Lumessa.
(Maria Rieck-Mutler)
Kun kauan aikaa on ollut lumeton talvi, ja sekä ihmiset että paljas, kylmä luonto janoavat lunta, valkoista pehmeätä lunta, joka muuttaa kaiken taas niin kauniiksi — silloin tapahtuu usein, että sitä tulee yht’aikaa niin äärettömän paljon, oikein kauhua herättävästi. Se tuhoaa ja hautaa.
Joulun edellisenä lauantaina oli juuri tällainen jumalan ilma.
Talven kuluessa satanut lumi oli sulanut sitä myöden kuin se oli tullutkin, ja nyt oli taas sula.
Yöllä oli kuu vetäytynyt kuin harson taa ja kuunkehä oli laaja ja tumma. Se melkein yhtyi pilviin, jotka liittyivät mustanharmaaksi taljaksi laskeutuen sitten paksuna savuna pitkin vuortenharjoja.
Aamupuoleen yöstä ei näkynyt kuuta enää.
Ilma oli käynyt raskaaksi ja iljangolle oli laskeunut ohut, hieno kalvo. Se oli jotain — eikä kuitenkaan mitään.
Mutta sitten alkoi aivan hiljaa pieniä leveitä hiutaleita tulla tanssien aivan kuin pilanpäiten. Ne pyörivät hetkisen ilmassa ja seisahtuivat — minne tahansa, oksille ja korsille, mättäille ja jäätyneille, koville tienjäljille, heti taas kieppuakseen ylös vaihtaen paikkaansa. Ja tätä kesti kotvasen kunnes näytti siltä kuin olisi maan yli viskattu ohut harmaanvalkoinen verkko.
Päivänvalon vahvistuessa kävivät lumihiutaleetkin selvempimuotoisiksi. Ne olivat vielä keveitä ja untuvamaisia mutta pyörivät yhä tiheämmin, yhtyivät ja sijoittuivat kaikkialle. Ne asettuivat petäjien uurtojuovaiselle kaarnalle villaisina ja untuvanpehmeinä, jotta puunrungot näyttivät valko- ja mustamarmoroiduilta pylväiltä, ja pyöräinjälkiin laskeuivat ne tiheään ja tasaisesti. Oli kuin pitkiä valkoisia rihmoja kulkisi pitkin tietä.
Mutta vähitellen katosivat kaikki määrätyt ja kovat viivat.
Lumihiutaleet tulivat nyt joukottain — tiheään, tiheään niin että vuoriharjanteiden ja metsän ääriviivat katosivat ja kaikki esineet näyttivät häipyvän jonnekin haaveelliseen satumaailmaan, kauvas yhä kasvavan lumiseinän taa.
Katajapensaat ja kannot muuttuivat pieniksi ukoiksi, joilla oli suuret valkoiset myssyt päässään. Rikkinäiset aidat muuttuivat säännöttömiksi, valkojuovaisiksi ristikoiksi ja hongat olivat valkoasuisia urhoja — aaveritareja. Lampi sulautui valkoisena, äärettömänä aavikkona putoavaan lumeen ja häämöitti valkoisena sumuna — alas- vai ylöspäinkö, oli vaikea tietää. Äärettömyyden salaperäisyys peitti sen. — Nikä tuulenhenkähdyskään suhahtanut lumiseinällä tai heristänyt kinoksia petäjien oksilta.
Lunta tuli yhä tiheämmin ja raskaammin suurina valkoisina liuskoina ja kaikki oli kääriytynyt kummalliseen, valkoiseen pimeyteen ja äänettömyyteen, jota melkein saattoi kuulla.
Mutta iltapuolella tunkihe ääni hiljaisuuden ja lumen kautta.
Se kuului ensin hillityltä ja katkonaiselta ja näytti tulevan lammen itäpuolelta — siltä puolelta, missä talvitie tavallisesti johtaa jään yli kylästä vanhan Niilo Ersan torppaan jatkuakseen kauvas ylöspäin tunturiseuduille ja kyliin.
Ensin kuului se mutinalta, joka hiljaa haihtui kuulumattomiin. Lumi heikonsi ja tukahutti ääniaallotkin, lannistaen kaiken havaittavan luonnossa. Kaiken täytyi haihtua. Oikein saattoi siitä tuskaantua. — Mutta äskeinen ääni tunkeutui yhä vain eteenpäin. Se taisteli elämästään lumen kanssa, vaipui alas haihtuen mutta sai taas uusia voimia muuttuen kumeaksi ohkinaksi, joka muistutti ihmisen voihkinaa. Sitten se vähitellen muuttui epäselväksi mutinaksi ja kuoli. Sen nielasivat hiljaisuus ja lumi, joka nyt kohosi läpipääsemättymänä muurina taivaan ja maan välillä ja jonka takana ei häämöittänyt enää mitään — ijäisyyden arvoitus vain ...
* * *
Lammen itäpuolella, siinä missä talvitie johtaa kylään poikki pikkumetsän, laajan rämeen ja kankaan, missä vanhat väärät männyt kasvoivat, oli Ersan Niilo eukkoineen hyvissä ajoin aamusilla kulkenut takarekineen. Tämä lumi oli kuin varta vasten heidän matkalleen.
Heidän piti hankkia kotiin hiukan kahvia ja sokuria jouluksi — vieläpä jauhoja ja riisisuurimoitakin, jos vain rahat riittää. Ja miksei ne riittäisi, olihan heillä muassaan koko joukko luutia ja puulusikoita myytäväksi. Pitkinä puhteina syksysin ja alkutalvella olivat he uutterasti niitä valmistaneet, ja tottahan niistä aina hiukan joulutuomisia lähti.
Niin, olipa onni, että vihdoinkin tuli niinkin hyvä keli, että pääsi liikkumaan reellä, nopeasti sujuikin kulku vasta sataneella lumella.
Mutta taitaapa käydä kotimatka raskaaksi jos tätä lumentuloa kauvan jatkuisi.
»Hm» — arveli vanha Ersan Niilo silmäillen vuorenharjaa, joka yhä himmeämpänä häämöitti putoavan lumen takaa — »taitaapa ruveta aika lumipyryksi tänään. Olisipa hyvä olla nyt jo kotimatkalla.»
Eukkokin oli vanha ja koukkuinen — kuivunut ja kulunut. Hän istuutui takareelle pyyhkien hameen nurjapuolella lumirännän kasvoistaan.
»Hohhoo, niin niin», huokasi hän — »saattaahan vanhan ja väsyneen käydä vaikeaksi päästä kotiin tänään, mutta eihän ole kuin kerran vuodessa joulu.»
»Nosta sääresi ylös, niin saat kyydin mäestä alas!» Ja Ersan Niilo asettui kelkan taa ja ohjasi alas jäykillä, kömpelöillä säärillään, niin että tasainen valkoinen lumipeite kohosi korkealle kuin kosken vaahto heidän takanaan.
Mutta lunta oli alkanut sataa yhä tiheämmin suurissa hiutaleissa ja pian olivat jäljet Ersan Niilon jouluajosta kylään täyttyneet ja haihtuneet. Ja suuret kinokset peittivät aidat puoliväliin ja syvällä metsässä hävisivät pensastot ja rvtöpuut pehmoiseen, valkoiseen vaippaan.
Ersan Niilon ja Ersan Niilon eukon palatessa kotiin päivällisaikaan, veti Niilo nuoranpätkästä takarekeä ja eukko työnsi takaapäin.
He olivat saaneet sekä luutansa että lusikkansa myydyiksi ja veivät nyt mukanaan sekä suurimoita että jauhoja, paitse tietysti pääasiata, kahvia ja sokuria.
Eipä ollut kuletettava kuorma suuri, mutta raskaalta sekin tuntui tässä kelissä, jolloin tuskin itseään jaksoi kulettaa.
Lähempänä kylää — niin kauan kun vielä pääsi maantietä kulkemaan meni matka jotenkin mukiin, sillä siellä oli lanattu. Mutta heidän poikettuaan kankaalle, missä talvitie tavallisesti johtaa ylös tunturiseudulle, oli vanhuksien vaikea ja raskas kulkea. Siinä täytyi askel askeleelta astua kinoksissa, nostaa ja sovitella rekeä, joka alinomaa tarttui ja vajosi lumeen.
»Herranen aika, kylläpä sitä saa kärsiä vaivaa herkuistaan», läähätti eukko. — Hikipisarat sekaantuivat sulavaan lumeen tippuen otsalta, pitkin sisäänpainuneiden poskien syviä uurteita, alas huivin nukalle suuriksi härmäkukkareiksi. Ja kapeiden, näivettyneiden säärien ympärille kasvoi kova lumenkarmu, joka polven luona — siinä missä villasukka päättyi — hankasi ja poltti nahkaa.
Ukko pysähtyi huoahtaakseen, ja sysäsi kädellään alas lumen, joka oli kohonnut pieneksi kinokseksi joulutuomissäkille.
»Ei ole ainakaan pakko kiskoa lumikuormaa — — — . Niin, niin, sanoinhan minä, että kotimatka se vasta tuntuis. Ei, ryhdyppäs toimeen taas, Leena, jotta pääsemme kotio tänään!»
Ja niin alkoi kulku taas.
Eukko oli sitaissut hameensa ylös voidakseen paremmin kulkea ja koitti voimainsa takaa pysyä ukon jäljissä.
Kun ne olivat ehtineet kankaan poikki ja olivat puolitiessä rämettä, alkoi lunta tupruta niin mahdottoman paksulta, että Ersan Niilon täytyi pysähtyä tuumimaan, minne suunnalle nyt kulkea, vaikka hän oli astunut tätä tietä lähes seitsemänkymmentä vuotta. Ja eukosta tuntui pikku seisaus hyvältä. Hänen säärissään tuntui niin kummalta ja lumi, joka putoamistaan putosi, huimasi häntä. Yhteen otteeseen tuntui hänestä ettei mitään pudonnut alas, vaan että hän itse päinvastoin kohosi ylös ilmaan — ensin aivan vähän vain, mutta sitten korkeammalle, yhä korkeammalle.
Hänen täytyi paneutua säkille istumaan ja peittää kädellä silmänsä netken aikaa.
»Kuinka on laitasi, Leena, pyörryttääkö sinua?» kysyi Niilo. — Niin, eipä tää ole leikinasia meidän kaltaisille vanhoille resuille, sen tunnen, mutta älkäämme nyt enää hidastelko, jollemme tahdo hautaantua lumeen.»
Eukko nousi hitaasti ja taas alkoi uusi ottelu.
Mutta ukko tunsi, että takaapäin alkoi painaa ja yhä tiviimpänä ja korkeampana kohosi lumi tiellä.
Yhtäkkiä alkoi hän itsekin tuntea väsymystä ja kummallista heikkoutta. Oli aivan kuin hänen ympärillään kasvaisi jotain, jolle hän ei mitään voinut — ja se tuli joka haaralta. Ylhäältä ja sivuilta tuli se tuhoamaan häntä ja Leenaa — ainoita eläviä olentoja tässä loppumattomassa erämaassa, missä nyt talvi-illan pimeys alkoi tunkeutua kautta kaiken valkoisen, tehden sen vieläkin kauhistuttavammaksi...
Yhä hitaammin päästiin eteenpäin, ei eukkokaan enää sysännyt. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni reen kapuloista jotta ei jäisi jälkeen.
Taas täytyi ukon pysähtyä, ja äänessä värähteli hiukkanen levottomuutta hänen sanoessaan: »Ei, kyllä tässä nyt on noidan juonia joukossa, tuntuu minusta ihan kun emme pääsisi askeltakaan eteenpäin.»
Leena muori oli vaipunut lumelle ja yritti voihkien ja läähättäen kohoutua kelkalle:
»Hyvä Jumala, luulenpa lopun nyt olevan käsissä — — en jaksa kauemmas!»
Hän kiikutti ruumistaan edestakaisin, ja lumi laskeutui yhä tiheämmin hänen pukunsa laskoksille.
»Ei» — sanoi Ersan Niilo — hän tekeytyi uljaaksi, vaikka kurkkua kuristi — »emmehän toki heti anna perään. Minä kyllä pääsen takaisin kylään, kun ei tarvitse sinua raahata, ja jos istut täällä reessä suojaen itseäsi lumelta, niin tulen takaisin väkeä ja lapioita mukanani —»
»Niin, mutta elä viivy kauvan — — oh Herra Jumala, auta meitä!» — Ja tuosta pienestä kyykistyneestä, olennosta lähti jotain nyyhkytyksen tapaista.
Ukko koitti polkea ja työntää lunta kelkan luota syrjälle. Sitten riisui hän takin yltään.
»Tätä sinä enemmän tarvitset», sanoi hän kietoen sen eukon ympärille — »hyvästi nyt, ja muista, että suojaat itseäsi lumelta.» — Hän otti esille karamellitötterön, jonka he olivat saaneet kaupantekijäisiksi. — »Kas siinä — pureksi hiukan, niin ei aika tunnu pitkältä odottaessasi.» Ja sitten lähti hän pitkillä epävarmoilla askelilla hakemaan apua — apua surmaan lumikinoksissa.
Suomen Kansa no 15 28.1.1901.
