Merellä.
Guy de Maupassant.
Suom. F. L—m.
Nukuin sikeästi kun laivuri Bernard viskasi hiekkaa akkunaani. Avasin sen ja kasvoilleni, rinnalleni, vieläpä sydämelleni lehahti raikas ja suloinen yötuuli. Taivas oli kirkas ja sinervä, tähtien väräjävän valon elähyttämä.
Merimies, seisoen seinävierellä, sanoi:
— Kaunis ilma, herra.
— Mistä tuulee?
— Maalta.
— Hyvä, tulen.
Puoli tuntia myöhemmin laskeuduin vuorenrinnettä pitkin askelin. Taivaanranta alkoi vaaleta ja kaukana, Anges'in merenlahden takana, näin Nizzan tulet ja vielä kauvempana Villefranchen vilkkuvan majakan.
Edessäni häämöitti hämäränä vaalakassa varjossa Antibes molempine tornineen keilamaisen kaupungin yläpuolella, jota Bauban'in vanhat muurit vielä ympäröivät.
Kaduilla muutamia koiria ja muutamia ihmisiä, työmiehiä. Ei muuta liikettä satamassa kuin veneiden kevyt keinunta pitkin rantasiltaa ja tuskin liikkuvien laineiden melkein kuulumaton loiske. Silloin tällöin kiristyvän köyden litinä tai laivavenheen hankautuminen aluksen kylkeä vasten. Purret, kivet, vieläpä merikin näyttävät nukkuvan kullanhohtoisan taivaankannen ja pienen majakan silmän suojassa, joka aallonmurtajan päässä vartioi pientä satamaansa.
Maalla, vastapäätä laivaveistämöä, huomasin hohteen, tunsin liikkeen, kuulin ääniä. Minua odotettiin. ”Bel-Ami” oli valmiina lähtemään.
Laskeuduin salonkiin, jota valaisi kaksi kynttilää, jotka kiikkuivat tasapainossa, kuten kompassit, sohvien päissä, joita yön tullen käytettiin vuoteina, vedin ylleni nahkaisen merimiestakin, verhosin pääni lämpimällä lakilla ja nousin sitte sillalle. Kiinnitysköydet olivat jo irroitetut, ja molemmat miehet hinaten ketjuja, kulettivat aluksen aivan sen ankkurin kohdalle. Sitten he nostivat isonpurjeen, joka kohosi vitkalleen taljojen ja mastopuun yksitoikkoisesti valittaessa. Se nousi laajana ja vaaleana yössä, peittäen tuimaan tähtineen, pullistuen jo tuulen henkäilyistä.
Nyt kohottivat miehet ankkurin; minä tartuin peräsimeen; ja venhe, suuren aaveen tapaisena, liukui tyyneelle vedenpinnalle. Päästäksemme satamasta, täytyi meidän luovailla uinailevien pursien ja kepeiden kauppalaivojen välitse. Kuljimme toiselta rantasillalta toiselle, hiljalleen, hinaten lyhyttä ja pyöreätä ruuhtamme joka meitä seurasi kuten tuskin munasta päässyt poikanen seuraa joutsenta.
Päivä vaaleni, tähdet sammuivat, Villefranchenin majakka sulki viimestä kertaa vilkkuvan silmänsä, ja minä huomasin kaukaisella taivaalla Nizzan yläpuolella, jota ei vielä näkynyt, outoja, ruusuisia välähdyksiä: ne olivat Alppien jäätiköt, joiden huippuja aamurusko valaisi.
Jätin peräsimen Bernardille katsellakseni auringon nousua. Raikkaampi tuulahdus kuljetti meitä väräjäviä ja sinipunervia aaltoja pitkin. Kirkonkello alkoi soida, viskaten tuulen vietäväksi kolme nopeata Angelus-läppäystä. Miksi kuuluu kellojen ääni hilpeämmältä aamun koittaessa ja raskaammalta yön laskeutuessa maahan? Rakastan tätä aamun kylmää ja kevyttä hetkeä, kun ihminen vielä nukkuu ja maa herää. Ilma on täynnä salaperäisiä väreilyjä, joita eivät vuoteissaan venyjät ollenkaan tunne. Henkii, juo, näkee heräävää eloa, maailman aineellista eloa, eloa, joka kiitää halki tähtien ja jonka salaisuus on meidän määrätön levottomuutemme.
Raymond sanoi:
— Saamme pian itätuulen.
Bernard vastasi:
— Luulisin ennemmin länsituulen.
Bernard, laivuri on laiha, notkea, huomattaman puhdas, huolellinen ja varovainen. Parrakas aina silmiin saakka, katse on hyvänsuopa ja ääni lempeä. Hän on uskollinen ja vilpitön. Mutta merellä hänet kaikki saa levottomaksi, arvaamatta tapaava maininki, joka ilmaisee sopivata purjeilmaa, Estérelin yli ulottuma pilvi, joka tietää koillistuulta, vieläpä ilmapuntarin kohoaminenkin, sillä sehän voi ennustaa idän vihurin nousua. Muuten kelpo merimies, pitää uupumatta kaikesta huolta ja ulottaa puhtautensa niin pitkälle, että heti hankaa kirkkaaksi kuparit, kun vesipisarakaan niihin vaan räiskähtää.
Raymond, hänen lankonsa, on voimakas poika, salskea ja viiksikäs, väsymätön ja rohkea, yhtä uskollinen ja vilpitön kuin toinenkin, mutta vähemmän liikkuva ja hermostunut, tyynempi, meren yllätyksiä ja viekkautta vastaan maltillisempi.
Bernard, Raymond ja ilmapuntari ovat joskus keskenään ristiriitaisia ja näyttelevät minulle hauskaa kolmen henkilön komediaa, joista yksi, mykkä, on paraiten opetettu.
Nyt ilmestyy näkyviin Alppien koko selänne, kuten hirveä laine, joka uhmailee merta, lumipeitteinen graniittilaine, jonka teräväkärkiset kukkulat näyttävät liikkumattoman ja hyytyneen vaahdon valkokuohuilta. Ja aurinko nousee näiden jäätikköjen takaa, joille sen valo juoksevana hopeana valahtaa.
Mutta kun purjehdimme ohi Antibesin niemen, huomaamme Lérins-saaret, ja kaukana taaksepäin Estérelin levottoman harjanteen, Estérel on Cannesin kaunistus, ihastuttava vuori kuvakokoelmia varten, sinervä ja somasti leikattu, täynnä keikailevaa ja kuitenkin taiteellistä mielikuvitusta, kohteliaan luojan vesivärimaalaus teatraalista taivasta vasten sopiva malliksi englantilaisille maisemamaalareille ja ihailun esineeksi näivetystautisille tai joutilaille ylhäisyyksille.
Päivän joka hetkenä Estérel vaihtaa vaikutustaan ja hurmaa ylhäisen yleisön silmiä.
Vuorten harjanne piirrettynä oikein ja siististi taittuu aamulla taivaan sineä vasten, vasten sineä, joka on hel1ä ja kirkas, puhdas ja iloinen, vasten etelämaan ihanteellista sineä. Mutta illalla mäkien metsäiset rinteet rumentuvat ja luovat mustan täplän vasten tulista taivasta, taivasta, joka on luonnottoman dramaattinen ja punainen. En ole milloinkaan missään nähnyt näitä lumoavia auringonlaskuja, näitä koko taivaanrannan tulipaloja, näitä pilvien räjähdyksiä, tätä taitavaa ja erinomaista näyttämöllepanoa, tätä rajattomien ja suurenmoisten vaikutusten jokapäiväistä uudistumista, jotka ihmettelyyn pakottamat ja saisivat hiukan hymyilemään, jos olisivat ihmisten maalaamia.
Nyt huomaan kolme lahdelmaa. Edessäni, saarten toisella puolella Cannes'in lahdelma, lähempänä Juan-lahdelma ja takanani Anges'in lahdelma, jonka yli Alpit ja lumiset kukkulat kohoavat.
Ja kaikkialla, pitkin tätä suunnatonta rannikkoa, kaupungit veden partaalla, kylät riippuen yhä ylempänä vuorten
rinteillä, lukemattomat vehreän keskelle siroitellut huvilat näyttävät valkeilta munilta, joita ylhäältä lumien mailta yön aikana tulleet tummat linnut ovat honkametsiin munineet.
Tuuli tyyntyy, alus tuskin liikkuu eteenpäin.
Bernard yhä odottaa tuulta lännestä, Raymond idästä, ilmapuntari on liikkumatta hiukan 76:n alapuolella.
Vähitellen, hyväksemme käyttäen pienempiäkin tuulen henkäyksiä, ilman hyväilyjä, joita tuskin ihollaan tuntee ja jotka kuitenkin pitkin tyyntä pintaa kuljettavat tuntehikkaita ja hyvin purjeistettuja pursia, me laskemme ohi niemen viimeisen kärjen ja eteemme avautuu koko Juan-lahdelma keskelläan lepäävine laivastoineen.
Etäältä näyttävät panssarilaivat kuolleiden puiden peittämiltä kallioilta, saarilta, luodoilta. Erään junan savu kulkee rannalla lähtien Cannes'ista Juan-les-Pins'iin, josta myöhemmin kenties tulee kolo rannikon sievin asema. Kolme alusta latinalaisine purjeineen, joista yksi on punainen ja toiset valkoiset, on pysähtynyt Sainte-Marguerite'n ja maan väliseen väylään.
On tyyntä, etelän kevätaamun suloista ja lämmintä tyyntä: ja jo minusta tuntuu, kuin olisin viikkoja, kuukausia, vuosia sitten jättänyt ihmiset, jotka puhuvat ja puuhaavat; tunnen sisälläni kuin juopumusta yksinäni olosta, suloista juopumusta levosta, jota ei mikään häiritse, ei valkea kirje eikä sininen sähkösanoma, ei ovikelloni sointi eikä koirani haukunta. Minua ei voida kutsua, ei pyytää vieraisiin, ei viedä mukana, ei rasittaa hymyilyillä, ei hätyyttää kohteliaisuuksilla. Olen yksin, todellakin yksin, todellakin vapaa. Rannalla kulkee junan savu! Mutta minä keinuelen siivekkäässä asunnossa, joka kiikkuu, somana kuin lintu, pienenä kuin pesä, suloisempana kuin riippumatto ja joka ajelehtii aalloilla tuulen turvissa, määrää muistamatta. Minulla on palvelijoina ja kävelykumppaneina kaksi merimiestä, jotka minua tottelevat, muutamia kirjoja lukeakseni ja elintarpeita kahdeksi viikoksi. Kaksi viikkoa puhumatta, mitä ilo!
Uusi Suometar no 118 23.5.1901.
