Kirjakaupassa
Joulu, joulu! — Ja joulukirjat!
Menin kirjakauppaan — ja edessäni oli koko tämän syksyn sato. Kaunis ja ihana korjata — kenen kannattaa!
Aina kohtelijas myyjä — joka sivumennen sanoen tuntee kaikki hyvät arvostelut — tuli luokseni, ja sitte se alkoi.
— Uusinta kirjallisuuttako — joulukirjallisuutta — jahah?
— Niin, sitähän — mutta enpä ymmärrä mikä olisi parasta ...
Jahah, jahah. Tässä olisi O. Mannisen „Säkeitä”, sen saman, joka runoilee suomeksi saksat ja ranskat ja enkelskat — ihan kuin enkeli.
— Onkos tämä hyvä? — kysyin ja otin kirjan.
— Tjaah! Tässä olisi Joel Lehtosen „Villi” ja „Mataleena” — sanoi hän, lisäten painavasti: — klassillista, klassillista.
(Olin minäkin tuon saman sanan nähnyt jossain Eino Leinon arvostelussa).
— Ja tässä olisi Arvid Järnefeltin „Maaemon lapsia” — nykyaikainen kirja — joulun merkkiteos! Ja Marja Salmelan „Taistojen teitä” — ylen voimakas romaani! ...
— Tjaah — mutta olin kokonaan unohtaa Johannes Linnankosken „Laulun tulipunaisesta kukasta” ja Aarni Koudan „Tulijoutsenen”; — erinomaisia — erinomaisia!
— Ja tulisia — sanoin.
— Tjaah: tulisia... Mutta ehkä haluatte kevyempää, esim. Eino Leinon „Päivä Helsingissä!” Tai albumeja?
— Eenhän minä tiedä — Täällä on vielä Larin Kyöstin „Leipä ja laulu” ja „Meren maininkeja”, Rafael Engelbergin „Työpajan töminässä”, Yrjö Veijolan „Karsikko” ja „Sydämiä yössä”, Aino Kaitaan „Meren takaa” ja... ja…
— Antakaa olla jo…
— Tjaah: mutta Albert Edelfeltin taulut!
— Komeita ovat — sanoin ja aloin ajatella. Mutta pinkka edessäni yhä vaan kasvamistaan kasvoi.
— Mitähän noista nyt ottaisi?
— Hm — tjaah?!
— Ja minun ei auttanut muuta kuin lähteä „tällä kertaa” tieheni. Tilasin kuitenkin „Kodinlääkärikirjan”, „Sosiaalidemokratian vuosisadan” ja Edelfeltin taulut.
Mutta hän oli gentlemanni miehekseen — ei suuttunut, vaikka en ostanut mitään.
Kissalan Aapeli.
Aikamme n:o 0 23.12.1905.
