Kosto.
Kirj. Francois Coppée.
(Suomennos.)
Sota-virastossa palvellessaan oli minulla toveri, joka työskenteli samassa huoneessa kuin minäkin. Nimensä oli Vidal ja hän oli virasta erotettu upseeri, joka Italian sodassa oli menettänyt vasemman käsivartensa. Oikea oli kuitenkin vielä jälellä, „majamestarin taitava käsi”, jolla hän kaunokirjoituksen alalla sai aikaan oikein ihmettä — pyöreitä ja gootilaisia kirjaimia sekä kaikenmoisia koukeroita, piirtäen yhdellä ainoalla kynänpyöräyksellä pienen linnunkin nimensä loppusaikaraan.
Koska siihen aikaan asuin Parisista etelässä olevassa etukaupungissa, menin usein kotiin ukko Vidalta seurassa ja meidän astuessamme sotakoulun ohitse, jolloin joko askeleella tuli vastaan keisarin kaartin sotamiehiä, puettuina kullasta välkkyviin, viheliäisen, mustan ja valkoisenkirjoviin univormuihin — se oli näet keisarinvallan viimeisinä vuosina — oli hänellä usein tapana kertoa sotakokemuksistaan, tuumaillen että kelpaisipa sitä mennä tuommoisessa sotilaspuvussa surmattavaksi!
Astuessamme eräänä iltana kauheaa Boulevard de Grenelleä pitkin, seisontui hän äkkiä erään puodinakkunan eteen jossa myytiin vanhoja vaatteita — siellä ei nimittäin ollut tuommoisista puodeista puutetta. Tämäkin oli hyvin likainen puoti, jonka akkunassa oli vanhoja, ruostuneita pistooleja, nappeja ja sieviä poletteja ja ovipielessä riippui likaisten ryysyjen keskellä siellä täällä joku vanha, nahistunut sotaherran viitta, joka vähän näytti ihmiseltä, se kun oli hyvin leveä hartioista ja kapea vyötäryksiltä. Oikealla kädellään tarttui Vidal minua käsivarteen ja osoitti vasemmalla käsivarsitynkällään erästä noista vanhoista vaatekappaleista. Se oli afrikalainen upseerintakki, monine arvomerkkeineen ja kolmenkertaisille kultanauhoineen, jotka olivat kiinitetyt hihnaan 8 numeron muotoon, niinkuin ainakin husaarien univormussa.
„Katsokaa”, hän sanoi, „tämä on entisen rykmenttini univormu — kapteenin takki.”
Hän meni likemmäksi ja alkoi sitä tutkia.
„Oma rykmenttini”, huusi hän innostuneena. „Ensimmäiset zuaavit! ... Kuinka tämä lienee tänne joutanut? Hyvin on matka pitkä Melegnanon taistelutantereen ja Boulevard de Grenellen välillä. Niin, tiedänhän että on olemassa korppikotkia, jotka seuraavat sotajoukkojen jälkiä, ryöstääksensä ruumiita. Mutta kuinka se on joutunut tänne näin lähelle sotakoulua, jossa tuon toisen rykmentti on sijoitettuna? Ja tästä ohitse hän on kulkenut; onpa mahdotonta että hän ei olisi sitä tuntenut ... Onhan ikäänkuin näkisin aaveen! ...”
„Lähtekää pois, isä Vidal!” sanoin, vetäen häntä hyvin uteliaana käsikynkästä. „Älkää laskeko tolkuttomia, vaan kertokaa minulle mitä tämä sotilastakki muistuttaa teille.”
Vaan jos hän ei olisi nielaissut noita kahta absinttilasillista, jotka minä tarjosin hänelle, niin luulempa tosiaankin että tämä kertomus olisi jäänyt minulta kuulematta. Sillä pyytäessäni ukko Vidalia sitä kertomaan, vilkaisi hän minuun luulokkaasti ja melkein pelolla. Mutta ikäänkuin olisi rohkaissut mielensä, alkoi hän yhtäkkiä puhua kuivalla ja kovalla äänellä:
„Niin, tahdonpa kertoa asian teille, koska olette kelpo nuorukainen, johonka minä voin luottaa, ja teidän pitää tuntonne puolesta suoraan sanoa, olenko tehnyt väärin ... Niin, mistä minä nyt alottaisinkaan? Hänen nimeänsä minä en tahdo teille mainita — minä tarkoitan tuota toista — koska hän vielä elää. Olen vaan mainitseva häntä haukkumanimellä, joka rykmentissä annettiin hänelle. Nimitimme häntä näette Janoiseksi, minkä nimen hän hyvin ansaitsikin, koska hän oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan luovu pullosta. Kun kello löi kaksitoista, saattoi hän kaataa kurkkuunsa kaksitoista lasillista konjakkia, yhden joka lyönniltä. Minun ruvetessani sotaväkeen, oli Janoinen jo palvellut aikansa loppuun. Mutta hän antoi uudelleen värvätä itsensä sotamieheksi, sai pestin ja pyysi itselleen kolmen päivän juopottelemisloman, jonka hän vietti eräässä Algierin mitä kurjimmassa kaupungin-osassa. Neljän tai viiden juomaveikon parissa ajeli hän avonaisissa vaunuissa katuja pitkin heiluttaen kolmiväristä lippua, jossa seisoi: „Tätä ei voi ijankaikkisesti kestää!” Hän tuotiin takaisin parakkiin, päässä iso sapelin viiltämä haava, jonka hän oli saanut tapellessaan jossakussa maurilaispesässä arapialaisten kanssa. Janoinen parani, sai kahden viikon arestin ja menetti kultanauhuksensa.
Vaikka arvomerkit riistettiinkin häneltä tuon tappelun takia, sai hän ne kuitenkin puolentoista vuoden perästä takaisin — samassa tilaisuudessa kuin minut korotettiin majamestariksi — kapteeni kun aina oli osottanut Janoiselle suurta hyvyyttä jo kärsivällisyyttä. Kapteeni oli itse vanha afrikkalainen sotilas ja oli nähnyt hänen sotivan kabyyleja vastaan. Mutta juuri samaan aikaan sai kapteenimme virka-ylennyksen ja siirtyi toiseen rykmenttiin ja hänen sijaansa saimme nuoren, noin kahdeksankolmatta ikäisen veijarin. Hän oli Korsikasta kotoisin ja nimensä oli Gentile. Hän oli kunnianhimoinen, kylmä mies, joka hiljan oli päässyt sotakoulusta ja olikin kelpo upseeri, vaikka hän oli hyvin tyly sotamiehille. Pienen ruostepilkun takia, jonka huomasi kiväärissä taikka napin takia, joka oli pudonnut univormusta, saattoi hän määrätä kahdeksan päivän arestin. Hän ei ollut koskaan palvellut Algeriassa eikä hänellä ollut mitään käsitystä tottelemattomuudesta ja epäjärjestyksestä. Jo ensi alusta syntyi hänen ja Janoisen kesken kireät välit. Kersantti Janoisen vitkasteltua ensi kerran esiinhuudossa, pistettiin hän viikon ajaksi putkaan, ja kahdeksi viikoksi, kun ensimmäisen kerran oli ollut pöhnässä. Kun kapteeni, joka oli vähäläntä, mustanverinen mies, jäykkä kuin hiilitanko ja viikset karheat kuin harjakset, kun hän siis antoi käskyn Janoisen vangitsemisesta, lisäten ankaralla äänellä: „Kyllä minä sinun tunnen, mies, ja vielä sinut opetan!”, niin ei Janoinen vastannut sanaakaan, vaan läksi ääneti arestiin. Luulenpa, ettei kapteeni kuitenkaan olisi pitänyt niin suurta ääntä, jos hän olisi nähnyt kuinka Janoisen kasvot hänen kääntyessään vihasta leimahtivat.
Sillä välin julisti keisari sodan Itävaltaa vastaan jo meidät kuljetettiin kaikki laivassa Italiaan. Minä jätän muut tapaukset tältä sotaretkeltä mainitsematta ja ryhdyn heti asiaan. Melegnanon taistelun edellisenä iltana — tuo taistelu, jossa minäkin menetin käteni — olimme kortteeria eräässä pienessä kylässä. Ennenkun meidät laskettiin yölevolle, piti kapteenimme meille pienen puheen — ja oikeassa hän oli, sitä ei käy kieltäminen, — muistuttaen, että oltiin ystävien maassa jo että meidän armeijan kunnian tähden pitäisi käyttäytyä hyvästi. Hän lisäsi vielä, että jokainen, joka vähänkin hätyyttäisi maan asujamia, tulisi rangaistavaksi mitä ankarimmalla tavalla. Kapteenin puhuessa seisoi Janoinen, joka päivän mittaan jo oli ennättänyt kaataa kurkkuunsa moniaita lasillisia, painettiinsa nojattuna ja kohautti halveksien olkapäitään, jota kapteeni koikeksi onneksi kumminkaan ei huomannut.
Yösydännäminä yhtäkkiä heräsin. Hyppäsin pystyyn olkipahnoilta, joilla olin maannut erään karjapihannurkassa, ja kuun valossa näin Janoisen kantavan sylissään nuorta tyttöä. Tytön hiukset olivat hajallaan sekä vaatteet repaleina ja hän rukoili korkealla äänellä pyhää neitsyttä ja kaikkia taivaan pyhimyksiä häntä pelastamaan. Janoinen taisteli kuin jalopeura talonpoikajoukkoa sekä sotamiehiä vastaan, jotka koettivat riistää häneltä tyttöä. Minäkin riensin apuun, mutta kapteeni Gentile ehti paikalle ennen minua. Yhdellä ainoalla katseella — ja hyvin ankarat silmät hänellä olikin, tuolla pienellä korsikalaisella kapteenilla, — sai hän kersantin poistumaan. Tyynnytettyään muutamalla sanalla tyttöä, jota hän puhutteli italian kielellä, palasi hän rikoksellisen eteen jo uhkasi häntä sormellaan. „Tuommoiselle roistolle olisi omiansa että pää ruhjottaisiin, jotta aivot tulisivat maalle!” hän kirkaisi. „Niin pian kun minä tapaan överstin, menetät sinä kultanauhuksesi ja tällä kertaa ainaiseksi. Huomenna on taistelu ja sinulle lienee parasta etsiä kuolemaa!”
Me asetuimme jälleen levolle. Kapteeni oli ollut oikeassa, sillä jo ennen auringonnousua herätti meidät kanuunain jyske.
Riensimme aseihin ja asetuimme riveihin. Janoinen oli minun kylkikumppanini, eikä hänen siniset silmänsä koskaan ennen olleet näyttäneet niin julmilta kuin nyt. Pataljoona lähti liikkeelle. Meidän oli karkotettava valkotakit, jotka olivat asettuneet Melegnonon kylään, jonka olivat varustaneet tykeillä. Siis eteenpäin, mars! Emmepä olleet marssineet kolmea kilometriä enempää, ennenkun jo kuului pamahdus! Viholliset laukaisivat kanuunan, joka heti kaatoi meiltä viisitoista miestä. Upseerit, jotka odottivat käskyä rynnäkköön, komensivat nyt miehiä kyykkimään tiraljöörein tapaan maissivainioissa. Tietysti jäivät upseerit itse seisomaan ja minä vakuutan, että kapteenimme seisoi siinä yhtä suorana kuin kukaan muu joukossa. Miehistö taas, joka oli kyykyllään maissipellossa, ampui taukoomatta vihollisen tykistöä, joka oli ammuttavissa. Äkkiä tunsin itseäni tuupattavan kyynärpäähän ja kääntyessäni näin Janoisen lataavan kivääriänsä ja, ilkeä hymy suupielissä, vilkaisevan minua.
„Näetkö kapteenin?” hän kysäsi, nyykyttäen päätään kapteenia kohden, joka seisoi noin kymmenen kyynärää meistä.
„Kuinka niin?” kysyin minä katsahtaen samalle taholle.
„Kuinkako niin? ... Niin, hänenpä vaan ei olisi pitänyt puhua minulle sillä lailla kuin hän viime yönä puhui.”
Samassa hän laski kiväärinsä ja laukasi. Näin kapteenin vavahdellen heittelevän päätään taaksepäin ja huitovan käsillään ilmassa. Sitten putosi sapeli hänen kädestään ja hän kaatui raskaasti takaperin maahan.
„Murhamies!” minä kirkaisin ja sieppasin kersanttia käsivarresta.
Hän antoi minulle kolhauksen, mikä lennätti minut muutaman kyynärän päähän ja sanoi:
„Mokomakin pölkkypää! Kuinka sinä luulet voivasi näyttää toteen, että minä hänet ammuin?”
Samassa komensi översti: „Eteenpäin Zuaavit! Hyökätkää, painetti tanassa vihollisen kimppuuni!”
Me ryntäsimme eteenpäin. Itävaltalaisilta oli tykistö valloitettava. Toinen toisensa perästä hyökkäsi kolme komppanian patteria vastaan, mutta ajettiin kaikki takaisin. Mutta neljäs, joko olikin meidän komppaniamme, valloitti sen. Samassa kuin saavuimme mäelle, sain niin kovan iskun olkapäähäni, että pyörtyneenä sorruin maahan.
Avatessani jälleen silmäni, kuului vaan etäältä heikkoa kiväärin ampuumista. Zuaavit seisoivat puoli-ympyrässä huutaen: „eläköön keisari!” Eräs vanha kenraali tuli ajutantlinsa seuraamana meidän luoksemme ratsastaen. Hän otti lakin päästään ja huusi:
„Hyvin tehty, pojat! Te olette maailman parhaat sotilaat!”
Minä nousin ja nojauduin erästä lavettia vastaan. Samassa muistui minulle mieleen Janoisen kauhea rikos. Hän — murhamies — astui juur'ikään esiin rivistä ja lähestyi kenraalia. Hänen otsassaan oli haava, josta juoksi verta. Toisessa kädessä oli hänellä verinen ja repaleinen sotalippu, jonka hän oli vihollisilta valloittanut.
Kenraali katseli häntä ihastuksella.
„Katsokaa”, sanoi hän ajutantille, „siinä näette urhoollisen miehen!”
Kipu käsivarressani kiihtyinyt niin suuresti, että jälleen menin pyörryksiin.
Te tiedätte, mitä sittemmin tapahtui. Parattuani minä alati haudoin mielessäni, mitä minun Janoisen suhteen olisi tehtävä. Hän oli ampunut kapteeninsa, mutta valloittanut viholliselta sotalipun. Palkkioksi oli hän saanut virkaylennyksen ja kunnialegioonan ristin.
Ilmottaisinko hänen rikoksensa?
Minä en tehnyt sitä. Vaan nyt kun näin kapteenin takin riippuvan tuossa puodissa ihan kasarmin läheisyydessä, jossa murhamies on majoitettuna, alkoi omatuntoni minua soimata. Minusta tuntui ikäänkuin kapteeni haudastaan huutaisi kostoa ...”
* * *
Jonkun ajan perästä tuli Vidal luokseni näyttämään minulle erästä sanomalehteä. Siinä oli seuraava luettavana:
„Vieläkin juoppouden uhri. Eilen ehtoopäivällä tuli eräs Mallet niminen zuaavikersantti, jota nimitetään Janoiseksi ja joka jo kauan aikaa on juopotellut, kävellen Boulevard de Grenelleä pitkin, jolloin hänelle sattui silmiin vanha, erään puodin akkunassa riippuva sotamiestakki ja yht’äkkiä tuli hän juoppohulluksi.
Hän juoksi katua alaspäin sapeliaan heiluttaen ja huutaen: „Minä en ole mikään murhamies! Melegnanon tappelussa valloitin minä sotalipun.” Olemme kuulustelleet asiaa ja saaneet tietää että Mallet todellakin on voittanut viholliselta sotalipun ja että ainoastansa juoppoutensa on ollut syynä siihen, ettei häntä ole korotettu upseeriksi. Mallet on viety hulluinhuoneeseen eikä liene toivoa hänen paranemisestaan.”
Antaessani sanomalehden takaisin Vidalille, sanoin:
„Kapteeni Gentile oli korsikalainen. Hän on kostanut.”
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 31-32/1899.
