Pyy pyrähti, maa järähti.
(Kansan satu).
”Pyy pyrähti maa järähti, sydän syyttömän värähti”. — Näin alkaa varsin vanha kansansatu. Kertomus kuvaa kohtausta kovin surullista. Tarua ei tarvitse uskoa. Ajatella sitä kyllä saapi. Jos ken ymmärtää, opikseenkin ottakoon. Syviä totuuksia voipi tarinoissakin toisinaan ilmestyä. Vapahtajakin puhui vertauksilla. — — —
”Pyy pyrähti maa järähti, sydän syyttömän värähti”.
Kerran käveli hyvä paimen laajan metsän laiteella. Lampaansa söivät rauhallisina karitsoineen laitumella. Sutta ei siinä näkynyt, ei kuulunut.
Hyvä paimen laskeusi siinä puun siimekseen levollisena.
Yht’äkkiä kuului suuresta metsästä suhina kummallinen. Lampaat laumassa pelästyivät. Ne juoksivat vauhkoina ja värisivät pelosta. Hämmästyneenä hyvä paimen katseli tällaista menoa. Mikä hornan henki lieneekään vimmannut pyyn pyrähtelemään niin hurjan huimasti. Se sai tuulta siipiensä alle tavattoman paljon, pyrähti ja pyrähti taas.
Silloin olikin pyy suuri ruumiiltaan ja pomo mielestään. Terhakampi koirasteirtä, korskeampi koppelota, ilman kotkankin isompi oli se silloin olevinaan. Sanotaan sen siihen aikaan painaneen yli parin naulan.
Kun pyrähdyksillään säikäytti syyttömiä, näin hyvä paimen rangaistukseksi manasi tuon myrskylinnun pienemään yhäti. Ennen maailman loppua mahtuu tämä surkastuva lintu läpi sormuksen lentämään. Silloin se ei enää pyrähdyksillään ketään säikyttele.
Toinen tarina kertoo kerran komean ritarin kosineen sorean kaunista, kainoa kansan tyttöä. Virran rannalla nämä tapasivat toisensa. Ylkä uljas kurotti ratsunsa selässä istuen sormuksen suosikilleen. Kumarrellen neitonen läheni, kädellään vapisevalla sormukseen tarttui. Mutta samassa pyy pyrähti, tyttösen arka sydän sävähti ja sormus putosi immeltä arkamieliseltä virran vietäväksi. Silloin ritari kirosi riistalinnun, pyyn pyrähtäneen manasi pienenemään niin pieneksi ennen viimeistä päivää, että mahtuu lentämään läpi sormuksen. Kirous se näin pyyn pienenemään pakottaa. —
Nuori Karjala n:o 4 1.3.1899.
