Urbanus Uhvakainen pyrkii urkujenpolkijaksi.
Koittipa onnenpäivä kotipitäjäni kirkolle. Monet kiistat ja rähinät vihdoinkin vaikenivat. Päätettiin lopultakin kiukkuisen kirkonkokouksen äänestyksellä hankkia oikein uhkeat urut.
Koreita kokkalauseita, sarvipäitä sanasutkauksia koko savolaisen sanavaraston runsaista säilöistä, vastaajat viskelivät „harppujen hankkijoille”.
— Panssarin pojat palkataan pillipiipareiksi pääoven parvekkeelle. Silloin varmaankin pahat henget pakenevat kirkon seinien sisältä. —
— Vieköön rovasti koko rymellyksen navettansa parvelle ja antakoon siellä pasuunan pauhata karjatyttöjen karkeloimiseksi. — —
Ukkojen irvistyksistä ei lähtenyt apua. Seuraavana keväänä urkuja asetettiin paikoilleen pääoven parvekkeelle.
Silloin siitä juttuja alkoi juosta, kertomuksia kiertää. Ääni kuuluu tulevan kuni ukkosen jylinä; vanhan puukirkon laipio rusahtaa alas, akkunaruudut rämisevät sirpaleina seiniltä ja korvat käyvät kuuroiksi. Niin aivan. Kokkolan kivikirkossakin, sanoivat vanhat suolojenhakijat, rapisee rappaus laipiosta, jos milloin täysillä uruilla käristetään. — —
Uhvakainen vasta paraasen uhoonsa yhtyi. Hän näet aikoi urkujen polkijaksi. Onnettomuudekseen osui hän koiranleukojen leikkipalloksi.
Urbanus Uhvakainen polveutui Pohjanmaalta, mistä lieneekään Lohtajalta pahasena poikasena saapunut. Parhaan ikänsä palveli hän pappilassa ja kun pitäjän vanha kellonsoittaja, Kupus Kauppinen kuoli, yleni Urbanus ihan kuin itsestään tähän kirkolliseen virkaan. Vuosikymmeniä hoidettuaan kiitettävällä taidolla ja erinomaisella täsmällisyydellä kellonsoittajan taiteellista tointa, Urbanus ei hiventäkään epäillyt soitannollisia lahjojaan ja piti siis ihan luonnollisena asiana päästä pitäjän urkujen polkijaksi.
Mutta Urbanus ei jättänyt asiaansa sokean sattuman nojalle, hän tahtoi saada siitä perinpohjaisen selvyyden.
Kirkonkylään saapui joka suvi kesävieraaksi kuuluisa musiikkitirehtööri, oikein maamme pääkaupungista Nikolainkirkon yliurkuri sanottiin hänen olleen.
Uhvakainen ajatteli, hänhän, jos kukaan, tuntee täsmälleen, kuka parhain kelpaa urkujen polkijaksi. Jos häneltä vaan „petyykit” saan, niin silloin vetelee virkaan pääsemisessä.
Urbanus Uhvakainen rohkasi mielensä, lähti tirehtyörin luona käymään ja astui juhlallisen totisena hänen eteensä.
— Tuota noin, tulin kysymään tirehtyöriltä, miten avarat „eksalmit” täytyy lukea, ennenkun pääsee urkujenpolkijaksi.
— Aiotteko, Uhvakainen, sellaiseen toimeen?
— Niin mäjähti mieleeni, että jos vaan voisin „eksalmit” läväistä, jättäisin kellonsoiton ja rupeisin parempaa soittoa harrastamaan. Mitenhän paljon siihen vaaditaan?
— Jommoinen joukko musiikkitietoja ja runousoppia, sillä näettenhän asia on niin, että jos urkuri alkaa soittamaan „Koko maailma iloitkohon” ja urkujenpolkija taitamattomuudessaan alkaisi polkea „Voi meitä köyhiä syntisiä”, niin syntyisi siitä sekoitus, pahempi kun Paapelin tornissa. Sellaista urkujensoittoa ei kukaan ymmärtäisi. Virsien ja koraalien tunteminen siis ehdottomasti vaaditaan.
— Vai niin, vai niin paljon! Luulin vähemmälläkin pääsevän.
Uhvakainen aivan äimistyi. Mahdottomalta rupesi tuntumaan yrittäminenkin.
— Mistähän päästä tuota voisi alkaa ja ehtisiköhän nuo „eksalmit” Kirkastuksen sunnuntaiksi suorittaa?
— Paljon mahdollista. Kääntykää seurakunnan kanttoorin puoleen opetuksen anomuksella.
Toivon ja epätoivon valtaamana Uhvakainen astuskeli kotiinsa. Emännälleen ei hän hommistaan hiiskunut sanaakaan. Näytti kovin miettiväiseltä.
— Kumpa osaisin edes kirjaa lukea. Hätäkös tässä olisikaan. Aapista tavailin rippikoulussa. Senkin olen unhottanut. Mutta kellonsoittaminen sujuu selvästi. Tiedän ihan säntilleen, miten sapattirauha soitetaan. Huomenkellot kläppäämisineen — ensimmäisen, toisen ja kolmannen kokouksen huokaukset — papinkellot y. m. s. osaan ihan varmasti. Sielukelloihin ja hautauskelloihin saan joko samean tai heleän hyminän sen mukaan, miten vainajan kadotettu tai autuaallinen sieluntila milloinkin vaatii. Niin, ja paljon muutakin. Senkin tiedän niitä korva vaikuttaa kellon laidan ja kielen välissä. Vaikka kuulutuksiin pääsinkin Riitta Stiinan rivakan lukemisen höykällä, ei minulta siltä meininkiä puutu. Muisti kuin hevosella, miksi en voisi läväistä urkujenpolkijan „eksalmia”. Vielä saavat nähdä senkin ihmeen. Riitta lukee joka rivin ja minä kätken sydämmeni pohjaan jokaisen rikunkin.
Voitostaan varmana astuskeli Uhvakainen lukkarin pakeille. Hän on Helsingissä „eksalmit” laulanut ja osaa kyllä ohjata, ajatteli hän tiellä käydessään.
— Tulin saamaan ohjausta urkujenpolkemisessa.
— Kerrassaan hyvä juttu.
— Mistähän päästä pitäisi alkaa, jotta pikemmin joutuisi?
— Juuresta puuhun tietenkin. Mutta kellonsoittotaito muuttaa kokonaan asian. Täytyykin nyt pari kolme porrasmittaa laskeutua ylhäältä alaspäin pääoven parvekkeelle.
— Sitähän minnäi täss oun oappaillut, ett’eihän taito takaisin työnnä.
— Uhvakaisen ulkomuotokin sopii mainiosti siihen toimeen, jotenkin jykevä, tavallisen tanakka ja painoakin näyttää keskipalkoille paisuvan tarpeeksi asti.
— Mutta virret ja koraalit, niistä taitaa tulla tässä vielä kiusankappaleet.
— Mitä vielä! Minä niistä selvän otan. Uskokaa, Uhvakainen, henkeä tässä etupäässä tarvitaan. Sanat ja säveleetkin sijaansa kuuluvat, mutta jos vaan henki puuttuu, niin kaikki on kuollutta. Ken niin asiaa harrastaen, kuin Uhvakainen, ryhtyy urkuja polkemaan, niin henkeä ei tule koskaan puuttumaan.
— Sen uskon.
— Mutta jos varmuuden vuoksi tahdotte silmäillä oppikirjojakin, niin tässä on pari kolme sellaista.
— Kiitoksia! Sydämmeeni aivan kätken niistä jokaisen sanan.
Outoa rupesi Uhvakainen ounastelemaan, kun Riitta, rillit nenällä, alkoi kuvakirjoista lukea voin valmistuksesta, kermankuorimisesta, kirnuista, separaattoreista ja senkin päiväisistä.
Jokohan petkuttivat, ajatteli Uhvakainen. Voi tuntui mukiin menevältä ja vähän niinkuin oppiaineesen kuuluvalta, sillä Uhvakainen oli usein ollut rovastin mukana sästyvoita kokoamassa. Mutta ne muut vehkeet ja turpiinit siinä tuntuivat vievän ihan väärälle tielle.
— Stiinaseni, jätämme nyt lukemisen toiseen kertaan. Minä kysyn neuvoa rovastilta.
— Hyvä Urbanus, emmehän me tarvitse sellaisia meijerikapineita, kun kanttoori ja rovasti. Kyllä minä mäntäkirnullakin yhden mansikin maidon voiksi vellon ja hinnatkin luettelossa näyttävät niin hirmuisen suurilta.
— Tämän alla piileekin toinen asia ja minä kysyn neuvoa rovastilta.
Seuraavan sunnuntain aamuna astua töhäili Uhvakainen upeasti kirkkomäkeä tapulin portaille päin, avainkimppu kädessä ja kuvalliset oppikirjat kainalossa. Saatuaan aamusoitot suoritetuksi, riensi hän sakaristoon ikäänkuin salakähmässä saamaan rovastilta varmoja tietoja, ennenkuin lukkari ennättäisi saapua.
— Pyytäisin kysyä, ovatkohan nämä oikeita oppikirjoja?
— Minkä aineen oppikirjoja ne pitäisi olla.
— Aikoisin urkujenpolkijaksi, jos tuota voisin „eksalmit” läväistä. —
Rovasti rehahti makeaan nauruun. „Onpas nämä oppikirjoja! Jo nyt Uhvakainen on uhoon yhtynyt. Vähemmälläkin urkujenpolkijaksi päästään. Viekää kirjat kanttoorille ja sanokaa että eksaami on jo suoritettu ja kiitoksella hyväksytty.
Helpoituksen huokaus pääsi Uhvakaisen rinnasta ja kirkastuksen sunnuntaina sai hän jo näyttää taitoaan. Hyvin riittikin henkeä uruissa ja sehän oli pääasia.
Tuskinpa Sven Dufvakaan tunnollisemmin ja nöyremmin täytti kutsumustaan, kuin Uhvakainen urkujen polkemista.
Kanttooriakin hän kunnioitti vilpittömästi, vaikka muut häntä takanapäin sanoivat koiranleuaksi. Uhvakainen sitävastoin aina ylisteli kanttoorin ääntä ja taitoa sekä liitti lopuksi kuvauksen siitä, miten kanttoori oli eksalmia Helsingissä laulanut niin voimakkaasti, etta kymmenpennin pätäkkä oli keikkunut akkunakarmilla kuin herneet pohtimessa ja karsta putoili Nikolainkirkon kattoholveista.
J. W.
Nuori Karjala n:o 0 1.12.1898.
