Turkkia pyytämässä
(Sedän satu)
Taneli-setä oli kiinnittänyt kierreraudan tuvan seinään ja vetää syssytteli siinä lammas-nahkoja.
— Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset Tässä lauhdutellaau lammasnahkoja, selitti setä.
— Mitä varten niitä lauhdutellaan, utelivat lapset.
— Setä ei seisauttanut työtänsä, vaan vetelyn mukaan lausuili:
— Sitä varten, tätä varten, ettei turkki äänteleisi, kopajaisi, kupa-jaisi, miestä laiskaks' murajaisi.
— Onko setä kuullut turkin murajavan? Kertokaa nyt mitenkä turkki murajaa.
— Eihän minun turkkini muraja, kun minä en ole laiska, sanoi setä.
— Kertokaa sitten jotain muuta, pyytelivät lapset.
— Jospa minä tässä levätessäni kerron teille turkkisadun, kun haette tuolta naulasta turkin päänaluseksi, lupasi setä.
Lapset juoksivat kilvassa turkin sedälle, jonka tämä käänteli kokoon ja köllähti penkille pitkälleen. Lapset asettuivat siihen kupeelle, isommat istumaan ja pienemmät polvilleen.
— Kertokaa nyt. kiirehtivät he.
Setä painoi silmänsä tirralleen ja sanoi: Näin se satu alkaa:
— Oli kerran kaksi lasta, Liisa ja Wille, joiden isä oli kuollut ja he asuivat äitinsä kanssa pienessä tuvassa, kylän takalistolla.
Muutamana talvipäivänä näin ennen joulua, kun äiti oli viemässä kehruuksia kylään, tuumailivat lapset, että mistä he saisivat turkin jotta pääsisivät jouluna kirkkoon. Silloin Liisa muisti isävainajansa laulun, että
Oravall' on oiva turkki,
valkovaippa jäniksellä,
ketun turkki kaunihimpi,
suden vielä villavampi,
karhun kahtakin uhompi,
ja he päättivät mennä pyytämään turkkia oravalta.
Siinä olikin metsä hyvin lähellä, aivan tavan takana. Tuskin olivat lapset viittaväliä kulkeneet, kun Wille huomasi oravan kuusen oksalla ja ihastuneena sanoi Liisalle:
»Tuollapas on orava ja sillä on oikein töyhtöhelma turkki. Kysynkö minä, vaiko sinä, että antaako se sen meille».
»Minä kysyn», sanoi Liisa. »Tunnetko meitä, pieni orava?»
»Kurr kurr», kurahteli orava ystävällisesti ja alkoi puhua raksutella:
»Tunnen toki lesken lapset,
aivan äänestä eroitan,
muista pojan muskuloista,
pahennuksen pahkuroista,
jotka kuustani kivitti,
lapsiani laahasivat,
veivät vangiksi väkisin,
kitumahan kappelissa».
»Ethän toki, sievä orava, meitä torune», houkutteli Liisa. »Ei me tultuna lapsillesi pahaa tekemään, vaan pyytämään turkkia, kun on niin kova pakkanen, ettei päästä ilman turkkia jouluna kirkkoon».
Orava käänteli päätänsä ja saneli:
»Taitasipa tarpeen olla turkki teillekin tepukat. Kovin käytte kalvakoiksi koko talven kyyhöttäissä tuossa pienessä tuvassa, savuisessa saunassanne».
»Tarpeeseen meille olisi», sanoi Wille. »Minä en ole kivittänyt sinua milloinkaan, enkä kivitä. Tottahan antanet turkin meille».
Siihen sanoi orava:
»Paljon kiitän palkinnoksi,
mutta muuhun en kykene,
kun on yksi vaan itsellä
turkki tuiki pienokainen,
jok' ei veny Willen päälle,
liijatenkaan Liisan päälle».
»Keitäs me sitten osataan pyytää?» kysyi Wille pahoillaan.
Orava ajatteli, kallistellen pientä päätänsä ja neuvoi:
»Jänis, jussi jäkkäniska,
vankin veli vääräkinttu,
kesin, talvin kelsiyypi,
uuden karvan kasvattaapi,
hältä turkkia tahotte
itsellenne ilmaiseksi».
»Kiitoksia neuvostanne ja hyvästi», sanoi Liisa niijaten. Willekin nosti hattuansa hyvästiksi oravalle.
Kun olivat vähän matkaa kulkeneet, nousta kapsahti jänis kuusen juurelta kahdelle jalalle ja katseli silmät pyöreinä tulijoihin.
»Älkää pelätkö meitä», rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten turkki-asian.
Jänikselle oli tullut nukkuissa kylmä ja se alkoi värisevällä äänellä papattaa:
»Pa pa pa pa paleltaapa,
pu pu pu pu puistattaapa,
tu tu tu tu turkissakin,
pe pe pe pe peitossakin
kuusen alla kyyhöttäissä,
lumen päällä lyyhöttäissä.
Tuoll' on kettu kolossansa
kankahalla kuopassansa,
siltä turkki tuumikaatte,
nukkumahan neuvokaatte,
että poikani poloset,
saisi rauhassa ravita
itseänsä iltasilla».
»Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha», epäili Liisa.
Jänis heitä lohdutteli:
»Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätvyttele,
vaikka meitä vaivasia aimansa ahdistaapi».
Lapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin kävelemään. Siellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Wille kurkisti siihen ja huusi:
»HallooI Onko kettu Mikko kotona?»
Kolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos ja viekkaasti tirkistellen kysyi:
»Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?»
»Ei tässä ole tarpeettomia huudettuna», vastasi Wille, »tultiin vaan turkkia kysymään. On kuultuna, että teillä on lämmin pesä, jossa saattaa asua ilman turkittakin».
Kettu katsoi yhä viekkaammin Willeen ja kysyi:
»Oletko sinä milloinkaan höyhenaluksella nukkunut?»
»Olkia meillä on alusena», vastasi Wille.
»Tiedätkös miltä teeren ja pyyn munat maistuvat?»
»Ei meillä munia syödä», vastasi Wille, »sillä äiti on kieltänyt koskemasta metsälintujen pesiä».
»No se on voitoksi minulle», kiitteli kettu. »Oletko pyy- ja jänispaistiakaan syönyt?»
Willeä jo alkoi suututtaa tämä kyseleminen ja hän sanoi:
»Mitä sinä, kettu, meidän keitoksia kyselet, turkkiahan me tultiin pyytämään, että päästäisiin jouluna kirkkoon».
»Minä vaan kyselen», virnisteli kettu. »Asia on näet niin, että näin hienovillainen turkki ei sovellu muille kuu niille, jotka syövät linnun paistia ja munia sekä nukkuvat höyhenaluksella. Mutta kun sinä näytät noin potra pojalta, niin jospa minä autan sinua turkkiasiassa, kun tulet toisen kerran ja tuot jotain tullessasi. Onhan teillä kanoja?» kysyi kettu.
»On tällä Liisalla kaksi kanaa», sanoi Wille.
»No hyvä», mielisteli kettu. »Tuo ensikerralla tullessasi toinen kana minulle, niin kyllä saat turkin».
Nytpä ei Liisa enään malttanut kuunnella, vaan sanoi:
»Häpeä toki kettu ilkeä, vai söisit minun sievän kanani. Seipäällä saat kintuillesi, jos tulet».
Jopa Willekin ymmärsi ketun kujeen ja kiivastui:
»Sitäkö varten sinä kyselitkin meidän kanoista ja muista. Tuon minä palavan pakkulan viekkaalle kielellesi».
Ilman hyvästiä he erosivat ketusta, joka pilkaten huusi jälkeen:
»Menkää vaan suden pesälle, kyllä se teille turkin toimittaa».
Liisaa jo alkoi pelottaa.
»Ei me ehkä uskalletakaan mennä suden pesälle», sanoi hän.
»Nyt uskalletaan», pöyhisteli Wille ja laittoi lepästä kepin käteensä. »Ei tässä vaan takaisin käännytä».
Sielläpäs oli susikin vähän matkan päässä. Se oli vast'ikään noussut nukkumasta ja venytteli pitkää selkäänsä.
»Onko susi-sedällä antaa meille turkkia?» kysyi Wille rohkeasti.
»Vau, vau», volahteli susi. »On sedällä semmoinen turkki, johon tuollaiset tallukat sopii sorkkineen, sauvoineen».
»Ei tässä aivan niillä puheilla yhteiseen turkkiin ruveta», pöyhisteli Wille. »Eri turkin minä tarvitsen».
»Sama se», sanoi susi. »Onkos sinulla lampaita?»
»On äidillä yksi lammas ja kaksi vuonaa», sanoi Wille.
»Sepä sattui», ihasteli susi. »Tuo vaan lampaat tänne metsään, niin minä päästelen niistä sinulle nahat ja saan itse lihat palkastani».
Vaan silloinpa Liisakin tarttui puheeseen ja sanoi:
»Vai söisit susi meidän sievät lampaamme».
Susi irvisteli pahasti ikeniänsä ja ulvoi:
»Söisin söisin, minulla kun on hampaat».
»Pidä hampaitasi vähän piilommassa», sanoi Wille. »Sattuu susivouti näkemään, niin se tulee ja kopistaa ne kampaluikseen».
Siitäpä susi pelästyi, alkoi loikkia pakoon ja valehteli mennessään:
»On näillä niskoilla monta pässiä kannettu, eikä ole vielä luotia turkkiin annettu».
Liisa ja Wille katselivat suden jälkeen ja Wille sanoi:
»Sinne se meni ja jouti mennäkin».
»Yhä pahenee», huokasi Liisa. »Mennään jo kotiin».
»Ei mennä», sanoi Wille. »Koska susi lähti pakoon, niin ei se karhukaan purasematta nielase. Käydään vielä sitä puhuttelemassa».
»Mutta puhutellaan siivosti», neuvoi Liisa. »Karhu kuuluu pitävän hyvästä puhuttelusta».
»No minä vaikka kumarran kuin kuninkaalle», lupasi Wille.
He tulivat kaatuneen kuusen juurelle, jossa oli lumessa pieni reikä karhun pesän päällä. Wille kurkisti siitä sisään ja kysyi:
»Onko metsän kuningas valveilla?»
»Mym, mym», myrisi emäkarhu pesästään. »Ei olla varsin valveilla, eikä kovin nukuksissakaan. Millä asialla on vieraat?»
»Rauhallisilla asioilla ollaan», vastasi Wille. »Turkkia ollaan tietelemässä itsellemme. On kuultu, että sinulla on vahvavillainen turkki, jolla tarkenisi jouluna kirkossa istua».
»Onhan minulla turkki ja kyllä tällä tarkenee», myrisi karhu. »Mutta joko siellä ulkona on pälvilöitä puiden juurilla, ja joko on lehmät laitumella?
»Ei nyt ole vielä päivistä puhetta joulun aikana», vastasi Wille, »eikä meillä ole kun yksi lehmä».
Jopas jouduttautui Liisakin kysymään:
»Mitäs varten sinä, metsän kuningas, lehmistä kyselet?»
»Kyselenpähän mitä kyselen», myrisi karhu. »Minä kun olen metsän ja korven kuningas, niin minä tahdon toisinaan laittaa itselleni ja lapsilleni juhla-aterian ja otan silloin omalla kuningas-oikeudellani parhaan karjasta paistiksi».
»Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?» kysyi Liisa.
»Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vaan kadehtit muiden monia lehmiä ja piekset eläimiä vihoissasi», uhkasi karhu.
»Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako», rukoili Liisa. »En minä kadehdi muiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä».
»Kyllä tiedän sanomattasikin», sanoi karhu. »Senpä vuoksi minäkin kesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä sitten mökillenne lypsettäväksi».
»Kiitoksia paljon siitä hyvästä», sanoi Liisa. »Jos voisitte vielä lisäksi antaa meille turkin».
Karhu mietti vähän aikaa ja murisi:
»Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia vaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon ja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette tänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee, niin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen».
»Kiitos ystävällisestä tarjouksesta», sanoi Liisa, »mutta äidin luona me mielunmmin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven kuningas».
»Mym mym», myrisi karhu ja painautui nukkumaan.
Liisa ja Wille palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä riensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.
— Entäs turkki? kysyivät lapset sedältä.
— Turkki jäi kun jäikin ihmisten toimitettavaksi ja sitä vartenhan minä olen lammasnahkoja pehmitellyt, sanoi setä.
Kauppis-Heikki.
Joulupukki B 1901.
