Kotiin jouluksi.
Kirj. Jacob Hilditch.
(Suomennos Päivälehdelle).
Hän tuskin voi itse käsittää nyt todellakin olevan matkalla kotiinsa vanhaan Norjaan. Hänen takanaan oli villillä arolla olevan amerikalaisen uutisasukaskaupungin hälisevä elävä. Paljon oli vaivaa ollut päästessä irti kaikesta siitä, mihin hän siellä oli sidottu. Ensiksi se näytti aivan mahdottomalta; mutta muutamana kauniina päivänä tuli se kuitenkin toteutetuksi.
Hän oli eräänä yönä asettunut makaamaan ajatellen matkustaa kotiin, se ajatus mielessään oli hän seuraavana aamuna herännyt, eikä hän sitä sitten enää voinut saada mielestään poistetuksi. Hänellä oli vanha äiti siellä kotona, mutta ei isää eikä sisaruksia; nyt oli jo hän melkein ennättänyt unohtaa vanhan äitinsä elämän hälinässä siellä kaukana eikä ollut kirjottanut hänelle mitään moneen vuoteen muuta kuin nyt aivan äsken, jolloin kirjotti tulevansa kotiin jos mahdollista ennen joulua ja kaikessa tapauksessa jäämäänkin kotiin.
Ihmeellisiä teitä olivat hänen ajatuksensa kääntyneet vanhukseen siellä kotona. Hän oli jo melkein kokonaan unohtanut hänet, mutta eräänä päivänä oli hän käynyt muutaman norjalaisen farmarin luona yksinäisellä uutisasutuksella ja siellä hän oli kuullut sen tyttären laulavan norjalaista laulua. Hän tunsi sävelen ja samalla muistui hänen mieleensä, että se oli juuri sama, jota hänen äitinsä usein lauleli hänelle hänen pienenä ollessaan ja kaikki silloin esiintyi niin ilmi elävänä hänen eteensä; pieni talo aitauksineen ja puutarhoineen kukkuloiden välissä niinkuin pääskysen pesä ja meri aivan sen edessä; äiti, joka aina istui ikkunan ääressä ommellen, siksi kunnes pää väsyneenä vaipui kättä vasten ja hän oli vähällä nukkua. Silloin oli hänestä aina ollut hauskaa säikyttää äitinsä hereille, ja silloin oli äiti aina sanonut: — Hohoi, että voinkin istua ja unhottaa itseni niin kokonaan, vaikka minulla on niin paljon tekemistä! Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, että äiti ja täysikasvuiset ihmiset yleensä koskaan voivat väsyä.
Niin, tämä kaikki juohtui hänelle mieleen. Jokainen pieninkin asia ilmeni hänen eteensä, yksin ovella oleva pieni kurja kylttikin, jossa oli luettavana: ”Täällä vastaanotetaan liinaompelusta”. Hymyillen muisteli hän lasna aina luvanneensa suureksi tultuaan lahjottavansa äidilleen suuren komean kyltin, aivan samallaisen kuin kauppiaalla oli, ja siihen kirjotetaan kultakirjaimilla: ”Rouva Thorstensen vastaanottaa liinaompelusta.” Silloin oli äiti aina sanonut: — Niin, Jumala auttakoon meitä, poikani; häärunonikin oli painettu kullalla; mutta kuolleet olkoot rauhassa. Mitä äiti sillä tarkotti oli hän punninnut ja miettinyt pitkät ajat sen jälkeen.
Kaikki nämä oli tunkeutuneet hänen mieleensä; mahtoi olla hauskaa saada nähdä nämä kaikki vielä kerran. Kokonaista yksitoista vuotta oli siitä kulunut kun hän nuorena poikana läksi kotoaan, mutta kotiin matkustaminen ei koskaan ollut ollut hänellä mielessä, ennen kuin hän eräänä aamuna, kuten sanottiin heräsi mielessään ajatus nyt lähteä matkaan. Ajatus kypsyi päätökseksi, ja jos hän kerran matkusti kotiin merkitsi se samaa kuin sinne jääminen ja myydä kaikki mitä hänellä oli; hänellä kyllä oli rahaa tullakseen toimeen siellä kotona ja itse asiassa olihan hän velvollinen pysymään äitinsä luona.
Hän kulki edestakaisin suuren höyrylaivan kannella. Joulukuun ilta oli pimeä, tyyni ja lauhkea; siellä täällä istui joku matkustaja jossain kulmauksessa huopiin ja saaleihin kiedottuna; he eivät tahtoneet mennä alas ennen kuin niin myöhään kuin mahdollista, sillä he eivät kärsineet salonkien ilmaa.
Ainainen levottomuus vaivasi häntä. — Jospa laiva kulkisi kymmenen kertaa nopeammin! Kone työskenteli säännöllisesti ja varmasti tavallisella yksitoikkoisella äänellään ja laiva keinui hitaasti pitkillä laineilla. Laiva kuvastui synkkänä pimeää yötä vasten.
Kauvimpana keulassa seisoi eräs laivamies reilingin yli kumartuneena. Hän oli koettanut puhella hänen kanssaan. Mutta piippu hampaissaan veti poika päänsä pystyssä olevan kauluksen suojaan. Tähystämässä olo lienee erittäin oivallinen hetki antaa ajatusten esteettömästi liidellä ympäriinsä.
Komennussillalla kuleksi kaksi merimiespukuista miestä kädet housun taskuissa, kaulukset pystyyn nostettuina ja lyhyet piippunysät hampaissaan.
— Jospa tämä kulkisi kymmentä kertaa joutuisammin.
Hän jäi seisomaan reilingin luo ja katseli ulos merelle. Rauhallisesti ja levollisesti halkasi laiva laajoja laineita, jotka vaahtoavina vyöryivät laivan kokkaa vastaan. Miten se oli ihmeellistä, meri, joka kiertää maapallon ympäri ja huokaa ja katsoo jokaiseen nurkkaan, jokaiseen pieneen rakoon; se melkein vei ajatukset mukanaan.
Hänen kasvoilleen tuli omituinen, hellä hymy, kun hän siinä seisoi pää nojattuna molempiin käsiin ja kyynäspäillään nojaten skansin kattoon suurilla tuijottavilla silmillä tähysteli pimeyteen. Ajatteles, kokonaista yksitoista vuotta siitä kun hän matkusti kotoa! Ensiksi kultasiirtoloissa alhaalla Arizonassa, Meksikon rajalla. Hän hymyili sitä ajatellessaan. Kaikki hauskat olennot — hyviä miehiä kaikessa tapauksessa, ainoastaan työkykyisiä, elämäniloisia miehiä! — Puoleen vuoteen ei hän ollut nähnyt hametta. — Ja entäs karjanpaimenet Meksikosta, jotka tuon tuostakin tulivat rajan yli ja joita sai tavata siirtokunnan ravintolassa! Hauskat olennot valkeissa nahkalla reunustetuissa housuissaan. Hän alkoi sydämmellisesti nauraa itsekseen ajatellessaan ”Hickiä”, vanhaa Samuel Hickueytä, joka siirtolaan ensiksi tuli pappina ja piti hartauskokouksia ulkoilmassa, mutta ketään ei niihin tullut — Hick parka! Sitten joivat he hänet pöydän alle eräänä iltana ja kolme päivää myöhemmin tuli Hick leiriin pukeutuneena kaivossaappaihin, työpuseroon ja kaivoshattuun, sai lainaksi lapion ja kivikuokan ja lupasi olla koskaan saarnaamatta. Hänestä tuli paras toveri ja kunniallisin olento koko siirtolassa — mutta hän ei löytänyt koskaan mitään, Hick parka! Totta kuitenkin kuuluu olevan, että hän on läpikäynyt seminaarin.
— Niin, niin, se oli hyvin kummallista! Ja sitten myöhemmin, kun hän möi palstansa ja siirtyi valtioihin, länteen erääseen pieneen uutisasukaskylään, joka kasvoi tuhansilla henkilöillä aina kuukaudessa; siellä oli hän perustanut liikkeensä, maanviljelyskalujen kaupan. — Hieno liike, menestyi oivallisesti, sanoi hän itsekseen. Nyt oli hän myynyt sen kokonaan, katkaissut kaikki siteet ja tahtoi elää ainoastaan vanhan äitinsä hyväksi.
Jumala tietää miltä hän nyt näyttänee! Yhtä suoraa, yhtä ravakka kuin ennenkin kenties! — Hän hymyili kylttiä ajatellessaan; äiti ei tule saamaan mitään kylttiä! Hän ottaa vanhankin pois paikoiltaan ja musertaa palasiksi; hän tarttuu vanhaa äitiään vyötäisiin ja niin he sitten tanssivat vanhan kyltin päällä siksi kunnes siitä ei enää ole mitään jälellä; nyt oli hänellä rahoja! — Jospa matka kuluisi kymmenen kertaa joutuisammin! Mutta neljän viiden päivän perästä saapuisi kotiin, varmaan yhtä tai paria päivää ennen joulua.
— — No kaikkia, miten tämä juna kulkee karjan hitaasti! Laiva oli hänen mielestään kulkunut hitaasti; mutta tämähän on vielä kehnompaa; kaksi tuntia tässä lehmän vetämänä. Hyvä kuitenkin oli että siihen oli rautatie saatu — hänen pois matkustaessaan ei siinä ollut mitään.
Viimeinkin näki hän sen pienen kaupungin talot; hän seisoi pää ulkona vaunun ikkunasta. Äiti on varmaankin asemalla, arveli haa, — miltähän hän näyttänee! Hän tuskin tuntenee minua. Oi miten hauska tulee olemaan!
Viimeinkin — viimeinkin pysähtyi juna. Hän kiskasi oven auki ja riensi ulos. — Ei, siellä ei ollut äitiä, eikä ketään hänen näköistään! Hän juoksenteli edestakasin asemalla. Siellä seisoi tosin vanha kutistunut nainen syrjemmässä, mutta äiti se ei ollut. Hän meni vanhuksen luo ja katsoi häntä — ei, ei hän ole äitini! — Oletteko Thorstensen, kysyi nainen hiljalleen.
— Olen, vastasi hän — kuka te olette?
— Rouva Thorstensen pyysi minun tulemaan teitä vastaan, hän ei itse voinut tulla.
Hän jäi neuvottomana seisomaan; hän unohti itsensä kokonaan.
— Why? huusi hän ja tarttui kovasti vanhuksen käsivarteen, — why! Why the devil! Miksi ei? Onko äiti sairaana?
— On, vastasi nainen, — hän on sairas. Mutta hän on hiukan parempi tänä iltana.
Maailma musteni hänen silmissään. — Tulkaa, tulkaa, hän sanoi — elkää välittäkö kapineista, vaan tulkaa vaan! Hän juoksi edellä, hän tunsi tien ennestään.
— Herra Jumala, siellä on talo niin kuin 11 vuotta sitten! Hän juoksi ahdasta solaa myöten, joka kulki kahden naapuripuutarhan välitse: portailla hän pysähtyi.
Taita näkyi sisältä; pieni hytti oli vielä paikoillaan; hän seisoi paikoillaan hiljaa hetkisen, — sitten työnsihän kaksi sormeaan kyltin ja seinän väliin — ja repi sen pois.
Joku tuli alas samalla kun hän oli sisään menossa. Se oli pappi.
— Huono merkki! mumisi hän; häntä tuntui vilulla pudistuttavan, mutta hän astui sisään itku kurkussaan. Kun hän pääsi oven sisäpuolelle, pääsi itku valloilleen ja hän nyyhkytti ääneen.
— — Huoneen sisällä oli puolipimeä. Pöydällä sängyn edessä oli lamppu ja paloi uneliaasti. Hänelle tuntematon vaimo istui vuoteen vierellä. Nainen nousi ja tuli häntä vastaan. Hän oli juuri pannut virsikirjan vainajan leuvan alle.
Päivälehti no 153B 6.7.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
