Pappi ja paholainen.
Suomensi monisti.
Tämän tarinan tekijänä pidetään joltisellakin varmuudella kuuluisaa venäläistä kirjailijaa Feodor Dostojewskiä. Hän on kirjoittanut sen lyijykynällä seinään hirvittävässä Pietari-Paavalin linnassa, jossa hän istui vangittuna v. 1849. Mainitun linnan kirkossa on, kuten nykyisin muuallakin, koppeja, joista vangit voivat kuulla ja nähdä papin, mutta ei onnettomuustovereitaan. Erään tällaisen seinästä on kertomus löydetty. Kun koppi on pieni ja hämärä, ja vartijat verraten harvoin ovat siellä käyneet, pysyi kirjotus monta vuosikymmentä salassa, kunnes se kerran koppia korjatessa huomattiin ja historiallisena muistomerkkinä peitettiin lasilla ja mustalla verholla. Sieltä sen sitten taas muuan useita vuosia linnassa oleskellut kopioi lyijykynällä valkeaan paitaansa ja saattoi julkisuuteen. Tarina kuuluu näin:
»Komeassa kullalta ja nopealta välkkyvässä kirkossa, loistavien vahakynttiläin valossa, seisoi alttarilla pappi komeaan pukuun ja kalliiseen kauhtanaan puettuna. Hän oli lihavaläntä, juhlallinen mies, punakoin kasvoin ja hyvin hoidetuin täysparroin. Äänensä oli sointuva ja ryhtinsä juhlallinen. Hänen ulko-asunsa oli täydessä sopusoinnussa kirkkoon, joka kiilsi ja välkkyi rikkautta ja ylellisyyttä.
Vallan toisenlainen oli tässä kirkossa yleisö. Siinä oli enimäkseen köyhiä työmiehiä ja talonpoikia, vanhoja vaimoja ja ryysyisiä maankiertäjiä. Heidän vaatteensa olivat hajalla ja tuoksuivat nälkää ja kurjuutta. Heidän kasvonsa olivat kuihtuneet ja kätensä kuhmuiset. Se oli kuva köyhyydestä ja elämän kurjuudesta.
Pappi suitsutti savua pyhäin kuvain edessä, kohotti äänensä ja saarnasi hurskaan juhlallisesti näin:
»Veljet ja sisaret Kristuksessa! Rakas Jumala on teille elämän antanut ja teidän velvollisuutenne on tyytyä siihen. Teettekö niin? Ette. Te ette ole tyytyväisiä elämäänne. Ensiksikin uskotte te liian vähän Herraan Jumalaan, hänen pyhimyksiinsä ja ihmetöihin. Te annatte liian vähän teidän ansioistanne ja tuloistanne kirkolle, toiseksi te ette tottele esivaltaa, tsaaria ja hänen virkamiehiään, te halveksitte lakia ja voimassa olevaa järjestystä. Mutta raamatussa on kirjotettu: »antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mitä Jumalan on». Mutta niin ei ole teidän laitanne. Ja tiedättekö, mitä se merkitsee? Se on kauhea synti! Totisesti sanon minä teille, se on piru, joka teitä viettelee helvetin tielle, jotta teidän sielunne luisuisi hänen kynsiinsä. Hän viettelee teidät ja te ajattelette, että se on teidän tahdonne, joka teitä siihen johtaa. Ei, se on pirun tahto, sanon minä teille. Hän odottaa teidän kuolemaanne. Hän odottaa ikävällä tiedän sielujanne. Hän on hyppivä ja tanssiva helvetin liekkien edessä, kun teidän sielunne siellä kiemurtelevat. Sentähden minä varotan teitä, kalliini. Minä kehotan teitä kääntymään viettelijän tieltä. Vielä on aika. Oi Jumala, oi Jumala, armahda heitä!»
Kansa kuunteli, vapisi ja uskoi papin juhlallisesti vannomia sanoja. Se huokasi, risti hurskaasti itseään ja suuteli hartaasti lattiaa, pappikin risti itsensä, käänsi kuitenkin selkänsä seurakuntaan ja — hymyili vienosti.
Kun pappi näin puheli seurakunnalle, kulki piru sattumalta kirkon ohitse. Hän kuuli mainittavan nimeään, seisahtui avoimen akkunan ääreen ja kuunteli. Hän näki silloin, kuinka väki suuteli papin pyhää kättä, näki, kuinka pappi, kumartuen kultaisen pyhän kuvan yli alttarilla, äkkiä sieppasi rahan, jonka kurja seurakunta sinne oli pannut kirkkoa varten. Se suututti pirua ja kun pappi tuli ulos kirkosta, juoksi hän heti tämän luo ja tarttui häntä pyhään kaapuun.
»Sinä paksu isäseni», alkoi hän, »mitä kaikkea olet valehdellut köyhille ja sokaistuille?
Sanoppas minulle, mitkä helvetin tuskat kuvasit heille? Etkö tiedä, että he jo tässä maallisessa elämässä kärsivät helvetin tuskia? Etkö tiedä, että sinä ja esivalta olette minun edustajani maanpäällä? Te itsehän valmistatte näille raukoille, mistä heitä varoitit. Etkö sinä tiedä? No hyvä. Tule minun kanssani».
Piru tarttuu pappia kaulukseen, nostaa hänet ylös ilmaan ja vie erääseen tehtaaseen. Erääseen rautavalimoon, jossa työmiesten hehkuvassa kuumuudessa täytyy liikkua ja käännellä, juosta ja tehdä työtä. Tukahduttava ilma ja polttava kuumuus käyvät hurskaalle isälle sietämättömäksi. Kyyneleet silmissä pyytää hän pirua:
»Päästä minut pois! Salli minun jättää tämä helvetti»!
»Ah, ystäväni»!, sanoo piru, »odotahan vähäsen. Minulla on vielä muutakin sinulle näytettävää».
Piru tarttuu häneen uudelleen ja raahaa hänet muutamalle maatilalle. Siellä työmiehet pölyssä ja hiessä puivat viljaa. Työnjohtaja ruoskii pampulla, kun joku työstä ja nälästä uupuneena vaipuu maahan. Sieltä vie piru papin näiden työmiesten majoihin, joissa heidän perheensä likaisessa, kylmässä ja pimeässä kuopassa savussa ja löyhkässä tylsämielisinä viruvat, piru irvistää, näyttää sormellaan kurjuutta, osottaa kaikkea täällä vallitsevaa puutetta. »No, eikö tämä ole helvettiä?», kysyy papilta ja tuntui kuin hänelle itselleen olisi käynyt sääliksi.
»Päästä pois minut täältä. Niin, niin, kyllä tämä on helvetti maan päällä» ...
»No niin», sanoi piru rykien, »ja sinä lupaat heille vielä toisen helvetin. Sinä piinaat heitä vielä enemmän, piinaat heidät henkisesti kuolemaan, kun he jo ruumiillisesti ovat melkein siellä. Tule edemmäs»! Hänen äänensä oli kova. »Minä näytän sinulle vielä yhden helvetin. Yhden vielä — pahimman»!
Hän vei hänet — vankilaan. Vei hänet pieneen, hämärään koppiin, jossa monta nälkiintynyttä, kaiken elämänhalun ja terveyden kadottanutta makasi löyhkäävässä ilmassa lattialla, jossa syöpäläiset suurissa joukoissa kalvoivat heidän alastomia, laihtuneita jäseniään.
»Anna tänne silkkiset vaatteesi», huusi hän. »Anna minun panna jalkasi yhtä lujiin kahleisiin, kuin nuo onnettomat tuolla kantavat, rupea tuolle kylmälle, saastaiselle lattialle ja — puhu heille sitten helvetistä, joka heitä vielä voi odottaa.
»Ei, ei. En mitään kauheampaa voi ajatella. Minä rukoilen sinua, päästä pois minut täältä».
»Hyvä», sanoi piru. »Jollei nuo olleet helvettiä, jonne minä sinut vein, niin minkälainen helvetti voi vielä löytyä? Etkö tiennyt, että väki, jolle helvetin kuoleman jälestä lupasit, jo omistaa sen ennen kuolemaa?
Pelästynyt pappi väänteli itseään häpeissään sinne ja tänne. Piru nauroi ja sanoi: »Niin, pappikulta, sinä kai aijoit sanoa: maailma tahtoo olla petettynä. Eikö niin»?
Piru päästi viimein papin. Tämä kääri ylös pitkän kauhtanansa ja alkoi juosta minkä käpälistä pääsi, piru katsoi hänen jälkeensä ja nauroi.
Tämä kertomus johtui mieleeni vankilan papin saarnan aikana ja minä kirjotin sen tänään joulukuun 13 p:nä 1849 tämän kopin seinään.
Muuan vanki.
Työläisnainen no 24 11.6.1908.
