Tunti lukusalissa.
— Terve Mikko. Poisko lähdet?
— Poispa taidan. Kovin oli kuivaa.
— Ja minne aiot?
— Hm. Enpä tiedä itsekään. Kotiin nukkumaan.
— Ka — nuku makeasti!
Lukusaliin mennessään tapasi likka ylioppilashuoneen eteisessä tuttavan ulosmenossa, ja siinä ovella ne nuo sanat vaihdettiin. — Iikka juoksi portaita ylös, viskasi päältään takin ja kalossit, sieppasi pöydältä muutaman sanoman ja asettui ikkunan viereen lukemaan.
Hetkisen siinä luki. Mutta ei se oikein miellyttänyt. Totta se Mikko puhui, kun kuivaa sanoi olevan. Siihen kyllästyy tuohon ainokaiseen lukemiseen, vaikka se vaihtelevaakin olisi.
Luettavansa heitti likka ja katseli ympärilleen. —Täydellinen hiljaisuus vallitkoon, — niin oli isoilla kirjaimilla painettu tauluun, joka tuossa seinällä riippui. Mutta täydellisen äänetöntä siellä olikin, liiankin äänetöntä, — ei suinkaan se tuo määräyskään sitä niin tarkoin voisi vaatia. Kuuluihan se tosin väliin joku rykäisy, paperin ratina kun lehteä käännettiin, tahi jonkun varpaillaan varovasti astujan etenevä kulku, mutta se vain teki tuntuvammaksi tuon kamalan äänettömyyden. Ja kumminkin istui miehiä samassa huoneessa koossa kolmisenkymmentä. Kummallista!
Iikka haki hauskempaa luettavaa; hän löysikin Fliegende Blätter'in. Mutta eipä siitäkään nyt tällä kertaa ollut; — vanhoilta ne tuntuivat nuo saksalaiset sukkeluudet, kuvat rumia ja epähauskoja. Rivi riviltä, sivu sivulta seurasivat hänen silmänsä tekstiä, mutta ei häntä naurattanut, ei hän viitsinyt ajatellakaan, mistä siinä oikeastaan puhuttiin ja ilveiltiin. Iikkaa painosti ja raukasi, tuntui väsyttävän, tuntui ikävältä.
Niin, ikävä, — sehän se olikin oikea sana, jota Iikka tapaili. —Hm — mitä vielä! Tässä nyt vielä ikävöimään, täysi mies! Muuten se kai vain hiukan laiskuttaa, luetuksi kun oli tullut nyt viime aikoina tavallista enemmän. Ja mitähän sitä sitten muka ikävöisi ... Höpsis!
Mutta tuntui se kumminkin vähän tyhjältä, jotakin hän tunsi kaipaavansa.
Sunnuntai se oli, erään syksysen iltapäivä. Aamupuolen oli Iikka istunut kammarissaan ja lukenut, sitten syönyt päivällistä ja turhaan koeteltuaan saada unen päästä kiini, lähtenyt kävelemään. Mutta sateista siellä oli kadulla ja likaista. Kiirehtien siellä kulkivat ihmiset, — tiesipä minne heistä kukin meni, — ja pois oli rientänyt Iikkakin kadulta, melkein suoraa päätä ylioppilashuoneelle, ikäänkuin luonnollisesti, — minnekäpäs sitä muualle.... Jonkun tuttavan siellä ehkä tapaa ...
Seuraa oli likka etsinyt kun yksinäisyys vaivasi. Oli siellä nyt lukusalissa seuraa, oli tuttujakin, mutta yksinäiseltä tuntui kumminkin. Kiellettyhän se muka oli puheleminen, vaan ei se kielto mitään merkinnyt, jos olisi mieli tehnyt juttelemaan. Mutta ei tehnyt mieli; yksin istui jokainen, yksin Iikkakin vaikkei luku maistanut, ja toisia huoneessa katsellessaan, tuli hän siihen johtopäätökseen, että heillä kaikilla oli — ikävä.
Siinä viereisessä sohvassa istui kaksi teoloogia. Toinen luki Suometarta, toinen Nya Pressen'iä, mutta yhtä vähän huvittavaa näytti olevan molemmissa, päättäen siitä vaikutuksesta, minkä tekivät lukijaansa. Prässin lukija haukoitteli ensiksi, kaivoi esiin paperossin ja pisti sen tuleen. Suomettaren lukija katsoi tuota silmäpuolella juurikuin tuumien: ahappa, olisi tupakkakaan, ja haukoitteli hänkin. Molemmat näyttivät he ajattelevan: minnekkähän tästä lähtisi.
Heitä vastapäätä istui muudan pieni ja kuihtunut mies, tukka pystössä, silmälasit päässä, kaulusta vinossa — oikea lukukone. Tiheäränttistä englantilaista aikakauskirjaa hän luki, ja näytti siihen kokonaan vaipuneen, unhottaneen kaiken muun mailman. — Mutta ihme, — eihän hän pääse tuota ensimäistä sivua etemmäs, siihen ovat silmänsä jo neljännestunnin tuijottaneet. Poika parka! Kaukana englantilaisesta tekstistä taitavat olla ajatuksensa, missä lienevätkään, sitä ei voi kuihtuneista kasvoistaan lukea, mutta jos ne iloisilla mailla asustaisivat, niin ei hän olisi tullut tänne lukuhuoneesen niitä hämärtämään. — Tietysti, — hänelläkin on ikävä.
Entä tuo aivan nuori mies tuolla ovensuussa. Miksi on hän noin rauhaton? Miksi siirteleiksee hän sohvan nurkasta toiseen, ottaa lehden, silmäilee sitä, vaihtaa toisen ja taas kolmannen? Mitä hän kaipaa? Kenties seuraa, kenties kotiaan. Varmaankin tuntee hän tällä hetkellä olevansa yksin Helsingissä.
Pitkän pöydän äärestä nousee laiha, kalvakka mies päättäväisesti. Hän on jo aivan kyllästynyt tuohon istumiseen ja lähtee. Minnekkä? Hakee kai joitakin tovereita, joiden kanssa olutlasin ja korttipelin ääressä tupakansavun keskessä ilta vietetään. Kunhan saapi sunnuntai-iltansa kulumaan!
Mutta tuo jo elähtäneempi maisteri, joka niin rauhallisesti tuossa puoliraakuullaan valtiokalenteria lukee, — mitähän hänkin täällä. Tokko yksinäisyyttään viihdyttää? Eiköhän hän lie siihen jo tottunut, syöpynyt? Viikot ja päivät eiköhän hänellä kulu yhden kaavan mukaan. Päivät työssä, illat jossakin klubissa tai ravintolassa, josta sitten aina aikuisemmin tai myöhemmin lähtee kotiinsa, nukkumaan ”i sin trefliga ungkarls säng”. Jos ei hän tuohon jo ole tottunut ja tyytynyt, niin tuntee hänkin varmaan nyt yksinäisyyttä — ikävää. —
Iikalta tuntui yhä vaikeammalta. Raskas henki vallitsi lukusalissa; kaikkia se näytti painostavan yhdellä lailla kun Iikkaa. Mutta kaikki he olivatkin sinne tulleet samasta syystä, samalla tavalla. — Ei mihin mennä: — menee ylioppilastalolle, tovereita hakemaan. Niitä tapaakin, mutta ei siitä iloa, kun kaikki ovat ilottomia.
Hämärtämään alkoi. likka käveli lattian poikki, joi vettä vajaan puolen lasin — eihän sitä janottanut, mutta jotakin tehdessään — ja rupesi katselemaan ulos akkunasta. — Kadulla kiirehtivät ihmiset matkoihinsa sateenvarjon suojassa. Asteli siinä muudan pari hyvin lähekkäin, — vastanaineita kai olivat, jotka appelaan tai ystävysten luo kestiin olivat kutsutut ... Ja tuossa liuta nuorempaa ja vanhempaa, koko perhe kai siinä on liikkeessä matkalla pitoihin tai muihin huvituksiin. Heitä vastaan tuli kolme iloista, veli sisarineen siinä ehkä oli, jotka sukulaisten tai serkkuparven luo kiirehtivät iloisessa perhe-seurassa sunnuntai-iltaansa viettämään. Hauskapa niillä. Mutta minne lähti kaukaa tullut ylioppilas, joka on yksin, outo Helsingissä?
— No hitto! Surkoot vuoret! Onhan niitä paikkoja; saahan sen toki ajan kulumaan nuori mies, — ikävöikööt tässä akat ja lapset. Onhan niitä laulajaisia, teattereita, tanssiaisia, — kapakoita, on niitä, valita asti. Ihme kun kolmekymmentä nuorta miestä tulee joutohetkekseen lukusaliin puolipimeässä ikävöimään. Tollot! Hakekoot hauskuutta!
Vahtimestari tuli, sytytti kaasut ja meni tiehensä. Lukijat muuttivat hiukan paikkoja valon mukaan, ja taas oli äänetöntä.
— Saanko abonneerata Fliegende Blätter'iä, kysyi muudan vastatullut Iikalta.
— Tässä, saatte sen heti. — Ei viitsinyt totta vieköön Iikka enää istua täällä ja nuokkua. Pois piti lähteä. Mutta minne? — Iikka katsoi kelloa: puoli seitsemän. Menisikö joihinkin laulajaisiin, tahi julkisiin tansseihin? Hm — rahaa, rahaa! Ja iloako siitäkään sitten! Yksinäiseltä tuntuisi sielläkin; hauskuutta niistä niukasti lähtee. Muuta seuraa kun olisi, perhe-elämätä, kodin seuraa. Paljon sitä väliin antaisi ystävällisestä sanasta, rahtusesta lempeyttä! No — sitä kun ei ole, niin ei ole, — eihän siihen mitä voi.
Ei se Iikka juuri ollut kovinkaan pehmeä-luontonen, ”äitin poika”, ja kun niitä joskus tuommoisia haaveksivia ajatuksia hänenkin päähänsä pöllähti, osasi hän niistä hyvin sievään päästä irti. Niin nytkin. Hän nousi.
— Kotiin, yksinäiseen kammariin, vanhaan tuttuun komeroon. Siellä on kaikki niin tyynnyttävää. Sytytettävä vanha, savuava lamppu, ja istuttava pöydän eteen tutulle tuolille, jossa jo niin monta kertaa ennen on haaveksimiset saatu karkoamaan. Sinne tuopi tunnin perästä matami ruokatarittimen, viepi sen sitten puolen tunnin perästä pois, tekee vuoteen, ja häviää. Sinne, kotiin ...
Kun likka etehisessä päällystakkia päälleen puki, tulivat sinne lukuhuoneesta myös nuo hänen tuttavansa, se sama, joka Suometarta oli lukenut ja haukoitellut, ja tuo rauhaton nuori mies. Nämä viskasivat takin vain hartioilleen, — ulos eivät nähtävästi aikoneet.
— Tännekö te jäätte, — kysyi likka.
— Niin, ajattelimme pistäytyä täällä ”paremmalla puolen”, — yhteen tuutinkiin huuhtoa tämä kuivuus.
— Vai juominkeihin.
— Entä sinä? Kotiisiko?
— Niin ... kotiin ... Eli odottakaa, — minä tulen myös paremmalle puolen.
Santeri I.
Excelcior-kalenteri 1889
