Ikkunan ulkopuolella.
Neljä, viisi lasta seisoi muutaman ikkunan takana, johon näytteille oli asetettu koreita leikkikaluja.
Oikeastaan oli lapsia kuusikin, sillä muuan laiha, surkastuneen näköinen tyttönen kantoi käsivarrellaan pientä kaksivuotiasta sisartaan.
Ahmivina, himokkaina kaivautuivat katseet ihanuuksiin ikkunan sisäpuolella. Joissakuissa katseissa loisti toivon säde, useimmissa oli kohtaloonsa tyytymisen tylsä, toivoton ilme, toisissa taas sekä toivoa että toivottomuutta. Voi kuinka noita kauniita kaluja teki mieli, mutta katse ilmaisi kumminkin epäilystä, että yksi ainoakaan niistä katsojan osalle lankeaisi.
Kömpelösti tehtyjä, komeaksi maalattuja kaluja riippui ja makasi ikkunassa, huokeita ja lujia kaluja, sellaisia, joita annetaan köyhille lapsille. Lellitelty rikkaan poika olisi ylenkatseellisesti nenäänsä nyrpistänyt noille puiseville puuhevosille, raskaille, muodottomille kärryille ja epäkäytännöllisille puutorville; hienokas lellitelty pikku neiti olisi tuskin omikseen huolinut noita karkeanaamaisia porsliininukkeja halpoine hameineen. Mutta näistä köyhistä lapsista niiden katseleminenkin oli kuin paratiisin näkeminen. Kirkas sähkövalo valaisi kaikkea tätä ihanuutta, ja kalpeita, laihoja, viluisia lastenkasvoja ikkunan takana.
Sitten lapset alkoivat jakaa keskenään noita somia leluja, mitä mikin halusi. Tiesiväthän he kyllä, että se oli vaan leikin vuoksi, mutta oli kumminkin niin herttaista hetkinen uneksua omistavansa nuo kalliit aarteet.
Yks' kaks' joutuu jo kaksi poikasta käsikähmään, kun kummankin mieli on sattunut tekemään samaa läkkipellistä tehtyä junaa. Tartuttiin toisiaan tukkaan ja nujutettiin aika lailla, että kumpiko pääsisi tuon halutun junan nimelliseksi omistajaksi. Äkkiä rämähtää toisen taistelijan pää ruutua vasten, ja kauhistuksesta lopetetaan vihollisuus yhtä pian kuin se on alkanutkin.
Halukkaasti katselee eräs pieni tyttönen nukkea, jolla on päässä telotukka ja jonka posket kuumeentapaisesti heloittavat. Nukke on puettu siniseen, kultaraitaiseen harsohameeseen ja se hymyili kuin sellaiset koreat naiset hymyilevät. Mutta kumminkin se täytti pikku tyttösen mielen tyydyttämättömän halun ikävällä.
”Kuules — jos tuo olisi minun!” kuiskasi tyttönen suuremmalle siskolleen, joka vastaukseksi säälivästi hymyili. Suurempi sisko tunsi jo elämän ja tiesi etteivät moiset loistokalut ole häntä ja hänen vertaisiaan varten.
Pieni sylissä istuva kaksivuotias ojensi kätensä koko kirjavaa komeutta kohti ikkunassa: ”Minulle, minulle — ”
”Katsos tuota miekkaa — sellaista sievää — liekö hän kalliskin?" tuumii pieni poika läähättäen mielenliikutuksesta.
”Isä sanoo ansaitsevansa niin vähä ettei meidän tarvitse puhua joulusta”, virkkoi kalpea tyttö vavahtelemalla äänellä puristaen lujemmin syliinsä rimpuilevaa pienokaista.
”Oi —”
”Mutta entäs joulumieli!” kysyy pieni sinisilmäinen, vaaleatukkainen veitikka hämillään.
Kalpea tyttö hymyili ivallisesti ja lohduttomasti niin kuin hän puhuikin. Toisetkin lapset nauroivat ivallisesti loistaen suurella maailman tuntemisellaan, niinkuin aina ja kaikkialla nauretaan idealisteja.
Pikku liinapää piiloutui ujostellen.
Katua alas kulki komeasti puettu nainen. Hänellä oli kantamus pieniä kääröjä — nythän oli joulunaika. Kääröissä oli sieviä leluja ja somia tavaroita hänen punaposkisille, kultakutrisille lapsilleen kotona.
Hänen silmänsä loistivat ja huulet hymyilivät. Hän ajatteli lastensa jouluiloa.
Rusottavine kasvoineen ja kirkkaine silmineen hän oli kuin jouluenkeli.
Hän pysähtyi hetkeksi ikkunan luo kuuntelemaan lasten juttelua ja hän henki kauneutta, rikkautta ja elämäniloa.
Köyhät pienokaiset tunsivat mielessään jotain vierasta ja vihamielistä tuota hienoa naista kohtaan; mutta pikku liinapään mieleen juolahti: ”Lieneekö se jouluenkeli?”
Nuori rouva hymyili lastenpuheille. Kimalteleva koreus ikkunan takana melkein huikaisi hänen silmiään.
Hän ajatteli juuri ostamaansa kaunista sota-asua ja suurta nukkea, jota osasi sanoa ”isä” ja ”äiti” — ja riensi hymyillen tiehensä.
Ei hän ollut oikea jouluenkeli!
Kenties hän ei ollut — oikea äitikään!
Suomen Kansa no 12 23.1.1901.
