Vielä siihen mitä rakkautta ...!
Kolmatta vuotta se jo Jehu apteekkarilla oli. Pienestä poikaressusta asti oli hän kasvanut patroonavainajan konnulla, ja kun hänet sitten, pariinkvmmeniin päästyään, huomattiin toimeliaaksi ja luotettavaksi mieheksi, oli nuori patruuna ottanut hänen kaupunkirengikseen, — hevosta hoitamaan, katua lakasemaan, ja juoksemaan apteekkiherrojen asioilla. Juho hänen nimensä oikeastaan oli, vaan roviisorit hänet Jehuksi olivat ristineet, hän kun koko veitikka oli tohtorin piikoja riiailemaan.
— No jo se on täysi Jehu, he hänelle ilveilivät, — kun kaupungin pulskimpia tyttöjä alkaa kopistelemaan.
— Vaikka eipä paljo mies uskaltanut niihin katsellakaan, kun maalta moukkana tuli! Nyt se vain jo tohtorin silkkihuivi-, juppahame-piikojen kanssa kynkitysten kulkee.
— Nehän, näetsen, hyvin soveltuvat yhteen: apteekkirenki ja tohtorin piiat, molemmat kuuluvat lääketieteesen,
— Ja terveyshoitoon. Heistä sitte potra pari tulee!
— Mutta minkä se Jehu niistä kolmesta ottaa? — Tiinanko? — Pulskia ovat kaikki.
— Ottaa kaikki kolme, niin piisaa!
Silleen ilveilivät roviisorit ja muut apteekkiherrat Jehulle, kun tämä milloin kantoi sisälle puita tai vettä, tahi muuta apteekissa puuhasi. Jehu se vain myhähteli sanoen: »jo ne on leikkisiä nuo roviisorit! Mitä minä niistä letsukoista ...!»
Vaan kumminkin hän aina sunnuntai-iltoina asteli uljaasti pitkin katuja verkatakissa ja varsi-anturoissa, talutellen kvnkästä milloin mitäkin tohtorin piioista, ja kun apteekin sivu marssi, hymyili hän veitikkamaisesti sille roviisoreista, jonka vuoro oli olla sisässä, ja joka ikävissään apteekin akkunoista katuliikettä katseli.
Eräänä talvipäivänä astui Jehu hyvin miettiväisen näköisenä apteekin varastohuoneesen, jossa apteekkarikin silloin oli. Heti huomasivat herrat, että miehellä oli jotain sanottavana, kun niin vakavan ajatuksissa kulki.
— No mikä nyt Jehun sydäntä painaa? Puhu pois, kehoitti muuan,
— Rukkaset lie poika parka tohtorin piioilta saanut, virkkoi toinen.
— Eihän toki kaikilta, lohdutti kolmas.
Vaan hämillään ja lakkiaan pyöritellen kääntyi Jehu apteekkarin puoleen:
— Minä tuota lähdin kysymään ... pistäysin ... että paniskohan se patroona hyvin pahaksi, jos tuota minä niinkuin kesken vuoden ...
Kesken jäi lauseensa.
— Mikä päälläsi nyt on pistänyt? Pois palveluksestako pyrit? Kysyi kummissaan apteekkari.
— Niinhän minä sitä olen vähän tuumaillut, että jos ei patroona pahastuisi ...
— Mistä sinä nyt niille tuumille olet tullut? Tuskin toivonetkaan muualla missään saavasi helpompaa työtä, ja mitä palkkaan tulee, niin voisihan sitä vielä lisätäkkin, sillä olen sinuun tyytyväinen, enkä pidä muuttelemisista.
— Enhän minä muualle palvelukseen ... Itsekseni olen hommannut ruveta elämään.
— Itseksesi! Yksinäinen tyhjä mies!
— Yksinkään en aivan ... Tuumat olisi, että jos akan ottaisin. — Melkeinpä punaisiksi karahtivat Jehun ohimot ja posket. Lakkiinsa hän pää kenossa katseli.
— Vai akottua aiot! huudahtivat herrat melkein yhteen ääneen. — No kenen sinä niistä kolmesta ... Tiinanko?
— Täältä se olisi puheissa Kiviniemen puolesta, jos vain patroona ...
— No koska sinulla niin vakavat aikomukset on, niin enhän minä tahdo estellä, sanoi apteekkari. — Joko sinä kuinkakin pian pois pyrit?
— Niin sitä on arveltu, että ehkä ensi pyhänä kuulutettaisiin, — eli vastako toisena?
Epäillen katseli Jehu patroonaa kulmain alta. Suoraan ei kehdannut, kun siinä kaikki irvistelivät...
— Heitähän se nyt toki toiseen! Eihän tässä niin kiirettä liene. — Mutta onnea vain toivotan! — Patroona hymäili ystävällisesti, ja meni toiseen huoneeseen.
Nvtkös rupesivat roviisorit utelemaan, oikeimpa hätistelivät Jehua.
— No sinä Jehu olet, kiusasivat he! Tuota päätä vain naimisiin, edeltäpäin mitään virkkamatta!
— Mihin se semmoinen kiire on? Eihän liene vain oravan poika matkassa?
— Milloin sinä jo Kiviniemessä olet ehtinyt kuupittaa?
— Enhän minä siellä vielä ... sai Jehu vastanneeksi. — Tapani-eno sitä minulle puhui, ja jo se oli sitä Kiviniemessäkin esitellyt, että minut kotivävvksi hankkisi.
— Ja sikseenkö tohtorin Tiinan heititkin?
— Uusi lintusipa vasta komea lienee.
— Mikä nimi?
— Kuinka vanha?
Niin ne herrat kysymyksillään Jehua hätyyttivät, ettei hän paljo vastata ehtinyt.
— Liisa-niminen se ... Parisen kymmenissä kuuluu olevan, tokasi hän kumminkin väliin.
— Minkä näköinen se on? Tummako vai vaalea?
— En minä häntä niin tarkoin tiedä.
— Et tiedä? Tottapa se komea tyttö on.
— Tottapa se komea … En häntä vielä ole nähnyt.
— Et nähnyt! — Sekös herroja ihmetytti. Et nähnyt morsiantasi! Kuinka sinä sitten saatat häntä tuntea ja rakastaa?
— Hyvänluontoiseksihan nuo tuota hokevat, eikähän siihen mitään rakkautta ... Jo ne on leikkisiä nuo herrat! — Jehu hymyili ja meni ulos, pilaksi kun herrat hänen naimisensa tekivät.
Sitä ne eivät herrat kummastelleet, että Jehu omilleen pyrki. — Tukalatahan se on toisen orjana olla. Eikä sitäkään, että hän naimisiin aikoi. Tunsivathan he kaikki, kuinka ilottomat usein poikamiehen päivät ovat: ei häntä, töistään päästyänsä, armaan syli odottele, ei lievitä hänen ikäviään eikä huoliaan oman, hellän naisen hempeys, ja kylmäksi jääpi vuoteellakin kylkensä. Mutta sitä ne herrat ihmettelivät kun ei Jehu sanonut morsiantaan rakastavansa, eikä tuntevansakaan!
— Joko ne ensi pyhänä kuuliaiset pidetään, kysyi viikkoa myöhemmin muudanna aamuna eräs rovisooreista Jehulta, kun tämä tulta apteekin uuniin teki.
— Ensi pyhänähän ne …, vastasi Jehu vähän ujostellen
— Kai olet jo Kiviniemessä käynyt henttuasi katsomassa. — Ei siitä kiviniemeläisten kanssa tolkkua tullutkaan.
— Vai jo ne hommat ovat lopussa!
— Miten sinulla sitten ensi sunnuntaina kuuliaiset on?
— Kuka ne kaupat purki?
Taasen utelivat Jehulta kilvan herrat, vanutellessaan lääketaikinaa, ja pulloja punnitessaan.
— Niin tuota se Tapani-enokin arveli, että kun siellä vielä molemmat vanhukset elävät, — eikä kuolemastakaan ole tietoa, ja kaksi poikaakin kuuluu olevan, niin sattuisi appiukosta eli muista vielä vastuksensa saamaan. Ja se jo kävi Kiviniemessä peruuttamassa.
— No minun minun uneni! Vaan miten nyt kuuliaistesi käypi?
— Nyt on näettesen, puheessa ottaa eukko tuolta Olhavan kylästä. Siellä on talo, toista paljo vauraampi, eikä elä enää kuin muori, sekin jo kuolemata tekee. Ei velimiehiä, ei muita. Heti isännäksi pääsee.
— Se on Jehua! Äsken tytön kihlasi — hylkäsi — ja nyt jo toinen ongessa. Kovin sinä Jehu aloit hätäilemään.
— No se kun niin kerran tuli patruunan kanssa puhutuksi ...
— Entä minkälainen nyt olhavalainen henttusi on? Oletko häntäkään nähnyt?
— Kävinhän minä siellä menneen yön seudussa. Roteva ihminen ..., ja viisikolmatta. Työtä julma tekemään, vaikka vähän äkäiseksi haukkuvat.
— Vai äkäinen! Mutta siitähän sinä Jehu ikuisen ristin saat! Heitä jo ajoissa!
— Kyllä minä yhden akan hoidan. Jos kovin sydämmiköksi rupeaa niin heilautan köyden päätä. Jehu oikaisi suoraksi kookkaan vartensa.
— Siinä miestä! Jota rakastaa, sitä ruoskia aikoo. — Vai etkö olhavalaista morsiantasikaan rakasta?
— Rakast ... Lyhyh! Vielä siihen mitä rakkautta tarvitaan! Eihän sitä näin talonpoikaisissa ... — Jehu yritti jo tuskautumaan, kun ne herrat mvötään siitä rakkaudesta jankuttivat. — Siihen rakkaudet ja muut ... höpisihän vielä ulosmennessään.
Ja seuraavana sunnuntaina kuulutettiin pyhään avioliittoon toimellinen ja siivo renkimies Juho Heiskanen, tästä kaupungista, ja neitsyt kunniallinen ja siveä talon tytär Kaisa Kokkonen maaseurakunnan Olhavan kylästä.
Kolmen viikon perästä kirkosta palattuaan korjasi Jehu arkkunsa apteekkarin pirtistä, heitti jäähyväiset patroonalle, roviisoreille ja piioille ja istahti rekeen morsiamensa viereen, joka sillä välin kadulla hevosta piteli.
— Ja noin vain ilman rakkautta, mutisi itsekseen se reviisoreista, jonka vuoro sinä pyhänä oli apteekissa olla, joka yksin ikävissään sieltä akkunasta heidän lähtöään katseli.
— Kas Jehua, ja ihka elävänä, huudahti eräs apteekkiherroista, kun turkkipäällinen mies ovesta astui, ja laski pullon ja paperin tiskille. — Oletko sairas, vai eukkosiko?
— Anoppihan se vielä kuolemantekoaan jatkaa, vastasi lunta saappailtaan kolistellen.
Kaksi vuotta oli kulunut siitäkuin Jehu Olhavaan läksi. Patvinut hän oli hiukan, ja muutenkin isännöittynyt. — Mutta herrat olivat entisellään. Joku vanhempi vain oli poissa, joku uusi sijassa. Muudan oli poskiparran kasvattanut, toiselle ennen parrattomalle, oli viikset versoneet.
Herrat kyselivät Jehulta hänen elämäänsä ja vaiheitaan, — Pian siltä oli eukolta liika korskeus laimistunut ... Poika oli heillä jo vuoden ikäinen, toinen tekeillä ... Maa oli nyt hyvässä kunnossa, vaikka se Jehun taloon tullessa olikin ollut huononlaisessa hoidossa akkaväen käsissä.
— Mutta eikö ne herrat lähde meillä käymään, esitteli Jehu. — Ei tätä ole kuin yhdeksän virstaa; pian minä oriillani teidät sinne nakkaan, ja taas takaisin.
Mielelläänhän ne toki herrat lähtivätkin, kaksi heistä kun oli irti sinä iltapäivänä. — Kun Jehu oli kaupungissa ostoksensa ostanut, ajoi hän apteekin edustalle, roviisorit istuivat rekeen, ja raittiissa talvi-ilmassa ajaa karauttivat he leikkiä laskien ulos kaupungista.
Jehun talon uudella puollella, lämpöisessä vierastuvassa he kohta istuivat ja juttelivat. Ropsa emäntä keittoa puuhasi.
— Näin vapaa ja onnellinen on nyt elosi, virkkoi roviisoreista toinen. — Ja me siellä yhä saamme päivät päästään vieraan tiskin takana juoksennella.
— Miksette ota eukkoa ja rupea kotivävyksi taloon, kuten minä, kysäisi Jehu.
— Ei se meille näy sopivan, eikä sitä valittuakaan tunnu löytyvän.
— Mitäpä hänestä niin paljon valitsee. Ottaa porrauttaa yht’äkkiä — siinä se teppu.
— Niinhän se tuntuisi mutta ...
— Mutta mitä? Ottaa eukon mistä saapi.
— Aivan oudon, tuntematta ja rakastamatta häntä. Niinkö?
— Niin miks’ei? — Niinhän ne meikäläisetkin tekevät.
— Ja hyvin menestyvät rakkaudettakin?
— Hyvin. Vielä siihen mitä rakkautta ...!
Jehu istui kätkyen laidalla, ja hypitti hymysuin käsiensä välissä tervettä poikaansa.
Onnellinen oli hän, ja hän tunsi sen täydelleen.
Santeri Ingman
Pohjola, näytenumero n:o 0 1899.
