Vanha nainen.
Berlin: heinäkuulla — 1894.
Olin kävellyt lämpimiin aamukylvyn jälkeen ja hain siimestä tuuheassa niinipuukujanteessa erään Spreekanavan varrella. Hiekassa edessäni hyppelehti pieniä, kullankiiltäviä auringonvälkkeitä, jotka tungeskelivat lehtikatoksen läpi, joka melkein esti minua näkemästä taloriviä. Ylinnä kaareili sininen, syvä, kesäinen taivas valkeiden höyteisten pilvien ympärillä.
Koska rantakäytävällä oli tyhjä penkki, istuuduin minä rauhassa ja huolettomana katselemaan ohikulkevia proomuja. Muuan niitä oli kiinnitetty renkaaseen, kiviseinämään, aivan minun kohdallani. Se oli pitkin pituuttaan hiilillä lastattu, kanneton, pitkin reunaa oli vaan kapeat käytävät. Masto oli kumossa pitkin laivaa ja ulottui aina kuperaan kajuutan kattoon saakka, jonka alta näkyi kaksi ristikolla varustettua ikkuna-aukkoa ja niiden välillä pimeä ammottava ovi. Sen yläpuolella oli valkeaksi maalattu lauta, jota koristi kullattu tähti, paikannimi ja kirjoitus suurilla goottilaisilla kirjaimilla — tarkemmin minä en sitä katsellut.
Tomupilviä läheiseltä lastauspaikalta, jossa kanava laajeni, tuprutteli joskus minun ohitseni rautatiesillan alatse. Silloin suhisivat ja vavahtelivat puitten latvat ikäänkuin sadesäällä ja kullankiiltävät auringon väikkeet hypähtelivät siimeksessä yhä nopeammin. Nostokrana, sataman sivulla oleva pyöreä liikkuva torni, löyhytteli nuoskeata höyryä ja vihelsi niin että suuret hikiset työhevoset levottomasti polkivat kivitystä, samalla kun muutamat puolialastomat rantajätkät heräsivät Frühstück-unestaan tyhjien oluthaarikkainsa vierestä.
Kookas vanha nainen istuutui viereeni penkille. Hän herätti heti huomiotani.
Puku, vanhanaikaista kuosia, oli aivan musta, käsillään piteli hän sylissään kimpun veripunaisia neilikoita. Poimuihin käännetty suruharso verhosi hattua ja varjosti otsaa. Kasvot olivat hyvin pienet, hyvin säännölliset ja hyvin kalpeat, rypyittä, tukka harmaa, lyhyeksi leikattu niskasta ja ohimoilta. Suupielissä asusti omituinen tehoisa ilme, vaikka suu oli kiinni, huulet melkein kokoon puristettu, silmissä sen sijaan ei ollut ollenkaan kiiltoa ja olivat aivan vaaleat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sellaisia silmiä, en ainakaan etelämaalaisella. Oliko niistä näkö poissa? Ei suinkaan, katsetta niissä oli, mutta omituinen tyhjä, ontto katse. Ja sittenkin oli vanha nainen sivistynyt, „hieno nainen”.
Proomulla kuului samassa koira haukkuvan — äreästi niinkuin olisi pitänyt palkita laiminlyömistä. Mutta äkkiä se alkoi vinkuen ulista — minä huomasin naapurini hämmästyvän ja hänen katseensa ikäänkuin täyttyvän: „vainiin, Flock, oletko sinä täällä?... ja kenen kanssa?”
„Oh, Fräulein!” ... karkealuinen nainen tarkisteli vasten aurinkoa ja viittoi kädellään, täyttäen kajuutan oven suurella, pullealla ruumiillaan. Sitten seurasi sarja käsittämättömiä murresanoja, kädenliikkeitä ja diftongia, naurahduksia, diftongia ja kädenliikkeitä. Vielä kerran ja yhä uudestaan; „oh, Fräulein, Fräulein” — koira sitä vastoin ulvoi, kaapi käpälillään, hieroi niskaansa käsikärriä vastaan ja piehtaroi maassa — „oh, Sie kannen nicht denken ... oh, Fräulein,” jatkoi yhä vaimo. Ja hän lisäsi kiihkeästi jäyhä vaan vauhtia, jota vastoin mustapukuinen nainen minun vieressäni rajoittui muutamiin maltillisiin, ystävällisiin sanoihin. Viimein näkyi viimeksimainittu kyllästyneen pakinaan, sillä hän nojautui taaksepäin selkänojaa vastaan ja ummisti silmänsä. Ajatukset olivat nähtävästi muualla. „Minä en ollut välittänyt seurata sanatulvaa, se olisi sitä paitse tuottanut liian paljon vaivaa, ja kuitenkin huvitti minua heidän tuttavuutensa. Minä aioin juuri lähteä tieheni hiukan kumarrettuani saksalaiseen tapaan, kun minua esti lähtemästä kysymys, jota ei kuitenkaan tehty minulle.
„Na, also ... ist das Ihr Neffe?”
Minä katsoin naapuriini. Hän pudisti tyytymättömänä päätään: „ei, ei ... no niin, minä tulen huomenna takaisin, jatkakaammehan sitten” — johon hän kiireimmiten keskeytti keskustelun. Mutta ainoastaan heti kääntyäkseen minun puoleeni hyväntahtoisesti, tahtoisin melkein sanoa vanhanaikaisesti hymyillen.
„Eivätkö ne ole omituisia nuo ihmiset ... minä saatan hyvin ymmärtää teidän kummastuksenne meidän keskustelumme johdosta” — lausui hän ikäänkuin selitykseksi tai johdannoksi. „Minä, joka myös olen ulkomaalainen.”
„Myöskinkö?”
Hymyily tuli vieläkin pulmvammaksi: „Varmaan minä sitä tietysti en tiennyt, mutta nythän minä heti kuulen ääntämisestä. Ette suinkaan ole minulle suutuksissa, vai kuinka? ... siksi että minä käytän vanhan naisen oikeutta ja olen utelias?”
Hän tarkasti minua huolellisesti, vaikka samalla hienotunteisesti koettaen tehdä sen niin huomaamatta kuin mahdollista, ja minä puolestani huomasin ihmetellen, kuinka vasta niin kuolleissa silmissä alkoi elää ja liikkua.
Hän jatkoi:
„Minä olen useita vuosia oleskellut Berlinin läheisyydessä — milloin siellä, milloin täällä, mutta aina jollain pienemmällä paikkakunnalla, jossa ikäänkuin katoaa omasta tietoisuudestaan. No jaa ... niinpä niin ... toiset siinä onnistuvat paremmin suurissa yhteiskunnissa. Ainoastaan joskus tulen minä takaisin tungokseen, niinkuin esim. tänään ... ja silloin tulee puheliaaksi. Minä olen asunut Alt-Ruppinissa, nähkääs juuri tuon laivurin vaimon luona — ja näyttääpä todellakin siltä, kuin hän olisi vieläkin kiintynyt minuun. Se on hyvä. Koiran nimi on Flock ja se on hyvin viisas eläin.”
„Vai on se” ... mitään muuta en katsonut voivani siihen sanoa.
„Siinä olette oikeassa” — vastasi vanhus miettiväisesti. Hän näytti äkkiä melkein kokonaan kadonneen tietoisuudestaan. Tuijottaessaan suoraan eteensä, niinkuin alussakin, painoi hän punasia kukkia pari kertaa hiljaa huuliaan vastaan.
Jotensakin pitkä vaitiolo syntyi. — Proomusta lähti nainen pieneen litteäpohjaiseen ruuheen ja sauvoi sillä itsensä toiseen rantaan.
Kun minä vähän ajan perästä nousin ylös vihdoinkin lähteäkseni pois, kumartui minun naapurini eteenpäin ja alkoi puhua monologin tapaan hurjan, hillityn intohimon pakottamana:
„Ei, odottakaa hetkinen! — Voi, jos maailma saattaisi muuttua, tulla oikeaksi ja vähemmän julmaksi, ennen kaikkea vähemmän julmaksi! Ja jos kaikki voimat olisivat niin tasan jaetut, että ulkonaista ja sisäistä tasapainoa saatettaisiin ja olisi saatettu säilyttää. Kuinka halpamaisiksi ja halveksittaviksi me olemme tulleet ja mitä erilaisimmista syistä. Ja rikos on tuonut muassaan uusia rikoksia, mutta rangaistus ... rangaistus horjuu ... Valta turmelee. Aina heikkona ja voimattomana oleminen turmelee. Ja se että aina täytyy muistaa omaa heikkouttaan, että pieninkin seikka siitä muistuttaa, tekee pahan vieläkin pahemmaksi. Minun veljenpoikani, kaksitoistavuotias, kysyi viimeksi eilen minulta, miksi minä aina olen niin surumielinen? Niin, miksi? Siksi että minä en voi nähdä onnellisia ihmisiä, tyytyväisiä, välinpitämättömiä ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa ja ovat onnellisia, tuntematta itseäni vihamieliseksi ja kateelliseksi, tuntematta suurta masentavaa onnettomuutta vieläkin syvemmin ... yhä vieläkin minun ijälläni ja muistoineni ... niin kauvan kuin minä elän — ja kuitenkin meitä on satoja tuhansia jotka yhdessä kannamme kuormaa. Miksi minä olen surullinen? Siksi että minä häpeän voimattomuutta, onnettomuutta ... niin vieläpä itse häpeätäkin. Minun mieheni on kuollut, minun poikani on kuollut, mutta ei se merkitse mitään — minä olen puolalainen. Tiedättekö mitä se merkitsee?
Omituista? Ikäänkuin joku äkillinen epäluulo olisi vallannut hänet, hillitsi hän itseään ja teki uuden kysymyksen:
„Mutta mistäs te olette kotoisin?”
„Suomesta.”
„Ah!” Hän puristi huuliaan yhä lujemmin kiinni. Minä näin, että hän vähitellen tuli yhä enemmän liikutetuksi — syvä, sisäinen liikutus, joka levottomasti kohotteli hänen sisäänpainunutta rintaansa ja teki hengityksen kiihkeämmäksi. Sitten nousi hän seisomaan nuorekkaan jäntevästi — minä yhä seisoin — erotti kiireesti pari kolme kukkaa toisista ja ojensi ne minulle ... kas tässä, ne ovat suurelta kauniilta haudalta ... mutta sehän on totta, ottakaa kaikki, teillä on ehkä maanmiehiä kaupungissa. Osaatteko lukea kirjoitusta tuolla oven päällä, minä tarkoitan laivassa ... niin ne sanat olisivat kirjoitettavat meidän kaiken sisään- ja uloskäymisen päälle: „Gott mit uns! Jumala kanssamme! Ja nyt hyvästi, herrani!” — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Punaset neilikat ovat lakastuneina pöydälläni.
Mikael Lybeck.
Suomen Kuvalehti 17/1894.
