Pieniä muistelmia A. Kivestä.
(Päivälehdelle).
Kaksi kertaa oli Kivi kuoleman vaarassa, kun hän vielä oli vallan ”kolttipoika” läksi äitineen alas joelle viruttamaan pyykkivaatteita ja poika tallusti hänen perässään sinne. Oli talviaika, ja jäässä oli avannon ympärystä. Miten Aleksis sen reunalla hääräsi niin pulskahti jokeen. Vaan samassa silmänräpäyksessä sai äiti hänet tukasta kiinni ja veti miehen ylös; ja sitä seurasi aika tukkapölly ja kelpo läiskäys takapuoleen ja nyt painamaan kotiin niin että vesi roiskui.
Toinen vaara oli tarjona kun hän otteli kotkain kanssa Raunalan korvessa (josta jo elämäkerrassa osittain on puhuttu). Vaan kun hän vihdoin pääsi kuusesta alas, makasi hän sen juurella joku aika puolipyörryksissä, pää ja kasvot verissä. Tultuaan tappotantereelta oli hänellä kuitenkin voitto. Tämän tapauksen hän itse kertoi minulle Helsingissä.
* * *
Eräänä päivänä kun tulin Helsingistä tapasin hänen havukojunsa likeisyydessä. Kysyin häneltä, kuinka sinä sentään niin
paljon viihdyt yksinäisyydessä? Hän vastasi:
”Onhan minulla kirjani muassa, josta voin ammentaa tietoja. Ja toiseksi on minulla aina yksi suuri kirja edessäni, jonka kutsumme luonnoksi. Esimerkiksi tällä hetkellä kun aavistamatta tapasin sinut on allamme viheriä maa, yllämme sininen taivas, ja tuossa lirisee puro, jota usein kuvailen ihmiselämän juoksuun. Myös johtuu usein mieleeni Runebergin kuolematon laulu: ”jag sitter källa vid din rand”, — sinä Janne tiedät että minulla on muitakin ihailtavia paikkoja, nimittäin Kaanan haka ihanine laaksoineen ynnä graniittitölmäineen, Raunalan jylhä korpi, Kivettömän kukkula, mistä kuumottaa rakas kotiseutumme. Siellä linnut laulaa, käet kukkuu, ja minä huhuan sekaan. Erittäin kun kauniina kesäyön aikana katselemme itäänpäin, havaitsemme kauniin ilmiön, jossa suutelee ehto ja koi, ijankaikkinen aika”.
Nämä hän lausui runollisemmin kuin ne tässä ovat kerrotut ja hän puhui pitempäänkin, vaan en enää sitä muista. Ja hän lausui vielä:
”Minä luulen, että sinä veli ihailet näitä kalleuksia vallan vähän ja uneksut vain kuinka tulisit pohataksi kauppa-liikkeessäsi”. Vaan tämän hän virkkoi leikillisesti, ja jatkoi: ”Vaan päiväin lopulla on kaikki tuo kadonnut”.
Sitten me heitettiin itsemme lynkälleen ja hän hyräily: ”Mor gonens drottning med rosiga stafven”. Hänellä oli matala ääni, vaan hyvin tunteellinen, surun voittoinen. Niinä aikona puhuttiin enimmiten suomen kieltä, sillä m. m. Cygnaeus oli häntä siihen kehottanut.
Tähän aikaan varusteli Aleksi itseänsä ylioppilastutkintoon.
* * *
Kun Aleksis oli suven aikoina kotosalla elusteli hän enimmiten rakkaassa vinttikamarissaan. Kun hän eräänä aamuna sieltä palasi alas sanoi äiti hänelle: ”Mitä sinä yökaudet kävelet niin kauheasti siellä ylhäällä, ettei isäsi ja minä saa yörauhaa?” Hän vastasi: ”Tietäkää äiti, minulla on yksi suoni, joka väliin kuohuu niin ankarasti, että en saa rauhaa”. Äiti silloin kiivaasti kysyi, katsoen häntä ankarasti kasvoihin: ”Mikä suoni?” Johon A. taas vastasi: ”Se on sellainen suoni, joka ajottain antaa jonkunlaista mehua. Esimerkiksi kun mehiläinen imee kukista hunajaa ja kantaa sen pesäänsä, antaen aineensa kuningattarelleen. Niin minäkin juoksutan kynästäni mehuni valkoselle ja kannan sen kuninkaalleni Cygnaeukselle Helsinkiin tutkittavaksi”. Ja äiti vastasi: ”Herra antakoon suonelles onnea”.
* * *
Vaikka äitimme oli jotenkin tuttava raamatun kanssa, oli Aleksilla aina jotain väiteltävää hänen kanssaan, niinkuin uskonnosta ynnä muusta. Ja kun hän joskus sai muorin hieman hämilleen kysymyksillään, oli se hänestä kovin hauskaa.
Kerran A. kysyi häneltä: ”Äiti, oliko kaikki hyvin, mitä Jumala loi maailmaan?” ”Kaiketikkin”, vastasi äiti: ”No, ovatko siis kärpäset ja muut syöpäläiset tarpeelliset?” — ”Pidä suus kiinni, en minä kaikkiin lörpötyksiin tässä sinulle vastaa, mene tiehesi”, vastasi äiti suuttuen.
* * *
Niin lopetan tässä nyt nämä lyhykäiset muistiinpanot veljestäni, pyytäen anteeksi monet virheet. Vaan kuitenkin on kaikki todenperäistä. Mutta muuten havaitsen, että näistä asioista tuntuu minun lähteeni, muistoni kuivavan.
J. Stenvall.
Päivälehti no 183 10.8.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
