukon miehiä
erään nurkan takana; hän meni lähemmäksi ja kun oli tavallisen pimeä, niin he häntä eivät huomanneet. Hän siis seisahti kuuntelemaan ja kuuli miesten välillä seuraavan keskustelun: ”Ei pojat puukolla ei saa lyödä eikä myös tuvassa. Jokos papin kiselli meni ... tänä ehtona on luvattu meittiä pehmittää ...” Enempää ei hän kuullut selviä sanoja vaan hiipi tallin parvelle, kun huomasi että oli tappelu tulossa, sieltä nähdäkseen mitenkä sen piti muodostua. Hän oli saanut kauvan odottaa, rupesi jo tulemaan vilu, vaan sitten oli kuulunut laulua metsätiellä ja pian oli tappelu täydessä voimassa, iskuja annettiin kahden puolen, kaksi miestä, jotka olivat häviön puolella, juoksivat pakoon samalle tallin parvelle missä hänkin oli, vaan toiset huomasivat ja juoksivat perässä. Hänellä oli nytkin kamala poikka, vaan pääsi kuitenkin pakoon pujahtamaan, saatuaan erään seipään päästä kolauksen otsaansa. Ja nyt pakoon niin paljon kun jalat myöntäisi, eikä hän
luvannut enään olla niin utelias toisten. — — —
Tämä ylioppilas oli sittemmin runoilija Aleksis Kivi.
J. Stenvall.
Päivälehti 153B 6.7.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
